Oskarin menestys orkesterin johtajana Rivieralla oli erinomainen. Mutta
oopperakauden loppuessa hän kieltäysi kaikista tarjouksista seuraavaksi
vuodeksi.
Myöskin Finsen oli siellä. Virkaveljeyden ja ystävyyden varjolla hän
kävi oopperakauden kuluessa ahkeraan Oskarin ja Helgan luona ja sen
lopussa asui samassa hotellissa. Oskar oli hermostunut, ärtyinen ja
onneton. Sama salainen kalvava levottomuus, joka oli painostanut häntä
Lontoossa oli palannut kaksinkertaistuneena.
Helgan mieltymys Rivieran elämän iloisuuteen ja komeuteen oli liiankin
silmäänpistävä, ja Finsen koetti sitä kaikin tavoin ylläpitää, käyttäen
kaikkia täysinäiselle kukkarolle ja auliille kädelle tarjoutuvia
keinoja. Kilpa-ajoja, kilpapurjehduksia, kekkereitä, kukkasia -- hän
antoi Helgalle kaikkea, millä ylelliset naiset huvittelevat. Oskar
teki vastaväitteitä, mutta tyttö vain nauroi näille tai koetti
keimailullaan hälventää hänen mustasukkaisuuttansa. Hänen hyväilynsä ja
lemmenosoituksensa alkoivat menettää entistä tehoansa. Vastoin tahtoaan
alkoi Oskar tuntea jonkinmoista halveksumista Helgaa kohtaan, jopa
toisinaan jonkinlaista vihaakin, joka raateli hänen sydäntään.
Omasta puolestaan Oskar vihasi Rivieran elämää. Mitä luonto oli
seudulle suonut, oli hyvää, mutta ihmiset olivat sille pelkkää pahaa
tehneet. Lauhkea ilma, kuulakka taivas ja tummansininen meri,
hymyilevät puutarhat, kukkaset, oleanderit ja oranssilehdot, havupuiden
pihkainen tuoksu, ja entäs tyynet illat ja satakielen liverrys --
saattoiko mikään olla lumoavamman ihanaa? Mutta tätä luonnon
paratiisia, tätä Jumalan siunaamaa maan soppea tahrasivat kaikki
törkeimmät vietit, jotka sotivat kauneutta, taidetta, neroa ja elämän
ikuisia lakeja vastaan.
Oskarin viha Rivieran elämään kohtaan oli pikemmin mieskohtaista laatua
kuin siveellisen inhon vaikuttamaa -- menneisyyden kivistelevää
muistoa. Puutarhojen keskellä, loistoisan salin ja remuavan orkesterin
takana sijaitsevassa kasinossa oli sisempi huone, jota suojelivat
teräväsilmäiset ovenvartiat ja vaanivat vakoojat; siellä istui miehiä
ja naisia vihreäpäällystäisen pöydän ympärillä synkän kaameassa
hiljaisuudessa; ja salin perällä, sen pimeimmässä osassa, melkein
kokonaan palmujen vetoamana oli komero, jossa kaksi henkilöä saattoi
istua näkymättöminä. Helga oli kerran istunut siellä Oskarin kanssa ja
oli silloin kiusannut häntä tekemään jotakin, jota hänen sielunsa
kammosi, ja hän oli sen tehnyt. "Miksi ei?" oli tyttö lausunut, "hän ei
koskaan saa sitä kuulla, ja se jää vain muotoasiaksi. Minun onneni
_täytyy_ kääntyä, sen täytyy, ja silloin maksamme nämä rahat takaisin
ja kaikki pyyhkiintyy pois. Tee se, Oskar, minun tähteni, teethän!"
