VII.

Saadessaan tiedon isänsä kuolemasta eli Oskar mielestään elämänsä

onnellisinta aikakautta. Hänen menestyksensä orkesterin johtajana oli

ollut varsin suuri ja nopea, ja Covent Gardenissa konserttien päätyttyä

oli hänelle tarjottu tointa muualla.

"Näetkös! Sanoinhan sen!" hoki Helga. "Mutta tämä ei ole mitään

verrattuna siihen maineeseen, jonka saavutat jahka suostut esiintymään

säveltäjänä."

"Kunhan on päästy tähänkin", vastasi päätään pudistaen Oskar, mutta oli

silti mielissään ja onnellinen.

Synkän asuntonsa Short-streetillä jätettyään hän asettui samaan taloon

Helgan ja Finsenin kanssa Piccadillyn ja Green Parkin kulmauksessa.

Siellä nuo kolme ystävystä elivät lasten viatonta elämää, välittämättä

monistakaan rajoituksista, joita yhteiskunta asettaa miesten ja naisten

tavoille ja käytökselle.

Helgan vierashuone oli yhteisenä kokouspaikkana, ja hänen miehiset

toverinsa käyttivät sitä mitä suurimmalla vapaudella. Varsinkin Oskar

oli melkein aina siellä, paitsi aamuisin, jolloin Helga oli

akatemiassa, ja iltasilla, jolloin hän itse oli teatterissa.

Ei mikään hetki ollut liian varhainen ja tuskin mikään liian myöhäinen

Oskarin tulla vierailemaan Helgan luo. Hän aterioi hänen kanssaan,

soitti hänen kanssaan ja auttoi häntä hänen opinnoissaan. Mozart,

Gounod, Chopin, Schumann, Brahms ja taaskin Mozart -- heidän työnsä oli

kaikki kuin leikkiä ja leikkinsä silkkaa soitantoa.

Helga oli perin tyytyväinen siihen, että Oskar oli aina hänen luonaan,

auttamassa häntä, ylistämässä, rohkaisemassa ja innostamassa häntä, ja

Oskar puolestaan oli aivan onnellinen voidessaan tehdä palveluksia

Helgalle. Hänen sydämensä ei hetkeksikään kyennyt ajattelemaan, että

tämä oli kaikki, mitä tyttö häneltä odotti ja halusi.

Joutopäivinään ja -iltoinaan he kävivät muissa konserteissa

ja oopperasaleissa; kuuntelivat Englannin tuomiokirkkojen

jumalanpalveluksia ja katolisten rukouskappelien messuja; kuulivat

vanhat mestariteokset kerran toisensa jälkeen; tutustuivat melkein

jokaiseen uuteen oopperaan, oratorioon, sinfoniaan ja urkusooloon,

sekä tutkivat useampien suurten Lontoossa esiintyvien laulu- ja

soittotaiteilijain "metoodeja." Se oli loppumatonta soitantokekkeriä

rakkauden pöydän ääressä.

Heillä oli myöskin seurapiirilliset huvituksensa ja he ottivat

sunnuntaisin vieraita vastaan. Toisinaan he söivät päivällistä tai

illallista ravintoloissa uusien toveriensa kanssa, jotka olivat

pääasiallisesti Finsenin ystäviä, ja sitten toivat vieraansa kotiin

Helgan huoneisiin juttelemaan ja pelaamaan korttia kello yhteen,

kahteen tai kolmeenkin asti aamulla. Se oli hillitöntä, huoletonta ja

sovinnaisuudesta irtautunutta elämää; vähän saman tapaista oli Oskar

opistossa viettänyt, vähän samaan tapaan oli Helga elänyt äitinsä luona

Kööpenhaminassa, ja hyvinkin vaarallista elämää se oli, vaikk'eivät he

sitä milloinkaan tulleet ajatelleeksi.

Oskarilla oli vain yksi levottomuuden syy, nimittäin Finsen.

