Sanomalehti putosi Oskarin käsistä ja hänen riemunpuuskansa katosi. Hän
ajatteli, että tämä uutinen leviäisi kauaksi, että se saapuisi myöskin
Islantiin, jossa hänen äitinsä kuulisi sen ja tyttärensä saisi tietää
tulleensa isättömäksi.
Pieni Elin oli vielä liian nuori tunteakseen surua, mutta miten saattoi
hän sallia äitinsä kuulla, että poika oli kuollut ja itkeä häntä kuin
ainiaaksi menetettyä? Se oli liian julmaa; se oli mahdotonta; hän
kirjoittaisi heti äidilleen; hän salaa ilmoittaisi olevansa elossa ja
peruuttaisi tiedon kuolemastaan.
Mutta sitten seurasi jäätävänä ajatus, että vaikka hän saattaisikin
tehdä tyhjäksi kuolemastaan sepitetyn valheen, niin ei hänen käynyt
kieltäminen rikostaan. Ja kun äiti parka kuvittaisi poikansa
pakoilevaksi alhaisen menettelyn seurauksia, lymyileväksi Lontoon
köyhälistökortteleissa ja kätkeväksi kasvojaan ystäviltään, niin moisen
lopun häpeä olisi kuolematakin katkerampaa ja äitikin toivottelisi
häntä kuolleeksi.
Tätä hän ei ollut ennen ajatellut, ja tuskassaan ja hämmennyksessään
hän nousi pöydästään lyöttäytyen taas katuja mittelemään. Kotvasen
kuluttua hän huomasi astuvansa Madeleine-kirkon portaita ylös, tuskin
tietäen mitä teki, mutta seuraten vain ajan kuluksi kansantulvaa, joka
kulki kirkkoon.
Oli rukousjumalanpalveluksen hetki -- kaunein, lempein ja liikuttavin
kaikista katolisen kirkon menoista. Seurakunta oli etupäässä naisia, ja
hienojen, silkkipukuisten rouvien ja neitien joukossa, joiden vaunut
ulkopuolella odottelivat, nähtiin köyhiä kukkastenmyyjättäriä, sillä
ristin yhdyskunnassa ei ole säätyjakoa. Eräällä vaimoraukalla, joka
polvistui lähelle Oskaria, oli sellaiset surulliset, murheen myrskyjen
murtamat kasvot, joita risti joka kirkkokunnassa ja joka maassa vetää
puoleensa, sillä sen valtakunta on sorrettujen, murheellisten ja
sydänsairaiden valtakunta.
"_Jonkun_ äiti", ajatteli Oskar, kun nainen teki ristinmerkin ja
huokasi. Mutta kun tämä nosti väsyneet silmänsä alttariin päin,
maailman äidin kuvaa kohti, niin hänen kaihoiset kasvonsa kirkastuivat
ja huulille ilmestyi vieno hymy, ikäänkuin enkeli olisi astunut alas
kuiskaamaan hänelle lohdutusta.
Ja kun urkujen suloiset sävelet sitten tulvivat kautta suuren
temppelin, oli Oskar vähällä heltyä itkuun, ja ajatellen omaa äitiään,
joka oli niin kaukana, hän sanoi itselleen, että vaikka hän uskoisi
poikansa kuolleeksi, niin kyllä kuoleman enkeli häntä lohduttaisi.
Oskarin viat annettaisiin anteeksi, erehdykset unhotettaisiin ja haudan
tomu peittäisi kaikki hänen rikkomuksensa. Äiti tuntisi itsensä
onnellisemmaksi kuollutta poikaansa ajatellessaan kuin mitä koskaan oli
saattanut olla tämän eläessä, ja vaikka tuntuisikin kipeältä asiata
tältä kannalta ajatella, niin hänhän siitä kärsi eikä äiti. Tämän
sydänraukka pääsisi lepoon.
