IV.

Kuvernööri ei saanut tietää, että Oskar oli rikkonut hänelle antamansa

lupauksen.

Kun alting seuraavan kerran kokoontui, hyväksyttiin suurella

enemmistöllä esitys perustuslakien uudestaan järjestämiseksi; siinä

päätettiin poistaa kuvernöörinvirka ja asettaa ministeri. Mutta

perustuslainmuutoksesta täytyi äänestää kaksilla valtiopäivillä, minkä

vuoksi altingin hajaantuminen oli välttämätöntä. Hajaantumisen aika oli

kuvernöörin määrättävissä, ja hän olisi saattanut pitkittää istuntoa,

kunnes uudistuskuume olisi ollut ohitse. Mutta sensijaan että olisi

näin menetellyt, hän päätti heti hajoittaa säätykokouksen, täten

yllyttäen kiihoitusta ja jouduttaen omaa kohtaloaan.

Monet vastoinkäymiset kohtaavat miestä, jonka onni on hyljännyt, eikä

kuvernöörinkään erehdysten mitta ollut vielä täysi. Kun tuli aika

valita ehdokkaat, huomattiin, että se vaalipiiri, jota Oskar oli

edustanut -- pääkaupunki -- oli taasenkin ilman miestään, ja kaikkien

kummastukseksi kuvernööri itse sananvaltaa säätykokouksessa saadakseen

ilmoittautui ehdokkaaksi.

Tämä arvaamaton askel kuvernöörin puolelta herätti suurta jännitystä,

mutta kiihko yltyi kymmenkertaiseksi, kun saatiin kuulla, että johtaja

aikoi ruveta vastaehdokkaaksi.

Ei koskaan ollut kansan mieli ollut niin kuohuksissa kuin sinä iltana,

jolloin kuvernöörin ja johtajan oli seisottava toisiaan vastassa

samassa vaalikokouksessa. Paremmat kansalaiset pysyivät poissa,

pahoitellen ja häveten sitä, että nämä kaksi miestä, jotka

viisikymmentä vuotta olivat olleet hartaat ystävät, nyt kynsivät

toisiaan kuin kotkat, mutta vahingoniloiset toivoivat tästä näytelmästä

itselleen hauskuutta koituvan, joten käsityöläisopiston sali pakkautui

täpö täyteen kansaa.

"Toisten tapellessa toiset viisastuvat", he lausuivat toisilleen

eivätkä siinä pettyneetkään.

Ruununvouti oli puheenjohtajana, ja jo alusta pitäen oli selvää, että

hänellä kuvernöörin elinkautisena kilpailijana ei suinkaan ollut

aihetta pidättää kumpaakaan ehdokasta tekemästä itseään naurettavaksi.

Huono-onnisella on aina huono onni, ja kuvernööri pelasi itsensä

ruununvoudin käsiin aavistamattaan ja ilman viivytystä.

Tämä ennen hiljainen ja arvokkaasti esiintyvä mies oli nyt menettänyt

kaiken varovaisuuden ja malttinsa ja puheenvuoron saatuaan viskeli

salaviittauksia joka puolelle. Kun vihaamme jotakin henkilöä, niin

näyttävät kaikki hänen tekonsa vihattavilta. Otettuaan lopuksi johtajan

liike-elämän puheiksi lausui kuvernööri:

"Ei itsekkyys koskaan tyydy, hyvät ystävät. Tahdotteko jättää yleiset

varat miehen hoidettaviksi, joka ahneudessaan kaikkea tavoitellessaan

menettää kaiken, syösten itsensä vararikkoon ja puutteeseen?"

Tämä hyökkäys otettiin toisella taholla vastaan pilkkahuudoilla ja

rähisevällä naurulla, ja kun johtajan vuoro tuli puhua, väreili

ivallinen hymy hänen kalmankalpeilla kasvoillaan, kun hän lausui:

"Tylsällä veitsellä pitäisi tavoitella niveltä eikä iskeä kovaan

luuhun. Mutta jos nyt kerran ruvetaan arvoituksille, niin panen minäkin

vastattavaksi yhden: Uskoisitteko yleisten varain hoidon henkilölle,

jonka poika karkoitettiin maasta väärentäjänä ja varkaana?"