Eräänlainen ylpeys jota hän ensimältä tunsi Finsenin osanotosta sen

tytön opintoihin, jota hän rakasti ja jonka rakastama hän oli, muuttui

pian lemmenkateudeksi. Hän oli mustasukkainen siitä, että Finsenillä

oli niin paljoni valtaa Helgaan nähden tämän uran ohjaajana, tämän

kohtalon määrääjänä. Vähitellen tämä tunne kasvoi kalvavaksi

tuskallisuudeksi, kunnes lopulta jokainen ystävällinen sana, jokainen

hymyily, jonka Helga Finsenille soi, tuntui Oskarin sydäntä kuin

puukonpisto vihlaisevan.

Hän puhui Helgalle tästä, mutta tyttö vain nauroi hänen tuhmuuttaan.

Rakastavaisilla sanoillaan ja hyväilyillään hän karkoitti hetkiseksi

Oskarin levottomuuden, mutta se palasi yhä uudestaan takaisin. Välillä

hänestä näytti, kuin olisi Finsen mahtaillut kaikkien keinojen ja

hommien keksijänä ja että Finsenin tuttavat tulkitsivat tämän ryhdin

sen ilmapiirin siveellisyyskäsitteiden mukaan, missä he elivät.

Päästäkseen näistä salaisesti kalvavista epäluuloistaan Oskar vihdoin

ehdotti Helgalle avioliittoa. Miksi ei? Eihän enää ollut mitään

estettä, ja se lopettaisi kaikki vahingolliset väärinkäsitykset.

Muistellessaan menneisyyttä hän ajatteli, että Helga ilolla ottaisi

hänen tarjouksensa vastaan, mutta ajat olivat muuttuneet, siitä kun he

olivat yhdessä Islannissa, ja surumielinen hymyily huulillaan ravisti

Helga päätänsä. Hän osoitti, miten turmiollinen avioliitto tätä nykyä

olisi naiselle hänen asemassaan -- turmiollinen hänen pyrinnöilleen,

hänen kunnianhimolleen, yleisön suosiolle ja ennen kaikkea hänen

suhteelleen niihin miehiin, joiden avun ja hyväntahtoisuuden tarpeessa

hän oli. Näin puheli hän, kunnes Oskaria alkoi hävettää, ikäänkuin hän

olisi jotakin rikollista ehdottanut.

"Mutta miksi _sinä_ olisit mustasukkainen?" lausui Helga lähestyen

syleilläkseen häntä. "Jos _hän_ on sitä, niin siihen tosiaankin voi

olla syytäkin."

Tyttö laski kätensä hänen kaulalleen ja pitkitti: "Afääri on afääriä,

tiedäthän, ja saattaapa käydä niin, että olen vastaisuudessa pakoitettu

tekemään töitä, joita kumpikaan emme toivoisi -- ellei", hän lisäsi

kuiskaamalla, kallistaen päänsä hänen rinnalleen, "ellei paha poikani

vihdoinkin suostu menettelemään luonteensa ja neronsa mukaisesti ja

sepitä niitä suuria teoksia, joihin varmasti _tiedän_ hänen kykenevän,

antaakseen minun laulaa sävellyksiään kautta maailman. Sitten", hän

huusi intohimoisesti, säihkyvin silmin ja käsivarret Oskarin kaulaan

kierrettyinä, "hän näkee, mitä _minä_ voin!"

Tähän ja muihin tällaisiin puheisiin vastasi Oskar: "Ei, ei", tai "Se

on mahdotonta", tai "Älkäämme puhuko siitä", mutta Helgan yhä

uudistuvat lemmekkäät sanat ja hyväilyt olivat kuin vesi

auringonpaisteisesta purosta, joka kallion ja kinoksen välin uuttaen

lopuksi saa lumivyöryä liikkeelle.