Hän ajatteli myöskin Magnusta, mitenkä tämän viha leppyisi hänen
kuullessaan veljensä kuolleen ja hänen raivonsa leimuavat liekit
sammuisivat. Sitten hän ajatteli vihollisiaan kotona: nämäkin
lakkaisivat häntä herjaamasta ja hän pääsisi häpeästä, moitteesta ja
halveksimisesta unohduksen armeliaaseen rauhaan. Lopuksi hän ajatteli
pikku Eliniään; hänen herttainen äiditön tyttärensä ei enää kuulisi
tylyjä sanoja lausuttavan isästään, vaan tottuisi ajattelemaan häntä
vain sellaisena, joka oli aikaisin kuollut. Oi siunattu ja
armahtavainen kuolema, joka saat vihamiestemme vainot talttumaan ja
rakastavaistemme rakkauden kasvamaan suuremmaksi!
Katkerata oli kuitenkin lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että oli
kuollut -- kuollut häpeässä ja vieraalla maalla, äidin kyynelten
putoamatta kasvoille ja lapsensa itkemättä vuoteen ääressä, mikä on
kuolevaisten murheellisena lohtuna. Mutta juuri tällä hetkellä
vaikenivat sävelet, kello kilahti alttarilla, ja kun hän kohotti
silmänsä ja näki papin kohottavan hostiaa, niin hänet valtasi
juhlallisen pelokas tunne ja hän lausui itselleen, ettei hän suinkaan
itse ollutkaan kuollut, vaan ainoastaan hänen syntinsä ja kurjuutensa,
ja että hän saattaisi nousta, jos vain todella tahtoisi, kuoleman
varjosta uuteen ja parempaan elämään.
Sitten muuttui tämä ajatus melkein hänen tietämättään rukoukseksi, ja
hän huomasi rukoilevansa, että hänen sallittaisiin aloittaa uudestaan,
jättää menneisyys selkänsä taa ja tästä lähin ajatella elämänsä
menetettyjä päiviä ikäänkuin siementä, joka ei ollut kuollut, vaikka
hän sen oli tallannut jalkojensa alle lokaan. Vain sydämestä tulevat
sanat osaavat sydämeen, ja hänen suunnittelemassaan tulevaisuudessa
saattaisi hänen häpeästään ja kärsimyksestään nousta vastaisuudessa
ääni, joka puhuisi toisiin sieluihin, jotka olivat synnin tahraamat
kuten hänen sielunsa.
Mutta kuka hän oli, että hän kenellekään puhuisi? Vain tuhlaajapoika
kaukana vieraalla maalla, joka oli tuhlannut tavaransa vallattomaan
elämään ja opittuaan vihdoin tuntemaan itsensä, nyt kun ei kukaan enää
tahtonut hänelle mitään antaa, käänsi silmänsä kotoa kohti huutaen:
"Isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä
ole enää mahdollinen sinun pojaksesi kutsuttaa!"
Jumalanpalvelus loppui ja ihmiset nousivat paikoiltaan. Kun Oskarkin
nousi, niin hän hoki itselleen todenteolla vielä jonakuna päivänä
palaavansa takaisin kotiin. Vielä vähän aikaa, vielä vain vähän aikaa,
sitten hän palaisi Islantiin. Hänen isänsä oli kuollut, niin, hänen
armas isäraukkansa oli kuollut; mutta hänen äitinsä olisi elossa ja hän
koettaisi korvata hänelle kaiken, mitä tämä oli hänen tähtensä
kärsinyt, ja kuivaisi kaikki hänen kyyneleensä. Myöskin hänen lapsensa
oli siellä ja hänet hän vaatisi omakseen, kuten aina oli aikonutkin, ja
vaikkapa tämä ei edes tuntisi hänen kasvojaankaan, niin hän kuitenkin
tajuaisi luonnon äänen ja suostuisi häneen, ja hän olisi tytölle isänä,
johtaen ja suojellen häntä. Ja tyttö olisi hänen tyttärensä,
ilahuttaisi ja lohduttaisi häntä ja saattaisi rakkaudellaan hänet
unohtamaan elämänsä kärsimykset. Vain vielä vähän aikaa, vain vielä
vähän aikaa!
Tultuaan ulos suuresta kirkosta hän tunsi ikäänkuin kohonneensa
puhtaampaan ilmapiiriin, missä ei enää ollut pakolaisena ihmissuvun
kostolta, vaan syntinsä anteeksi saanut sielu jälleen syntyneenä
siunatussa ylösnousemuksessa. Ja istuuduttuaan Calais'hen vievään
junaan hän alkoi aprikoida, millä uudella nimellä esiintyisi tässä
juuri aloittamassaan uudessa olomuodossa.