Tämän muiston elvyttämistä arkaillen oli Oskar välttänyt kasinoa
nykyisen oleskelunsa aikana. Se oli kylläkin helppoa, niin kauan kuin
oopperakautta kesti, mutta kun se loppui eikä työ häntä enää
kiinnittänyt, niin tuntui katkeralta nähdä Helgan ilta illan perään
lähtevän liikkeelle Finsenin kanssa ja itse jäädä kävelemään kasinon,
ulkopuolelle ikäänkuin levoton henki, joka ei löydä mistään rauhaa
noiden toisien ollessa sisäpuolella. Hänen sydäntään jäytävä kateus ei
pitkään saattanut tätä tulikoetusta kestää, ja kun Helga eräänä päivänä
lausui: "Mitä joutavia! Miksi et tule sisälle? Eihän sinun silti pelata
tarvitse", niin hänkin seurasi pelihornaan.
Hän näki siellä paikan tavalliset näyt ja tavallisen seurueen
kokoontuneena pöytien ääreen -- kaikki he olivat keskiluokkaisia,
mikä heidän säätynsä ja asemansa muuten olikaan -- keskiluokan
miljoonapohatta, keskiluokan parooni, keskiluokan loordi, keskiluokan
herttuatar polttelemassa paperossejaan, joukossa töyhtöhattu portto ja
timanteilla koristettu huijari, samoin kuin myöskin kunniallisia miehiä
ja siveitä naisia, sillä ei pelihorna tiedä eroa varoissa tai
siveellisyydessä tai älyssä, vaan on paholaisen tasavallan yhteinen
suuri kokouspaikka.
Sinä iltana, jona Oskar ensi kertaa tuli mukaan, Helga pelasi ja
menetti; ja hänen kasvojensa jännitetyn ilmeen nähdessään Oskar tunsi
sieluansa ellottavan ja poistui puutarhaan. Seuraavana iltana Helga
taaskin hävisi ja Oskar näki hänen lainaavan Finseniltä, joka seisoi
takana. Kolmantena iltana pelasi Finsen ja hän voitti kovasti, jolloin
Helga hänen vieressään istuessaan näkyi joutuvan kiihkon ja riemun
hurmioon.
Seuraavana päivänä hän näytti Oskarille kallisarvoista jalokiveä, jonka
Finsen oli voittorahoillaan hänelle ostanut. "Onneni enteeksi!" hän
iloitsi, ja kun Oskar vastusti lahjaa, niin hän intteli:
"Mutta miksi en sitä ottaisi vastaan? Jokainen penni, minkä hän minuun
tuhlaa, tekee minut yhä välttämättömämmäksi hänelle vast'edes. No,
rakkaani, älähän ole mustasukkainen. Enkö sinulle sanonut, että minun
mahdollisesti täytyisi tehdä sellaistakin, jota ei kumpikaan meistä
toivoisi?"
Tällaista puhetta kuullessaan oli Oskar tukehtua häpeästä. Hänen
tunteensa Helgaa kohtaan vaihteli nyt alituisesti vihan ja rakkauden
välillä. Hän rakasti häntä, hän vihasi häntä, halveksi häntä ja oli
ylpeä hänestä, ja tämä hillitön sekasorto suisti hänet epätoivon
valtaan.
Välistä hän ajatteli, että Helgan luonne oli äärettömän itsekäs, että
hän uhraisi mitä hyvänsä ja kenen hyvänsä päästäkseen tarkoitustensa
perille; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän uskoi, että tyttö
rakasti häntä omaa voittoa pyytämättömällä rakkaudella, mutta että
hänen luonnonlaatunsa herätti hänessä taistelua toiselta puolen
rakkauden ja toiselta loistonhalun ja kunnianhimon välillä, joten hän
oli yhtä paljon surkuttelua ansaitseva kuin Oskar itsekin.
Toisinaan hän kasinon puutarhassa käyskennellessään muisteli, miten
Thora oli kärsinyt, kuten hän nyt kärsi, ja silloin, satakielen
näkymättömänä virittäessä säveleitään hänen päänsä päällä ja yön
tyyneyden tuudittaessa hänen sieluansa lepoon, hän myönsi kärsivänsä
ansaittua rangaistusta. Mitä hän oli tehnyt, sitä hänelle itselleen nyt
tehtiin, ja miehen työ olisi nyt poistua ja jättää Helga, ja silloin,
jos tämä häntä rakasti, saisi hänkin kärsiäkseen. Tämä olisi paras
kosto.