Päivät kuluivat -- eivät he niitä laskeneet, -- puoli vuotta, vuosi,

puolitoista, ja vihdoin lähestyi aika, jolloin Helgan hänelle

valmistetun ohjelman mukaan oli jätettävä soittoakatemia ja

matkustettava opinnoilleen Pariisiin. Lähestyvä ero kiusasi

painajaisena Oskaria, joka turhaan koetti keksiä keinoja millä sen

ehkäistä, kunnes kohtalon salainen leikki, jota ihmiset nimittävät

sattumaksi ja jonka liittolaisena on inhimillisten intohimojen sokea

pyrkimys, odottamatta tuli hänen avukseen.

Eräänä päivänä Finsen tuli touhuissaan Helgan työhuoneeseen, suu

ammollaan uutisia. Yhtiö, joka piti teatteria ja pelisalonkia eräässä

Rivieran tärkeimmistä kaupungeista, oli kääntynyt hänen puoleensa

pyynnöllä, että hän esittäisi kykenevän orkesterinjohtajan tulevaksi

oopperakaudeksi, ja hän oli esittänyt Oskaria; hänen suosituksensa oli

hyväksytty, ja hänen tehtäväkseen oli jätetty sopia ehdoista

asianomaisen kanssa ja toimittaa tämä viipymättä matkalle.

Jos halu eroittaa Oskar Helgasta oli osaltaan vaikuttanut Finsenin

suunnitelmaan, niin hän siinä pahasti pettyi sillä Helga itse huudahti:

"Mainiota! Mutta jos Oskarista tulee soitantokauden johtaja siellä,

niin miksi en saata minäkin lähteä mukaan? Hän voi asettaa minut

vähäpätöisiin osiin salanimellä siellä kaukaisessa seudussa, missä ei

kukaan saata minua tuntea ja siitä on parempaa harjoitusta näyttämöä

varten kuin kaikista harjoituskursseista koko kristikunnassa."

"Oivallinen ajatus!" huusi Oskar, ja vaikka ei Finsen oikein näyttänyt

tuumasta pitävän, niin täytyi hänenkin suostua.

Juuri tähän aikaan, kun Oskar parhaillaan sydämessään riemuitsi tästä

onnen viime oikusta, valmistellen matkaansa Rivieralle, ja Helgan

kirjoitettua Pariisiin, että hän oli päättänyt jättää opintonsa

myöhemmäksi, saapui kirje Islannista iskien Oskariin kuin salama.

Nähdessään mustareunaisen kirjekuoren, jonka osoitteessa tunsi

Magnuksen käsialan, hän tunsi veren syöksähtävän päähänsä. Kesti kauan,

ennenkuin hän sai rohkeutta avata sen. Tuntien itseään tympäisevän ja

pyörryttävän, hän pisti kirjeen taskuunsa ja lähti puistoon saadakseen

vapaasti hengittää ja ajatella.

Hän ei ollut kirjoittanut äidilleen sen koommin, kuin lähetti

ensimmäisestä asunnostaan kirjeen ensi päiviltään, sillä hän oli

peljännyt kirjoittaa Short-streetiltä, jottei hänen köyhyytensä olisi

käynyt ilmi, tai myöskään Piccadillyltä, peljäten mainita Helgaa. Senpä

takia hän ei ollut Annan kirjeen jälkeen kuullut mitään kotoaan; ainoat

uutisensa hän oli saanut Finseniltä tämän isältä saapuneita, ja ne

koskivat pääasiallisesti yleisiä asioita -- vaihtokaupan häviötä, uutta

perustuslakia ja vaalien kulkua.

Joku hänen omaisistaan oli kuollut -- kuka saattoi se olla? Ainoastaan

siitä syystä, että pieni Elin oli nuorin ja hennoin, hän päätteli sen

olevan tämän. Hänen pieni äiditön armaansa! Hän soimasi itseään, että

oli intohimoisen rakkautensa pyörteessä niin vähän ajatellut lastaan.