Sen täytyi olla nimi, joka kylliksi salaisi hänen omansa, mutta
kuitenkin hänen synnyinmaalleen ominainen, joten hän, paljon
vaivattuaan päätään ja muistiaan, vihdoin valitsi nimekseen Kristian
Kristianssonin, tämä nimi kun ei ainoastaan vastannut noita ehtoja,
vaan siihen vielä yhdistyivät erityiset jalot muistot, ainiaaksi
kieltäen häntä alentamasta päämääränsä lippua.
Mutta saatuansa uuden nimensä hän tunsi sydäntään kirvelevän
ajatellessaan, että Oskar Stephensson ei enää olisi hänen nimensä.
Stephen oli ollut hänen isänsä nimi ja hänen isäraukkansa oli odottanut
hänen vievän sitä eteenpäin yhä voimallisemmin ja kunniakkaammin.
Oskarina oi häntä hänen äitinsä vaaliskellut ja hänen äänensä soinnuin
se nyt palautui poikuuden armaimpien ja onnellisinten muistojen kanssa.
Hän kuuli sen myöskin Thoran kuiskaamana, kun tämä sen lausui onnesta
ja lemmestä morsiuskammiossaan väristen, myöhemmin äitiyden hellässä
riemussa ja sitten epätoivonsa rukoilevassa tuskassa. Haudatessaan
nimensä tuntui Oskarista kuin olisi hän haudannut osan itseään. Mutta
olihan Oskar Stephensson kuollut, eikä se nimi enää saattanut olla
hänen nimenään.
Varhain aamulla hän saapui Lontooseen ja nyt kuusikuukautisen
poissaolon perästä tunsi, ikäänkuin olisi ollut kuollut ja herännyt
elämään jälleen. Tyhjien katujen kaikuessa hänen askeleistaan
rohkaistui vähitellen hänen mielensä ja hän katseli pelkäämättä
tulevaisuuteen. Vaikka palasi ilman ystäviä ja melkein rahatonna, hän
näki itsensä sellaisena, miksi jonakuna päivänä tulisi -- säveltäjä
Kristian Kristianssonina, rikkaana, arvossapidettynä ja ehkä
kunnioitettuna, jopa rakastettunakin. Siihen saattaisi kulua kuukausia,
vuosia, mutta Jumalan avulla se aika kerran saapuisi. Vielä vähän
aikaa, vielä vähän aikaa!
Hän oli alussa aikonut etsiä itselleen asunnon, jossa olisi
tuiki tuntematon, mutta nykyisessä innostuksessaan näytti
hänestä tarpeettomalta, joten hän päätti palata vanhaan kotiinsa
Short-streetille. Westminsterin sillalle saavuttuaan hän pysähtyi
hetkiseksi katselemaan niitä kodittomia viheliäisiä olentoja, jotka
vielä nukkuivat rantapengermillä ja penkeillä, muistellakseen sitä
iltaa, jona oli ollut yhtenä noista ja ajatellakseen toista iltaa, joka
pian tulisi ja jolloin hänen uuden elämänsä ensi hedelmät olisivat
hänen käsissään.
Hän näki tämän kaiken ikäänkuin tulevaisuutta heijastelevassa
kuvastimessa. Esirippu laskeutuisi hänen uuden oopperansa ensi
esityksen jälkeen, ja ahdinkoon asti täyttyneessä teatterisalissa
pauhaisivat myrskyiset suosionosoitukset. Kerta toisensa perästä
huudettaisiin laulajat esille, ja sitten vaadittaisiin kiihkeästi ja
äänekkäästi tekijää näkyville. Huudot kävisivät huumaaviksi, koko
kuulijakunta kuninkaallisten aitiosta ylimmälle parvekkeelle asti
kutsuisi esille tuntematonta miestä, joka oli huokunut kärsivän
sielunsa vanhaan taruun, loihtien kuivuneet luut eloon. Mutta
tuntematon ei astuisi esille; hän ei olisi saapuvilla. Missä hän olisi?
