Helga näytti olevan yhtä kiihtynyt kuin Oskarkin. Hän oli vilpittömästi
liikutettu nähdessään, miten syvästi kohtaus vaikutti mieheen, ja kun
tämä oli suudellut hänen molempia käsiään, suuteli Helga vuorostaan
Oskarin toista kättä, ja väkiseltä pulppusivat hänellekin kyyneleet
silmiin. Huoneessa oli nahkapäällystäinen sohva, jolle he istuutuivat
vieretysten, käsi kädessä.
"En ole milloinkaan, en milloinkaan ollut niin iloinen", lausui Oskar.
"Iloinen olen minäkin", vastasi toinen. "Annahan kun taasen katson
sinua, Oskar. Hiukan kalpeampi ja ehkä hiukan laihempi, mutta muuten et
ole vähääkään muuttunut.
"Mutta _sinä_ olet muuttunut paljon, Helga."
"Olenko vanhentunut?"
"Olet käynyt entistä herttaisemmaksi ja kauniimmaksi!"
Silloin Helga lähensi kasvonsa Oskaria kohti ja tämä suuteli häntä,
eivätkä he muutamaan minuuttiin saattaneet hillitä hellyyttään. Ensiksi
onnistui Helgan saavuttaa malttinsa.
"No, puhukaamme nyt vakavasti", hän lausui, mutta Oskar yhä vapisi
kiihkosta ja kyyneleensä pois pyyhittyään nauroi hermostuneesti.
"Kuinka kauan olet ollut Lontoossa?" hän kysyi.
"Kuukauden -- huomenna tulee kuukausia", vastasi Helga.
"Ja minä kun en ole siitä tähän asti tiennyt! Mutta miten tulit
lähteneeksi Kööpenhaminasta?"
"Sitäpä juuri yritän sinulle kertoa. Jostakin tuntemattomasta syystä
isä näki hyväksi vähentää äitini tulot puoleen entisestä, jonkavuoksi
täytyi johonkin ryhtyä. Silloin muistin miten kiittelevästi Niels
Finsenin oli tapana arvostella ääntäni."
"Finsenin!" kertasi Oskar vakavammalla äänellä.
"Kirjoitin siis hänelle, saaden vastaukseksi, että jos tulisin
Lontooseen, niin hän antaisi asiantuntijain kuulla minua, jotta
saisimme nähdä, mitä saattaisi tehdä."
"Ja mitä he sanoivat?"
"Niin, minä saavuin Lontooseen ja musiikintuntijat tutkivat minua ja
päättelivät ääneni aivan erinomaiseksi -- lupaavimmaksi sopraanoksi
mitä olivat kuulleet vuosikausiin."
"Ja nyt?"
"Nyt olen kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa ja jonkun ajan päästä
matkustan Pariisiin pariksi kolmeksi vuodeksi, ehkäpä neljäksikin,
opiskellakseni Marchesin tai Bonbyn johdolla ja ottaakseni osaa
käytännöllisiin harjoituksiin, ja lopuksi minut aiotaan lähettää Monte
Carloon tai Nizzaan 'Faust'- ja 'Romeo'-esityksiin, alkuaskeleena ja
valmistuksena Lontoon valtaamiseen väkirynnäköllä Margueritena tai
Juliettena -- sen pituinen se!"
"Ja tekeekö Finsen kaiken tämän sinun hyväksesi?"
"Niin, tavallaan on asia siten ymmärrettävä."
"Maksaako hän sinun oppikulunkisi?"
"Enpä tosiaankaan tiedä, ken ne maksaa, mutta olen allekirjoittanut
sopimuksen toimia hänen johtonsa mukaan ja sitten maksaa takaisin
kaikki, kun olen päässyt hyvään alkuun. Ja entäs sinun hommasi, Oskar?"
"Minunko?"
"On jo kulunut melkein vuosi siitä kun sinut viimeksi näin. Mitä olet
puuhaillut?"
Oskar nauroi kömpelösti. "Olenpahan kuin kukkaset kedolla -- en tee
työtä enkä kehrää."
Matta hänen äkillinen iloisuutensa loppui lyhyeen ja hän lisäsi
totisemmin: "Älä kysy minulta, Helga, mitä olen puuhaillut."
Helgan silmät harhailivat hetkisen pitkin huonetta. Sitten hän virkkoi:
"Minä tiedän! Niels mainitsi siitä minulle ja hän pyysi minua
sanomaan..."
Mutta ennen kuin hän ehti lopettaa lauseensa oli Oskar noussut
seisaalleen. "Jos tulet Finsenin luota, niin tiedän asiasi, ja
mieluummin tahtoisin kuolla..."
"_Ei, ei, ei_", sanoi Helga tarttuen hänen käteensä! "Istu alas. Ei se
laisinkaan sitä ole. Kuuntelehan!"