Mutta kyllä hän sentään _oli_ häntä ajatellut: hän oli ajatellut

jonakuna päivänä palata hänet noutamaan, kuten oli hänen oikeutensa ja

velvollisuutensakin, ja sitten korvata, mitä oli Thoraa kohtaan

laiminlyönyt sillä rakkaudella ja hellällä huolenpidolla, jota tämän

lapselle osoittaisi. Mutta ehkä tämä hyvitys nyt oli mahdoton, ehkä

hänen suloinen pienokaisensa nyt olikin äitinsä luona taivaassa.

Oskarin mielestä kaikista onnettomuuksista, mitä hänelle olisi

kodissaan saattanut tapahtua, pienen tyttären kuolema oli suurin; mutta

hänen vihdoin avatessaan kirjeen ja nähdessään, että hänen isänsä se

olikin vainajana, tuntui hänen murhe vieläkin raskaammalta. Hänen armas

isänsä, joka oli rakastanut häntä ehkä enemmän kuin kukaan muu

maailmassa ja jota hän oli pahimmin palkinnut! Hän muisti

väärennyksensä, ja häpeän tunne oli hänet tukahuttaa; hän ajatteli

lupaustaan katkaista suhteensa Helgaan ja tunsi omantuntonsa musertavan

tuomion. Hänen isänsä, joka oli häntä aina hellinyt ja hänestä toivonut

niin suuria, nyt mahdottomia toteuttaa, mahdottomia edes sinne päinkään

täyttää, -- tämä isä oli nyt kuollut, kaukana Islannissa, ja rakastanut

häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti!

Istuutuen penkille puun alle hän yritti lukea uudestaan, mikäli

hämärtyvässä valossa ja sumenevin silmin saattoi, äitinsä monin

oikeinkirjoitusvirhein ilmaistua nyyhkytystä kirjeen lopulta. Mutta

silloin puistonvartija kosketti hänen olkapäätään huomauttaen, että

portit suljettaisiin, ja sitten Lontoon sokkeloiden kumea pauhu taas

humisi hänen korviinsa.

Helga oli sinä iltapäivänä odottanut häntä luokseen tekemään lopullisia

valmistuksia heidän yhteistä matkaansa varten, mutta aurinko laski,

ilta kului ja yö saapui, eikä Oskaria kuulunut. Seuraavana aamuna hän

astui sisään pää kumarassa ja alakuloisin askelin, ja Helga näki

jotakin tapahtuneen.

"Olet saanut pahoja uutisia, Oskar -- mitä ne ovat?"

"Isäni on kuollut", vastasi hän, ja sen jälkeen he istuivat jonkun

aikaa puhumattomina.

Sitten Helga toipui hämmennyksestään -- hänen päässään oli pyörinyt

kuin myllynratas -- ja lausui tuskin kuuluvalla kuiskauksella:

"No, mitä aiot tehdä?"

"Aion lähteä kotiin", vastasi Oskar.

"Takaisinko Islantiin?"

"Niin -- äitini ja lapseni luo."

Hän kohotti kasvonsa ja katsahti Helgaan ja nähdessään tämän kasvot

niin täynnä tuskaa ja pettymystä hänen sydämensä kuohahti ja hän

virkkoi:

"Helga, miksi et sinä tulisi mukaani? Miksi emme menisi naimisiin ja

palaisi yhdessä kotiin? Tiedän pyytäväni paljoa, rakkaani, mutta me

olisimme kaikki toisillemme ja minä korvaisin sinulle uhrauksesi

alttiiksiantavalla rakkaudellani ja lemmelläni. Mitäpä siitä, vaikka

täytyisi luopua mieliunelmistamme ja pyrinnöistämme? Elämä on

velvollisuuden täyttämistä, ja meidän velvollisuutemme kutsuu meitä

kotiin -- ainakin minun -- ja jos tahdot ottaa osaa siihen, jos palaat

kanssani takaisin --"

Hän pysähtyi äkkiä, antaen päänsä vaipua käsiinsä ja kyynärpäänsä

polvien varaan. Joka sanaa lausuessaan hän vastustamattomasti tunsi,

miten mahdotonta ja mieletöntä ehdotteli, ja päähän sävähtänyt veri

pakeni takaisin sydämen syvimpään soppeen.