Mutta taas nähdessään Helgan kantavan Finsenin lahjoittamia
rannerenkaita ja timanttineuloja hän tunsi pakonsa mahdottomaksi. Hänen
täytyi taistella tuota miestä vastaan tämän omilla aseilla ja taltuttaa
nainen tämän omien taipumusten avulla.
Mutta miten hän sen sai tehdyksi? Tätä itseltään kysellessään hän sai
vain yhden vastauksen, saman viettelevän, ilkkuvan vastauksen, joka
tässä peliluolan ilmassa olikin luonnollinen: "Minun täytyy pelata."
Mutta vaikka hänellä oli kylliksi rahaa omiin tarpeihinsa, ei häneltä
liiennyt sitä peliin, eikä hän ensimältä tahtonut keksiä keinoa millä
päästä alkuun. Äkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus -- hän panisi
miehen itsensä hankkimaan rahat -- ja kauempaa mietiskelemättä,
pysähtymättä ajattelemaan mitä teki, hän tuskallisessa kiihkossa ja
sydän pirullisesta ilosta sykkien riensi kasinoon, veti Finsenin
syrjään palmujen varjostamaan komeroon ja puhui teeskennellyllä,
vavahtelevalla äänellä:
"Veliseni, muistatko kun ensi kertaa kävin luonasi Covent Gardenissa?"
"Jolloin sanoit nälkää näkeväsi? Muistanpa hyvinkin."
"Lupasit minulle jotakin, jos möisin sinulle muutamia sävellyksiäni,
jotka ovat haudattuina Islannissa."
"Ja sinä vastasit mieluummin kuolevasi maantien ojaan."
"Vieläkö nyt olisit halukas saamaan ne haltuusi?"
"Ka miksipä en? Isäni on nyt ministeri -- ei liene mitään estettä."
"Ja olisitko valmis maksamaan minulle rahat heti?"
"Tietysti, heti kun allekirjoitat tarpeellisen valtuutuksen."
"Olen valmis sen tekemään paikalla", lausui Oskar samalla väräjävällä
äänellä.
Kymmenen minuutin perästä oli kauppa sovittu ja Oskar asetteli
lompakkoonsa seteleitä, jotka hänelle luettiin Finsenin laskuun
peliluolan rahastosta. Hänen kätensä tutisivat, huulensa nytkähtelivät
ja kasvonsa olivat kalmankalpeat.
"Siis sinuunkin on kuume lopulta tarttunut, veikkonen", nauroi Finsen.
"Ja mitä et ennen suostunut tekemään täyttääksesi vatsasi vaatimuksia,
sen nyt teet syöttääksesi onneasi."
"Aivan niin, syöttääkseni onneani", vastasi Oskar.
Sinä iltana Oskar pelasi huolellisesti ja voitti. Seuraavana iltana hän
pelasi rohkeammin ja voitti taaskin. Kolmantena iltana hän piti pankkia
ja voitti yhä. Hän piti pankkia neljännen, viidennen, kuudennen ja
monet seuraavat illat peräkkäin samalla tuloksella. Sellaista nopeata
ja keskeymätöntä onnea oli tuskin koskaan ennen nähty. Kasinon
mairitteleva punakkanaamainen johtaja onnitteli Oskaria. Pelihuoneella
oli muka harvoin ollut niin pidettyä ja onnen suosimaa pankinpitäjää ja
se iloitsi hänen menestyksestään.
Mutta koko tällä ajalla ei Oskar ollut hetkeksikään omassa vallassaan.
Hänen sielunsa näkyi toimivan hurjan henkisen päihtymyksen huumaamana.