Hän istuutui, ja Helgan katseen lempeys poisti kaikki hänen pelkonsa.
"Annetaan parhaillaan niin kutsuttuja kävelykonsertteja Covent Gardenin
puistossa, ja joku päivä takaperin syntyi erimielisyyttä heidän
orkesterinsa johtajan kanssa. Näytti suotavalta saada hankituksi uusi,
kunhan vain löydettäisiin sopiva henkilö. Tietysti minä ajattelin
sinua."
"Minua!"
"Miks'en? Näinhän mihin kelpasit johtaessasi noita sataaviittäkymmentä
tollikkoa Thingvellirissä."
"Mutta Covent Gardenissa!"
"Hyvä Oskar, olen nähnyt kaikki täkäläiset soitonjohtajat ja vaikka he
ovatkin sinua etevämmät tiedoissa ja kokemuksessa, niin ei ainoallakaan
heistä ole rahtuakaan sinun vetovoimastasi ja nerostasi. Sen vuoksi
sanoin: 'Niels, jos tahdotte oivallisimman johtajan, mitä Lontoo on
koskaan nähnyt, niin antakaa minun noutaa hänet!'"
"Mutta sinä et tiedä, Helga -- et saata aavistaakaan, -- jos voisit
vain kuvitella mielessäsikin, mitä olen saanut kokea pelkän elantoni
tähden, pelkän elantoni --"
Helga taaskin katseli huonetta ja virkkoi sitten: "Enkö sitä näe? Eikö
minulla ole silmiä? Mutta jos minulle sanoisit, ettei sinusta ole ollut
halvimpaankaan työhön, mihin typerimmätkin pystyvät, niin pysyisin
yhäti siinä, mitä Finsenille sanoin."
Oskarin kurkkua ahdisti. Helgan usko ja huolenpito vei häneltä maltin.
Hetkeksikään hän ei ottanut ajatellakseen, että mitään itsekästä
vaikutinta siihen saattaisi olla olemassa.
"Mitä sitten tahdot minua tekemään, Helga?" hän kysyi.
"Käymään tapaamassa minua Finsenin toimistossa klo 11 huomenaamulla."
"Mutta lupasin, ett'en sinne enää ikinä astuisi."
"Silloin et tiennyt, että _minä_ tulisin sinua pyytämään. Ja minä
_pyydän_ sinua, Oskar."
Oskar muisti lupauksen, minkä oli antanut isälleen; hän ajatteli,
miten vaarallista olisi uudestaan selata esille elämästään lehti,
jonka oli pyyhkäissyt pois ja kääntänyt ainiaaksi umpeen; hän ajatteli
Finseniä ja tämän suhdetta Helgaan sekä, miten Finsen saisi suurta
vaikutusvaltaa tytön elämään tämän toiveita ja kunnianhimoa
autellessaan; mutta hänen tahtonsa oli kuin väännetty vitsa, sillä
vastustamaton kohtalo pakotti häntä eteenpäin.
"_Tulethan_, eikö totta?" kuiskasi tyttö, ja Oskar vastasi:
"Tulen."
Helga ojensi taasen kasvojaan eteenpäin, ja taasen Oskar suuteli häntä,
ja sitten tyttö nousi lähteäkseen.
"Missä sinä asut?" kysyi Oskar, ja Helga ilmoitti sen hänelle. Se oli
vanhanaikuinen vierastalo Green Parkin laiteilla.
"Asuuko Finsenkin siellä?"
"Asuu, hän asuu samassa rakennuksessa. Ja sinun pitää asua siellä
myöskin. Tahdon tavata sinua alituiseen. Tarvitsen apuasi tuhansissa
asioissa. Mutta nyt minun täytyy lähteä."
Oskar ei voinut laskea häntä menemään, ja heidän hellyydenosoituksensa
uudistuivat.
"Lähdettyäsi tuntuu tämä kaikki kuin unelta", lausui Oskar. "Tuskin
saatan uskoa sinun olleen täällä tai palaavan enää takaisin."
"Älä sano niin. Vakuutinhan sinulle Islannissa, että tulisin sinun
luoksesi, ell'et sinä tulisi minua tapaamaan. Ja enkö ole pitänyt
lupaustani?"
"Rakas, rakas Helgani!"
"Et menetellyt aivan oikein siinä, että lähdit antamatta minulle
tilaisuutta tavata sinua."
"Tiedän, tiedän."
"Olihan sinulla jonkinlainen velvollisuus minua kohtaan sen jälkeen,
mitä oli tapahtunut..."
"Hiljaa, rakkaani, hiljaa!"
"Mutta olen taipuvainen uskomaan, että muut olivat siihen syypäät."
"Älkäämme puhuko siitä, Helga", vältteli Oskar, ja hänen käsivartensa,
jotka olivat olleet kiedottuina tytön vyötäisille tiukkaan syleilyyn,
höllenivät ja vaipuivat alas.