Hän olisi alhaalla täällä -- täällä yötaivaan alla, itkien ilosta ja
kiitollisuudesta ja tyhjentäen taskunsa näille kodittomille kurjille
muistoksi siitä yöstä, jolloin hänkin oli koditon ja hyljätty, vannoen,
ettei enää koskaan unhottaisi ystävätöntä ja langennutta eikä olisi
tyly syntistä ja eksynyttä kohtaan. Hän mielessään näki kaiken tämän
tapahtuvan yhtä selvästi, kuin jos se jo olisi toteutunut. Se
_varmasti_ toteutuisi! Vielä vähän aikaa, vielä vähän aikaa!
Hänen ehtiessään Short-streetille olivat hautausmaan ruumisvaunut juuri
kääntyneet kadun kulmasta ja kulkea kolisivat aseman holvikäytävää
kohti. Melkein kaikki ikkunaverhot numero 1:ssä olivat vielä
alaslaskettuina, mutta hänen epäröiden seisahtuessaan ulkorappusten
eteen avautui ovi ja nuori nainen astui ulos kiulu ja pesuluuta
kädessä, hiukset käherrystötteröissä. Tämä tähysteli Oskaria kuin
muukalaista, mutta Oskar puolestaan tunsi naisen heti.
"Etkö muista minua, Jenny?" hän kysyi.
Äänen kuuluessa kuvastivat Jennyn kasvot hämmästystä, mutta tätä
seuraava hymyily osoitti, että tyttö jo tunsi miehen.
"No ilmetty ihme! Herra Steevison! Tekö ihka itse? Niin on näkönne
käynyt toiseksi, ett' olin selälleni pyllähtää kun suunne avasitte."
"Voinko saada asunnon täällä, Jenny?"
"Voitte hyvinkin. Ja osuitte paki parahiksi. Ikään hautasimme viinurin
-- siitä tulee keskiviikkona viikko -- ja sen huone on juuri siistitty.
Tulkaa sisälle, herra Steevison."
"Hiljaa, Jenny! Se ei enää ole nimeni."
"Eikö ole?" virkkoi Jenny hämmästyneenä, ja sitten hän, ikäänkuin
tajuten asian, äkkiä lisäsi: "Niin, naimisissa sitä olen minäkin ja
toisen niminen. Minä olen nyt mrs Cobb, ja otin huostaani talon hoidon
ja koko hynttyyt, kun emäntä sai halvauksen. Mieheni nukkuu
kellarissa." He olivat nyt astuneet eteiseen, ja laskien kiulunsa alas
huusi Jenny maakerroksen porraskaiteitten yli:
"Jim! Jim Cobb, senkin laiskajaakko, köhnippäs ylös katsomaan vanhaa
tuttua."
"Älä häntä nyt häiritse. Toinen kerta. Minä olen väsyksissä."
"Siltä totisesti näytättekin. Hoksaapa tuon jo naamasta. Taisi kohdella
teitä pahasti. Tiesihän sen. Semmoisia ne naiset aina ovat. Parasta kun
oisitte pysynyt minun luonani -- minä olisin ollut oikein hyvä teille
silloin enkä olisi ikänä pyytänyt niin mitään. Menkäämme siunaaman
ajaksi sisään, niin laitan teille vähän haukattavaa. Kattila on juuri
kiehumassa ja saatte kupin teetä ja hiukapalan ihan tuossa paikassa."
Jenny mennä sujahti portaita alas kuin vanha tohveli, ja Oskar astui
viinurivainajan vierashuoneeseen, istahtaen kiiltävälle nahkasohvalle.
Hän muisti istuneensa siinä jo ennen, muisti kuka oli istunut hänen
kanssaan, muisti kaikki mitä oli sen jälkeen tapahtunut, ja silloin
hänen tulevaisuudenunelmansa lyhyeksi hetkeksi pettivät; hänen toivonsa
ja aikomuksensa horjuivat, kaikki muu pakeni pois hänen mielestään
paitsi suloisen katkera muisto siitä naisesta, jota hän oli rakastanut
ja jonka oli menettänyt. Epätoivo lannisti hänet peräti.