Helga istui hetkisen vaiti ja lausui sitten vakavalla äänellä:

"Olen pahoillani, hyvin pahoillani, mutta se on mahdotonta! Ellen

välittäisi mistään muusta, täytyisi minun toki ajatella Nielsiä. Hän on

kuluttanut rahaa minun tähteni ja olen tehnyt sitoumuksen enkä siis voi

niin muitta mutkitta juosta tieheni."

Oskar huohotteli raskaasti ja vastasi: "Sitten minun täytyy lähteä

yksinäni. Se käy vaikeaksi, hirveän vaikeaksi, mutta minun _täytyy_

lähteä. Talossa on kiinnitys -- minun täytyy nyt ottaa se kuorma

niskoilleni, kun isäni on poissa; en voi sallia kenenkään muun sortua

sen alle. Ja sitten lapseni -- tähän asti en ole tehnyt liikoja hänen

hyväkseen -- ja on velvollisuuteni, pyhä velvollisuuteni..."

"Kyllä lapsi on hyvässä turvassa, Oskar. Täti Margret pitää siitä

huolen. Et sinä voisi tehdä pikku tytöntyllerön hyväksi puoltakaan

kaikesta siitä, mitä hänen puolestaan jo tehdään. Ja mitä tulee

kiinnitykseen, niin sen taakan saatat kantaa aivan yhtä hyvin

Englannissa kuin Islannissakin. Niin, ja paremmin, paljoa paremmin!

Täällä saat ansaituksi enemmän rahaa -- kymmenen, sata kertaa enemmän.

Ja ajattelepas sitä paitsi, miten vaikeata on alkaa uudestaan noissa

vanhoissa olosuhteissa? Kotona kyllä jokainen tätä nykyä tietää tekosi

-- siitä olen varma, ihan varma!"

Helga nousi seisaalleen ja ystävänsä ylitse kumartuen silitti hänen

hiuksiaan -- hänen vaalean tukkansa suorimattomia kiharoita -- ja

virkkoi leppoisesti:

"Ei, ei rakkaani! Sinä et saata konsanaan palata Islantiin, ennenkuin

palaat sinne rikkaana ja kuuluisana. Ja sen saatat. Sanon, että sen

saatat! Ja silloin minäkin ehkä..."

Mutta Oskar peitti korviansa käsillään, sillä Helgan puhe kuului

hänestä pilanteolta.

"Siihen asti et saa ajatellakaan minua jättää, varsinkaan nyt, kun niin

suuresti tarvitsen apuasi ja jolloin kaikki riippuu siitä -- työni ja

elämäni."

Hän laskeutui polvilleen Oskarin eteen, kietoen käsivartensa tämän

kaulaan.

"Sano, ett'et jätä minua, armahin! Sano!"

Hänen hyväilynsä olivat ylenpalttiset, hän nimitteli Oskaria kaikin

mahdollisin lempinimin -- ja sai hänet taipumaan. Oskar tunsi, että

pakotus palata Islantiin -- velvollisuuden pakotus -- oli väistynyt

rakkauden valtaavan viehätyksen tieltä ja että hänen täytyi jäädä

sinne, missä Helga oli, tapahtui mitä tahansa.

"Minä kuulun sinulle ruumiineni sieluineni, Helga -- tee minulle mitä

tahdot", hän lausui.

"Ja tulet siis Rivieralle?"

"Tulen."

Jos hän olisi tietänyt, mitä hänen päätöksensä merkitsi, niin hän

mieluummin olisi rukoillut virtaa viemään hänet syvimpiin syvyyksiinsä

ja merkitsemään hänet kuolemaantuomittujensa luetteloon. Mutta ei

kukaan meistä näe tulevaisuuteen. Meidän täytyy kaikkien taipua

tuntemattoman edessä.