Tämä syytös Oskaria vastaan, jota kyllä usein oli kuiskailtu, mutta ei

koskaan ennen julkisesti lausuttu, vaikutti kiihoittuneeseen

kansanjoukkoon ukkoseniskun lailla, ja jo ennen kuin kuulijat olivat

toipuneet hämmästyksestään oli kuvernööri vastoin kaikkea järjestystä

noussut seisaalleen jälleen, huutaen jyrisevällä äänellä:

"Ja jätättekö te yhteiskunnan siveellisyyden sellaisen miehen huostaan,

joka nuoruudessaan liittyi hyljättyyn naiseen ja vasta sitten meni

avioliittoon rakastajattarensa kanssa, kun heidän ensimmäinen

tyttärensä oli äpäränä syntynyt?"

Tämä oli kiihoituksen huippu. Kansanjoukko mykistyi, vain pakoveden

tavoin sihisevää hengitystä kuului salissa. Johtaja oli kalpeana ja

puhumattomana, ikäänkuin olisi julma isku samalla kertaa pyyhkäissyt

sekä tunteen että ivan ilmeen hänen kasvoistaan, joll'aikaa hänen

vastustajansa tuijotteli häneen veristynein silmin, hehkuvin poskin ja

huulet tempoilevasti vapisevina.

Täten seisoivat nämä kaksi miestä pitkän tovini tuskin puolentoista

kyynärän päässä toisistaan. Mutta sitten nähtiin kookkaan miehen

raivaavan tiensä takana seisovan kansan läpi ja astuvan esille pitkin

askelin. Se oli Magnus, joka kiirehti isänsä luo, ikäänkuin viedäkseen

hänet väkisin pois.

Mutta ennenkuin kuvernööri hänet huomasi, oli jo toinen käsi, näkymätön

käsi, laskeutunut hänen olkapäilleen. Ikäänkuin taivaasta iskeytyneenä

kohtasi kuvernöörin aivoja lyönnin tavoin huomio, että hän johtajan

loukkaukseen vastatessaan oli vihansa sokeassa raivossa häväissyt

Thoran muistoa, Thoran, joka oli haudassaan ja jota hän oli rakastanut

enemmän kuin ketään ihmisolentoa, joka ei ollut hänen omaa lihaansa ja

vertansa.

Tällöin alkoi tämä turmiollinen paikka kamalassa äänettömyydessään

pyöriä hänen silmissään, ja älähtäen kuten myrkytetty koira hän kaatui

raskaasti lattialle. Magnus nosti hänet ylös ja kantoi kotiin -- hän

oli saanut halvauksen.

Nimitettiin ainoastaan yksi ehdokas pääkaupungille; vaalissa sai äänet

ilman vastustusta johtaja, ja kun vaalikirjat palasivat maaseudulta,

niin huomattiin uudistuspuolueen saaneen entistä suuremman enemmistön.

Kuvernööri toipui hitaasti, mutta kykeni kuitenkin olemaan liikkeellä

valtiopäivien uudestaan kokoontuessa, ja perustuslakikysymystä jälleen

esitettäessä hän kaikesta vastustelusta huolimatta kompuroi kahden

sauvan nojalla säätytaloon, asettuen pieneen lehterikamariinsa

valtiopäiväsalin perälle.

Väittely oli lyhyt eikä kiihkeä, ja kukaan tuskin katsahtikaan

kulmaukseen, missä kuvernööri istui haalistuneessa virkapuvussaan

entisen mahtavuutensa vapisevana varjona; mutta monta julmaa kömpelön

sukkeluuden purkausta tähdättiin häntä kohden. Kuvernöörin kiukku yltyi

yltymistään, ja vihdoin hän nousi suuttumuksesta vaahtoavin huulin

panemaan vastalauseen tällaisia ansaitsemattomia loukkauksia vastaan,

mutta hänet vaiensi puhemies, hänen entinen yksityissihteerinsä.

Lakiehdotus hyväksyttiin huutoäänestyksellä; salissa kajahtelivat

riemuhuudot ja tavanmukainen yhdeksänkertainen "eläköön!", sitten kun

kuninkaalle oli laulettu. Murtuneena kannettiin kuvernööri kotiinsa.

Keskellä yötä hän sai uuden halvauskohtauksen eikä sen perästä enää

jättänyt huonettaan. Mutta niin pian kun oli saanut puhekykynsä

takaisin, hän käytti kaiken aikansa sanellakseen anomuksia kuninkaalle,

rukoillen tätä olemaan hyväksymättä lakia, jolla tarkoitettiin hänen

palvelijansa alentamista.

