X.

Oskar hädin tuskin pystyi taistelemaan huumaustaan vastaan siksi kauan,

että pääsi asemalle ja sai etsityksi toisen luokan vaunun; mutta siellä

hän aivan pökertyi. Hän oli kuin raavas, joka teurastushuoneessa on

saanut iskun otsaansa ja jolta kaikki tarmo ja tunto on herpautunut.

Katsahtaessaan katosta riippuvaan lamppuun ja nähdessään leijailevaa

savua sen ympärillä hän luuli ensin, että vaunu paloi, mutta uudestaan

kattoon katsoessaan ei hän savua enää nähnytkään ja älyten silloin

näkönsä vikaantuneen arveli tulevansa sokeaksi. Hänen korvissaan humisi

kovasti ja hän piti sitä aluksi junan tärinänä, mutta junan pysähtyessä

jatkui huminaa yhä, joten hänen kuulonsakin oli kärsinyt ja hän luuli

tulevansa kuuroksi. Kaksi rautatienpalvelijaa astui vaunuun

tarkastamaan matkalippuja, mutta vaikka hän näki heidän huultensa

liikkuvan, ei hän saattanut kuulla heidän sanojaan eikä oikein ymmärtää

heidän tarkoitustaan, kunnes he kääntyivät mennäkseen pois, jolloin

humu hänen päässään hetkiseksi taukosi ja hän kuuli toisen sanovan

toiselle: "Juovuksissa, mies parka!"

Tätä kesti yön pimeät tunnit, ja aamun koittaessa olivat hänen

kokemukset vieläkin kauheammat. Valon ensi pilkkeessä hänen tylsistynyt

sielunsa heräsi, ja kovalla tuskalla, jota saattoi verrata luodinhaavan

tuottamaan jälkikivistykseen, hänelle selvisi tilansa koko surullisuus.

Hän oli mitä halpamielisimmän ja häpeällisimmän menettelyn seurauksia

paossa -- menettelyn, joka oli vielä halpamielisempi ja häpeällisempi

sen vuoksi, että mitään lakia ei ollut sitä rankaisemassa.

Oli hän jo ennestäänkin syvälle vaipunut, mutta ei toki näin syvälle

kuin nyt. Tämän alemma ei ihminen voinut vajota, jos kuitenkin eli

muiden ihmisten nähtävissä ja saman taivaan alla kuin muutkin. Ja _hän_

oli tähän kuiluun vajonnut, hän, Oskar Stephensson, kotimaansa

kuvernöörin poika! Isäänsä ajatellessaan hän kiitti Jumalaa, että

kuolema oli korjannut hänet tätä häpeää näkemästä.

Jokainen valtimo hänen ruumiissaan tuntui vuotavan verta, jokainen

jänne ratkeavan. Kun aurinko valaisi hänen kaameata yksinäisyyttään, se

ikäänkuin korvensi hänen aivojaan, minkä vuoksi hän veti ikkunaverhon

alas, sulkeakseen pois päivän.

Nyt alkoivat naismatkustajat liikkua junan käytävällä, ja hän ajatteli

Helgaa. Vaikka tapahtumat tuntuivat hänestä niin etäisiltä, kuin

olisivat kuuluneet toiseen elinkauteen, niin hän kuitenkin mielessään

näki Helgan pelästyneet kasvot, kun tyttö eilis-iltana hiipi pois hänen

luotaan ja jätti hänet yksikseen tuona kamalana hetkenä, jolloin näytti

varmalta, että hänen täytyisi kärsiä rangaistus rikoksesta, johon tämä

oli hänet houkutellut. Hän herätti Oskarissa halveksumista

pelkuruudellaan, inhoa petollisuudellaan, vihaa koko olennollaan. Ja

Oskar päätti, ettei rakkaus Helgaan enää milloinkaan saisi häntä

villitä. Hän vuoroin kirosi Helgaa, vuoroin itki. Helgastako hänen piti

joutua tällä tavoin ajattelemaan? Helgasta, joka vuodet läpeensä oli

ollut niin kallis hänelle, joka oli ollut niin kovin lähellä hänen

sydäntään, lähempänä kuin isä, lähempänä kuin äiti, lähempänä -- taivas

sen anteeksi suokoon -- kuin oma vaimo ja lapsi? Helgasta, joka oli

ollut hänen seurassaan varhain ja myöhään, jonka pehmeä ääni alituiseen

oli soinut Oskarin korvissa, jonka suloinen kuva alati oli hänen

sydämessään asustanut -- tuestaan ja innostuttavasta hengettärestänsä?