Kahdessa viikossa hän oli tullut rikkaaksi, mutta rahoilla ei hänen
omissa silmissään ollut mitään arvoa ja hän tuhlasi niitä avokäsin
Helgalle. Hän jakoi lahjoja niillä Finsenin antimet varjoon
saattaakseen, kustanteli huviretkiä höyrypursissa ja automobiileissa,
panipa toimeen seurajuhliakin. Miellyttävän näköinen, merkillinen nuori
oopperanjohtaja ja hänen kaunis, vaikka huimapäinen kälynsä tulivat
yleisen huomion esineiksi. He antoivat parit päivälliset kasinon
ravintolassa, jossa rikasta väkeä kaikista kansallisuuksista oli heidän
vierainaan, tuhannet timantit säteilivät ja punaisiin nuttuihin ja
mustiin silkkisukkiin puettu orkesteri soitti.
Sitten tapahtui käänne -- tuo välttämätön käänne. Eräänä iltana
huomattiin, että Oskarin onnenpyörä oli kääntynyt. Mutta silmäänsä
räpäyttämättä hän teki panoksensa kahdenkertaiseksi ja jatkoi
uhkapeliään. Hänen onnensa pakeni hirvittävällä nopeudella, mutta joka
ilta hän pani yhä enemmän alttiiksi ja menetti rahansa hymy huulillaan.
Ja viikon loputtua Helga, jota hänen äskeinen onnensa oli hurmannut,
näytti pelosta vaalealta.
"Sinun onnesi pettää", hän sanoi. "Parasta olisi, että lopettaisit."
Mutta Oskar ei kuunnellut.
Vihdoin hänen kukkaronsa tyhjeni. Istuen tavanmukaisella paikallaan hän
eräänä iltana uusia pelimerkkejä pyytäessään lausui naurahtaen: "Elämä
tai kuolema -- tuossa menee viimeiseni!"
"Oikeinko totta?" kysyi Helga, ja hän nyökkäsi päätään jälleen nauraen.
Finsen oli istunut äänettömänä vastapelaajana pöydän toisessa päässä,
ja Helga meni nyt hänen luokseen, pysähtyen hänen tuolinsa taakse. Tämä
liike oli ruohonkorsi, joka osoitti minne päin tuuli puhalsi, mutta
Oskar huomasi sen ja hänen nytkähtelevät kasvonsa punehtuivat.
Kohtalon tutkimattomat hengettäret näkyivät liitelevän pöydän yli.
Suurempi uhka kuin pelkkä rahan menettäminen liittyi hänen seuraavaan
nostoonsa, ja molemmat kilpailijat tiesivät sen hyvin.
Kun kortit olivat nostetut, jakoi Oskar ne hyvin hitaasti, ja
viimeiseen korttiin päästessään hänen vapisevat sormensa näyttivät
vastahakoisilta sitä kääntämään. Vihdoin hän nopealla liikkeellä käänsi
sen ja samassa nousi istuimeltaan naurahtaen.
Hän oli hävinnyt, ja nyt keskeytyi tukala äänettömyys.
"Aiotko lähteä?" kysyi Helga haluttomalla äänellä, haihattelevin
katsein.
"Aion tietysti. Entä sinä?"
"En vielä -- Niels voittaa loistavasti."
Silloin Oskarin kuukauden ajan kestänyt hurmio silmänräpäyksessä jätti
hänet, ja hän näki, mihin oli joutunut ja mitä tehnyt. Hän oli myynyt
Finsenille oikeuden avata hänen vaimovainajansa haudan ja täten
saamansa rahat pelissä hävittänyt!
Asiat tässä valossa nähdessään hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan,
mutta asteli sentään väkinäisellä ponnistuksella pelihuoneesta
käytävään, missä vakoilijat vaanivat, ja sieltä ravintolan ohi, missä
joutilaat veltot herrat polttelivat tupakkaa, ja musiikkisalin läpi,
missä soittokunta parhaillaan soitteli. Näin hän saapui ulos
puutarhaan.