Jonkun viikon perästä saapui Magnus kehoittamaan isäänsä ja äitiänsä

jättämään hallitustalon ja muuttamaan hänen luokseen maatilalle.

"Ei hyödytä mitään vastustaa valtiopäivien päätöstä, isä", hän sanoi.

"Uusi ministeri nimitetään piakkoin, ja minkätähden odottaisit kunnes

hän häätää sinut pois? Tulkaa Thingvelliriin -- minä olen voimakas,

saatan tehdä työtä meidän kaikkien edestä."

Mutta tällaisesta puheesta hänen isänsä aivan vimmastui. "Miten

uskallat ehdottaakaan sellaista?" huudahti hän. "Ja kuinka julkeat

näyttää naamaasi tässä talossa? Etkö tiedä, että _sinä_ olet ollut

kaikkeen syynä? Joll'et sinä olisi alussa niin katalasti menetellyt,

niin ei mitään tästä kurjuudesta olisi tapahtunut. Mitä taasen uuteen

ministeriin tulee, niin jos hän saapuu tänne häätämään minut ulos,

käske hänen tuoda ruumisarkkuni -- kuuletko? käske hänen tuoda

ruumisarkkuni!"

Ajatus, että Magnus todellakin oli syypää kaikkeen, onnettomuuden ensi

aiheena ja alkuna, vakaantui kuvernöörin mielessä päivä päivältä, joten

Oskar alkoi hänestä näyttää syyttömältä, jopa esiintyi jonkinlaisena

marttyyrinäkin. Hän pyysi Annaa lukemaan uudelleen Oskarin kirjeen, ja

sen sisällön toistamiseen kuullessaan hän viehättyi ajatuksesta, että

Englannin pääministeri oli hänen poikansa ystävä, niin suuresti, että

pieluksien nojaan vuoteellaan pöngitettynä rupesi omakätisesti

kirjoittamaan Oskarille, pyytäen häntä musertamaan isänsä viholliset.

"Sinulla on nykyään paljon vaikutusvaltaa, Oskar, ja sinun pitää

pelastaa isäsi näiden pahanilkisten heittiöiden juonitteluista, joiden

joukossa pahin ja pirullisin on johtaja Nielsen."

Näin hän luuli kirjoittavansa, mutta hänen aivoparkansa olivat jo niin

sairaat, että paperille, joka hänelle asetettiin peitteen päälle,

muodostui pelkkiä käsittämättömiä koukeroita ja viivoja, joita Anna ei

saattanut Oskarille lähettää.

Kun näytti varmalta, että kuvernöörin suunnaton viha hänet tappaisi ja

että hän kuolisi sydän täynnä mitä synkintä katkeruutta johtajaa

kohtaan, niin Anna ja Margret neuvottelivat keskenään keksiäkseen

jotakin, millä pehmentäisivät hänen tunteitaan ja tekisivät hänen

loppunsa tyynemmäksi. Nyt kuten ennenkin he ajattelivat lasta. "Pieni

lapsukainen voi heitä johtaa", he sanoivat.

He veivät siis pikku Elinin kuvernöörin makuuhuoneeseen, jättäen hänet

leikkimään lattialle. Hänestä oli kasvanut mitä herttaisin pikku

enkeli, joka keväisen auringonsäteen tavoin juosta sipsutteli huoneessa

ja puheli. Mutta lapsen läsnäolo ei sairaaseen muuta tehonnut kuin että

hän kurotti kätensä päänalusensa lähellä sijaitsevaan lippaaseen,

ottaen sieltä esille paperikäärön.

Ei kukaan tiennyt, mitä oli noissa vanhoissa kellastuneissa papereissa,

joita hän kankeissa sormissaan kahisteli. Hän piti ne aina pieluksensa

alla, paitsi milloin vuodetta pöyhittiin. Silloin hän pisti ne

yöpaitansa poveen.

Naisten jutellessa Elinistä ja tämän pikkuisista lapsellisen

veitikkamaisista vehkeistä puhui kuvernööri Oskarista. Vaikka hänen

muistonsa oli äskeisiin asioihin nähden hämmentynyt, oli se ihmeellisen

selvä, mitä tuli menneisyyteen, ja hän tiesi kertoa lukemattomia

juttuja Oskarin lapsuudesta. Muutamat niistä olivat lystillisiä ja hän

nauroi niille, sikäli kuin vääntyneine kasvoineen saattoi, mutta kaikki

hän kertoi osoittaakseen, että Oskar ei ollut muiden lasten kaltainen,

ja päästyään kertomuksensa päähän oli hänen tapansa lausua:

"Poikani on nyt suuri mies, jollaiseksi hänen aina sanoin tulevankin,

ja kun hän saa kirjeeni, niin näette, mitä hän tekee."