Helgasta, jota hän oli rakastanut ja aina rakastaisi, mitä tahansa tämä

hänelle tai hän tälle tekisikin? Oi Jumala, Jumala armahtakoon ja

auttakoon!

Vieläkin hänen hellyytensä ja kyyneleensä olivat vihaa ja vimmaa

voimakkaammat, mutta Helgan täytyi kärsiä rangaistus petollisuudestaan

ja itsekkyydestään, rangaistus hänen kauttaan. Nyt hän tiesi, miten se

olisi tehtävä! Sanat, jotka olivat kumean rummutuksen kaiun tavoin

jymisseet hänen korvissaan, kun hän juoksi ulos pelitalon puutarhasta,

kaikuivat niissä yhä. _Oskar Stephensson on kuollut_! Alussa hän ei

kyennyt olemaan varma siitä, että pelipankin johtaja ne todellakin oli

lausunut, niin täydellisesti ne vastasivat hänen omassa rinnassaan

kumpuilevaa toivoa. Mutta Oskar Stephensson oli todellakin kuollut, ja

sanat, jotka olisivat saattaneet masentaa hänet häpeällään, vaikuttivat

häneen kuin voittoihin kutsuvan torven ääni.

Jos Oskar Stephensson oli kuollut, niin kuollut oli valakin, jonka hän

oli tehnyt Thoran kuolinhuoneessa! Tämän valan tarkoituksena oli ollut

rangaista häntä hänen uskottomuudestaan ja kaikista rakkauden ja

velvollisuuden laiminlyömisistä, kieltämällä häneltä hänen suurimman

kunnianhimonsa tyydytys, korkeimpien toiveittensa toteuttaminen. Mutta

mikä kunnianhimon tyydytys ja toivojen toteutuminen saattaisi tulla

kysymykseen Oskar Stephenssonille, jos hänen nimensä oli pyyhitty pois,

jos hän oli hävinnyt tietämättömiin, käynyt toiseksi henkilöksi,

kuollut koko maailmalta paitsi itseltänsä?

Hänen kuumeellinen sielunsa piti kärsimyksensä hetkenä tätä todistelua

pätevänä, ja Oskar oli kuin kuvastimessa näkevinään kaiken, mitä hänen

oli tehtävä. Hänen oli otettava toinen nimi, hautauduttava Lontooseen

ja ryhdyttävä tekemään sitä ainoata työtä mihin kelpasi! Hänen oli

kirjoitettava ooppera, niinkuin hän nyt oli vapaa tekemään, koska Oskar

Stephensson oli kuollut ja hän eli toisen miehen nimessä.

Näyttämönä olisi hänen kotimaansa, sen jalan polkemattomien jäätiköiden

yksinäinen suurenmoisuus, sen laavanpolttamien ketojen karu jylhyys, ja

aiheen hän ottaisi saman vakavan, vanhan maan hehkuvista taruista. Ja

kun hän monta päivää, viikkoa, kuukautta, ehkäpä vuosiakin syötyään

leipäänsä köyhänä ja hyljättynä saisi työnsä valmiiksi ja lähettäisi

sen ulos kuin kyyhkysen arkista, niin silloin ihmiset kuulisivat uuden

äänen puhuvan heille ja Islannin nimi olisi koko maailman huulilla.

Kun sitten ihmiset kyselisivät toisiltaan, kuka se oli, joka työläitten

vuosien hämärässä täten oli oppinut soitannon suuren salaperäisen

taidon, niin hän ei hiiskahtaisi mitään, sillä hänen huulensa olisivat

sinetillä lukitut, mutta löytyisi kuitenkin yksi, joka hänen

salaisuutensa lukisi: Helga palaisi hänen luokseen häpeissään, ehkäpä

katuvaisenakin, ja heittäytyen hänen jalkojensa juureen huudahtaisi:

"Minä tein väärin, anna anteeksi, ja suo minulle sydämesi jälleen!"