Siellä hän etsi varjoisan synkän paikan, istuutuen eräälle penkille
puun alle. Yö oli sees ja tyyni, taivas tuikki tuhansin tähdin ja
etäällä kohisi hiljalleen meri. Muuten ei yön hiljaisuutta häirinnyt
muu kuin kissapöllön kirkuna jossakin räystäällä. Oi, jospa synnyinmaan
lumet olisivat olleet täällä jäähdyttämässä hänen polttavaa otsaansa!
Jospa Islannin vinkuvat myrskyt olisivat olleet tyynnyttämässä hänen
aivojensa soraäänistä sekasortoa! Käytöstään ajatellessaan hän vihasi
itseään, ja ajatellessaan kiusaustaan hän vihasi myöskin Helgaa. Toinen
viha oli toisen vastapainona, muutoin olisi hän lopettanut päivänsä.
Mutta hänen täytyi elää, vaikkapa vain lannistaakseen Helgan,
saattaakseen hänet jalkojensa juureen ja sitten hyljätäkseen hänet
iäksi.
Mutta miten hän tämän saavuttaisi? Oli vain yksi tie ja se oli häneltä
suljettu -- suljettu sen lupauksen kautta, jonka oli tehnyt seisoessaan
vaimonsa avonaisen ruumisarkun ääressä rangaistuksekseen siitä, että
oli laiminlyönyt vaimonsa ja tehnyt syntiä häntä vastaan. Silloin hän
oli vannonut hautaavansa kunnianhimonsa hänen ruumiinsa kanssa maan
poveen eikä enää koskaan elämässään kirjottavansa ainoatakaan
nuottimerkkiä.
Jospa hän vain saattaisi sen lupauksen peruuttaa, jospa hän saattaisi
alkaa uudestaan; jospa vain voisi jonakuna päivänä sanoa itselleen:
"Oskar Stephensson on kuollut!" Mutta niin ei saattanut koskaan
tapahtua, ja hänen täytyi hinautua eteenpäin, laahaten heilahdelleen
elämänsä kuonaa perässään.
Päättäen heti palata Englantiin hän käveli takaisin hotelliin pyytämään
laskuansa. Kun se hänelle tuotiin, hän huomasi jäljellä olevien
rahojensa tuskin riittävän velkansa maksuksi ja matkakustannuksiin.
Hetkeäkään empimättä hän istahti kirjoittamaan Helgalle:
"Rakas Helga! Olen päättänyt palata Lontooseen puoliyön junalla, mutta
huomaan puuttuvan hiukan rahaa rautatiepiletin hinnasta. Lähetä minulle
sata frangia sanantuojan mukana, joka tuo sinulle tämän kirjeeni, äläkä
Jumalan tähden anna hänen liian pitkään odottaa. En saa enää
ainoatakaan yötä täällä olluksi. -- Oskar."
Hän oli syydellyt niin paljon lahjoja Helgalle, ettei laisinkaan
saattanut aavistaa tämän voivan kieltää hänen, mutta tällaisen
vastauksen hän sai:
"Rakkahin Oskar! Ikävästi sattui! Olen juuri tällä hetkellä menettänyt
viimeisen roponi, ja ethän sinä soisi minun lainaavan Finseniltä.
Mutta, paha poika, sinä et saata olla tosissasi, kun sanot matkustavasi
pois keskellä yötä. Se on mahdotonta! Sinun harras Helgasi."
Oskarilla ei ollut muuta rahaksi muutettavaa kuin kello, ja se oli
lahja hänen isältään sekä ainoa näkyvä muisto hänestä; mutta kovan
kamppailun perästä hän kutsui isännän ja luopui muistoesineestään.
Kun hänen laskunsa oli maksettu ja matkakapineensa valmiina, hän kuuli
kellon puutarhan takaa lyövän yksitoista. Hänellä oli vielä tunti
odotusaikaa, ja niin katkeralla mielellä kuin olikin Helgaa kohtaan,
hän ei kuitenkaan saattanut lähteä jättämättä häntä hyvästi, jonka
vuoksi käveli rantatietä pitkin kasinon sivuovelle.
Siellä hänen kohtalonsa saavutti hänet.