Tämän jälkeen tuntui helpommalta erota hänestä, mutta ennenkuin avasi
oven hän suuteli Helgaa vielä kerran ja häntä takaisin vaunuihin
auttaessaan vei hänen sormensa huulilleen.
Hän seisoi avopäin kadulla koko ympäristönsä unohtaen, kunnes ajopelit
olivat vierineet kapakan kulman taakse ja Helga vielä kerran niiden
ikkunasta heiluttanut hänelle kättään. Sitten hän huomasi, että niin
kauniin ja komeasti puetun nuoren naisen saapuminen tällaiseen
likaiseen kujaan ja hänen odottavat ajopelinsä olivat houkutelleet
naapurit asuntojensa oville, naiset hypistellen esiliinojensa nauhoja
ja merkitsevästi irvistellen toisilleen.
Kun Oskar palasi asuntoonsa, sivuutti hänet Jenny etehisessä hiipivin
askelin ja syyllisyyttä osoittavin kasvoin, jotka näyttivät ilmaisevan,
että pieni tuskaantunut tyttö parka ei ollut voinut vastustaa kiusausta
kuunnella ja pitää silmällä.
Oskar palasi hetkiseksi vierashuoneeseen, jossa vielä tuntui hajuveden
tuoksu, sekaantuen eltaantuneen oluen ja tupakan hajuun. Ei hän koskaan
ennen ollut kadehtinut viinuria, mutta sillä hetkellä hän olisi antanut
kaikkensa saadakseen pitää tämän huoneen lopun päivää hallussaan,
voidakseen istua sohvalla, missä Helga oli istunut, laskeakseen kätensä
pöydälle, millä tämän käsi oli levännyt, ja suudellakseen mattoa, jota
hänen jalkansa olivat koskettaneet.
Hän liikkui ikäänkuin unissaan eikä palatessaan takaisin omaan
suojaansa muistanutkaan likaista ympäristöään. Tahrainen seinäpaperi,
rääsyinen matto, täplikäs kuvastin eivät häntä alentaneet ja
hävettäneet. Hänen ruumiinsa vielä viipyi rappeutuneessa luolassa,
mutta sielu liiteli kaukana poissa. Se oli toisessa maailmassa --
maailmassa, jota Helgan silmät aurinkona ja tähtinä valaisivat, sillä
hän palautti yhä mieleensä hetkeä, jonka oli viettänyt hänen kanssaan,
jokaista sanaa, jokaista äänensointua, jokaista katsetta ja jokaista
liikettä.
Tätä kesti koko päivän, ja pimeän tullen putosi ikäänkuin verho
vuosikauden kestäneen elämän ylitse. Nöyryyttävän kurja asema,
raakojen kumppanien vastenmielinen ja rivo seura, yksinäisyyden ja
turvattomuuden tunne, tieto elämän tyhjyydestä ja arvottomuudesta,
kaikki katkerat muistot näyttivät nyt menneiltä. Tämä taival hänen
elämässään oli nyt ohitse, eikä koskaan, ei enää koskaan sen tuottama
tuska ja häpeä palajaisi. Hän oli saanut sen kokea, sentähden että oli
rikkonut; mutta jos hän oli rikkonut, niin oli hän kärsinytkin, ja
Jumala itse oli nähnyt hänen kärsineen kylliksi.
Hänen silmänsä olivat kyynelistä kosteat, kun hän laskeutui levolle
likaiselle patjalleen, mutta hän nukahti autuaallisessa tilassa, ja yön
ensi unelmassa oli hän taasen olevinaan Helgan seurassa. Kerran hän
sydän-yöllä havahtui, hämärästi kuullen viinurin mässäävän alhaalla
tovereineen korttien ja oluen ääressä; sitten hän heräsi aamulla
ruumisvaunujen jymistessä Short-streetiä pitkin aina sen päässä olevaan
holvikäytävään asti.
Klo 11 aamupäivällä hän läksi Covent Gardeniin ja yhä uudestaan meni
sinne seuraavina aamuina samaan aikaan. Kymmenentenä aamuna hän kutsui
Jennyn, joka oli käynyt araksi käytökseltään häntä kohtaan ja asetteli
aamiaista hänelle tarjottimelle oven ulkopuolelle, itse tulematta
sisään.
"Jenny, ilmoitahan emännällesi, että muutan täältä ensi viikolla."
Silloin Jennyn vaaleat, kaihoksivat kasvot kävivät aivan onnettomiksi,
ja murtuneella äänellä ja nyyhkytyksen kurkkuunsa tukahuttaen hän
sopersi:
"Senhän siitä tiesin seuraavan. Siinä paikassa kun tuo nainen osui
näkyviini, minä sanoin, että se veisi teidät pois minulta -- ja sen
teki kuin tekikin!"