Ja silloin hän vastaisi: "Sinä tulit minun ja nuoren hellän vaimoni

väliin; sinä houkuttelit minut tekoon, joka särki hänen sydämensä ja

tappoi hänet; sinä viettelit minut rikokseen, joka kaatoi isäni, sekä

siihen ilkityöhön, joka saattoi minut itseni perikatoon, ja sitten

jätit minut yksinäni kantamaan rangaistustani. Sentähden olen pyyhkinyt

sinut pois elämästäni, olen leikannut sinut erilleen ikäänkuin

mädäntyneen jäsenen, joka uhkasi turmella ja tappaa koko ruumiin. Minä

rakastan sinua -- niin, en voi milloinkaan lakata sinua rakastamasta --

se jää ainaiseksi rangaistuksekseni -- mutta meillä ei saata enää olla

mitään yhteistä -- me eroamme nyt iäksi -- sinun tiesi käy tuonne,

minun tänne. Hyvästi!"

Junan vieriessä eteenpäin tämä kuvittelu tuotti hänelle hourailevaa

iloa, jonka alkuna ja loppuna oli ajatus, että Oskar Stephensson oli

kuollut. Tämän ajatuksen valossa hän katsahti taakseen entiseen

elämäänsä, ja moni vaikeasti ymmärrettävä asia esiintyi nyt selvänä.

Tuontuostakin hän oli yrittänyt ehkäistä alaspäin luisumista, mutta se

oli ollut hänelle mahdotonta. Ennenkuin kykeni nousemaan entisyytensä

alennustilasta hänen täytyi juoda kurjuutensa malja pohjaan asti,

syöksyä synkimpiin syvyyksiin, peittyä kuolemanvarjon pimeyteen. Mutta

vihdoinkin oli Oskar Stephensson kuollut! Jumalan kiitos! Jumalan

kiitos!

Miten merkillistä, että samalla kertaa kun Helga vietteli hänet tuohon

häpeälliseen työhön, joka, jos se olisi onnistunut, olisi tehnyt

Oskarin ikipäiviksi hänen orjakseen ja synnin orjaksi, johtikin hän

hänet itse kuoleman kamalien kuilujen kautta takaisin elämään ja

vapauteen! Kuinka salaperäiset ja suuret ja samalla ilvehtivätkin

olivat kohtalon voimat, jonka yliluonnolliset siivet leijailivat

ihmislapsien elämän yli ja työntelivät heidän pikku vaikuttimiaan

rakkauden, vihan, kostonhimon ja itsekkyyden työmailla ikäänkuin noppia

sallimuksen shakkipöydällä!

Tällaisessa mielentilassa hän saapui Pariisiin, ja kun oli odoteltava

kolmisen tuntia, ennenkuin hänen junansa läksi Calais'hen, niin hän

asteli katuja pitkin kunnes tuli kaupungin keskustaan ja istuutui

sitten erään kahvilan edustalle nauttiakseen vehnäleipää ja kupillisen

kahvia. Kello oli kuusi ja sanomalehtimyyjät huutelivat iltalehtiä

kaupaksi. Hän osti ajankulukseen yhden, eikä ehtinyt sitä vielä

avatakaan, kun näki oman nimensä tuijottavan vastaansa etusivulta

ikäänkuin eri musteella painettuna.

Muutamiksi minuuteiksi sumeni kaikki hänen silmissään, mutta vihdoin

hän kykeni lukemaan kohdan. Se oli sähkösanoma Nizzasta, otsakkeena

"Itsemurha pelipankissa", ja antoi vääristellyn ja epäselvän kuvauksen

viime illan tapauksista. Sen oli nähtävästi kasinon johtaja

muodostellut suojellakseen itseään ja liikettään, ja se loppui

sanoilla:

"Vainaja, joka oli kotoisin Islannista, kuuluu olleen saaren

edesmenneen hyvin arvossapidetyn kenraalikuvernöörin poika."