Sillävälin oli lakiehdotus lähetetty Tanskaan, ja ruununvouti

kutsuttiin Kööpenhaminaan. Mitä tämä merkitsi, siitä ei saattanut olla

kahta mieltä, ja sähkölennättimen puutteessa täytyi pienen pääkaupungin

kärsivällisesti odottaa laivan paluuta. Sen piti saapua eräänä

sunnuntai-iltana, ja kellonsoittajat tuomiokirkon tornissa seisoivat

valmiina kajahuttamaan tervehdyksen uuden ministerin kunniaksi.

Kuvernööri kuuli, miten "Lauraa" odotettiin, ja hän kuvitteli, että

Oskar saapuisi siinä, muassaan kuninkaan kielto, masentaakseen isänsä

viholliset. Hän oli sinä iltana hyvin sairas ja tohtori Olsen oli

epäillyt hänen kestävän vain huomenaamuun. Mutta sairas ei sallinut

kenenkään hoitaa itseään; Magnus oli tullut äitinsä kutsusta, mutta ei

uskaltanut näyttäytyä isälleen, vaan istui portailla oven edessä.

Täti Margret hyöri edestakaisin koko päivän, ja iltapuoleen nähtiin

itse johtajankin käyskentelevän talon edustalla, tuon tuostakin

katsahtaen kuvernöörin ikkunoihin kasvoillaan rakkauden ja pelon kiihko

kuvastumassa vielä kiihkeämmän ylpeyden ja vihan kanssa taistelevana.

Vihdoin meni Anna ulos hänen luokseen ja pyysi:

"Oskar Nielsen, tule sisään katsomaan vanhaa ystävääsi."

"En ennen kuin hän kutsuu minua -- en ennen kuin hän kutsuu minua",

vastasi johtaja; minkä jälkeen Anna meni jälleen sisälle ja kuiskasi

kuolevan vuoteen yli:

"Rakas Stephen, johtaja on ulkona kadulla ja odottaa vain kutsua

sisään."

"Sitten täytyy hänen tulla polvillaan", vastasi kuvernööri. Ja tämä oli

kaiken loppu.

Höyrylaiva ei saapunutkaan sinä iltana ja kellonsoittajat menivät

levolle. Mutta aamun koittaessa, kun kalastajavenheet lahdella

tunkeilivat sumuharson läpi ja auringon ensi säteet välkkyillen

kultasivat vuorten huiput, silloin alkoivat kellot soida iloisesti,

sillä "Lauran" nähtiin lipuvan vuonoa ylös, lippujen liehuessa keulasta

perään.

Magnus kuuli kellot ja sitten laahustavan liikkeen isänsä

makuuhuoneesta. Vähäistä myöhemmin hän kuuli kansan hurraavan kadulla

ja sitten tukahtuneen kaiun samaan huutoon isänsä oven takaa.

"Hurraa! hurraa!" huusi väkijoukko ulkona.

"Hur-raa! hurr-hurr-aa-aa!" toisteli kähisevä ääni sisältä.

Yht'äkkiä kuului jyskähdys, ikäänkuin joku olisi raskaasti kaatunut, ja

Magnus syöksyi isänsä makuukammioon. Tämä lepäsi lattialla yöpuvussaan.

Hän oli kuollut, mutta hänen kasvonsa hymyilivät, ja kuihtuneissa

kangistuneissa käsissään hän piti rypistyneitä papereita joille Oskar

poikana oli piirrellyt lapsellisia kirjoitelmiaan.

Päivemmällä Magnus kirjoitti Oskarille: "Ilmoitan sinulle, että isämme

kuoli tänä aamuna. Luulen, että hän kuoli onnellisena."

Mutta posti lähti vasta loppuviikolla, ja Magnuksen kirjeen alle lisäsi

Anna omasta puolestaan: "Hän rakasti sinua loppuun asti, ja me ollaan

haudattu hänet lähimäksi rakkaan Thoramme viereen."