Äitinsä kirjeen saadessaan Oskar asui köyhälistökadun varrella
Westminsterin kulmalla. Sen nimi oli Short-street, ja kuten
tavallisesti kaikkialla suurkaupunkien kurjimmat kadut kulki tämäkin
läheltä komeata tuomiokirkkoa, kuten laivahylkyjen kehä kiertää
kalliota meressä.
Short-street oli umpikatu, toisena päänä kapakkatalo ja toisena
holvikäytävä asemarakennukseen, josta johti rautatie etukaupungin
hautausmaalle. Myöhään yöhön piti asukkaita valveilla kapakasta ulos
työnnettyjen humalaisten torailu, ja aikaisin aamulla heidät herätti
ruumisvaunujen kolina katukivillä.
Oskarin asunto oli numero 1:ssä, likaisessa rakennuksessa, jonka
ovenpäällys-ikkunassa tahraantunut pahvilevy ilmoitteli "Huoneita
naimattomille miehille." Paitsi Oskaria oli siellä neljä muuta
asujainta, kolme niistä hautaustoimiston kantajia ja neljäs kapakan
yliviinuri. Viinurin hallussa oli se kerros, jossa vierashuone
sijaitsi, ja hän tavallisesti toi kapakan suljettuansa joukon meluavia
tovereita luokseen korttia pelaamaan ja olutta juomaan.
Oskarin makuukammio tuskin oli huonekaan, vaan pikemmin kurjannäköinen
tunkkainen tyrmä, jonka ränstynyt kalusto näytti väkinäisin
ponnistuksin yrittävän olla järjestyksessä -- karvakulu mattorisa,
päätyjänsä puuttuva rautasänky, maalattu pesukaappi, kololeukainen
vesikannu, pari kolme ritisevää tuolia, pöytä, joka vain seinän nojalla
pysyi pystyssä, muutamia kilpaoriiden kuvia likaisten seinäpaperien
rippeillä ja kosteuden turmelema kuvastin, joka muistutti suojailman
täplille sulattamaa jäälauttaa.
Hänen emäntänsä asui kellarikerroksessa, eikä häntä näkynyt muulloin
kuin maanantai-aamuisin, jolloin hän tuli noutamaan asukasten vuokraa,
paria kolmea tuntia aikaisemmin, kuin häneltä itseltään se vaadittiin.
Ainoa henkilö, jonka Oskar näki alituiseen, oli emännän palvelustyttö
Jenny, kaikessa lontoolais-alhaison lapsi, epäsiisti ja huonosti
puettu, mutta hilpeä kuin varpunen kadulla ja avara hellä sydän
pienessä sivistymättömässä povessaan.
Jennyssä oli Oskaria kohtaan herännyt jonkinlainen myötätuntoisuuden
tunne, jolla ei ollut sen henkilökohtaisempia perusteita kuin, että
tämä ei huudellut kolmea porrasväliä alas hänelle, ei ollut tunkeileva
eikä käyttänyt törkeätä kieltä, sekä että hän aina nosti hattuaan,
kohdatessaan tytön kadulla.
Ainoana seurauksena tästä Jennyn tuntehikkuudesta oli, että hän aina
pukeutui puhtaaseen kirjavaan karttuunileninkiinsä niinä päivinä,
jolloin Oskar sattui jäämään kotiin teelle. Yhtenä tällaisena
iltapäivänä tuli tyttö koputtamaan hänen ränstyneen ullakkokamarinsa
ovelle lausuen: "Herra, saatte kirjeen!"
Oli niin pitkä aika siitä, kun Oskar oli saanut minkäänlaista kirjettä,
että hän melkein peljästyneenä hypähti ylös, ja ottaessaan kirjeen
Jennyn kädestä ja nähdessään osoitteen olevan Magnuksen käsialaa ja
että kirje oli alkuaan osoitettu hänen vanhaan asuntoonsa hän kalpeni
ja alkoi vapista.
"Onko siinä pahoja tietoja?" kysyi Jenny. "Enpä tottamaarin olisi
mokomata tuonutkaan, jos sen vaan tiesin."
"Ei, ei! Jätä minut, Jenny", vastasi Oskar, ja tytön mentyä avattuaan
kirjeen hän luki sen kyyneltyvin silmin ja häpeän puna poskillaan.
Kirjeen loppuessa hänen sydämensä sykki rajusti ja hän kyseli
itseltään, eikö olisi miehekkäintä kirjoittaa heti vastaus ja sanoa
suoraan, että koko tämä tarina hänen menestyksestään oli sepustettua
valhetta ja että hän aina oli ollut viheliäinen ja onneton, että hän
eli halpaa elämää halpojen toverien seurassa, tehden alhaista työtä,
jota ei edes kehdannut mainitakaan, ja että mitkään sanat eivät
saattaisi kuvailla hänen sielunsa salaista tuskaa siitä, että hän oli
vajonnut näin syvälle. Mutta niin tukala kuin olikin tämän katkeran
hetken alennustila, vielä tuskaisempaa oli seuraavana aamuna, kun Jenny
raahasi hänen entisen opistokirstunsa ylös portaita, lörpötellen
iloisesti kuin olisi tuonut hänelle kokonaisen omaisuuden.
"Rautatienmies ähki sitä raskaaksi kuin lyijy, ja annoinkin sille kaksi
pennyä vaivoista -- toivoakseni se sen sieti."
"Aivan oikein, Jenny. Tässä on raha. Voit mennä."
"Saanko ma auttaa purkamaan? Ei ole laatikkoa sen tapaista, ett'en sitä
minä osaisi tyhjentää. Mutta on maar se pitkän taipaleen takaa!"
"Se tuli Islannista, Jenny."
"Jestas sentään! Pat Looney se on sieltä kanssa, mutta naapurit
sanovat, että on vahinko, kun ei se pyörrä sinne takaisin. Vaan eivät
ne sellaista koskaan teistä puhu. 'Se on niin kohtelias', ne sanovat."
Oskar antoi tytön avata kirstun ja tyhjentää sen sisällön, jota
tehdessään tämä liritteli kuin lontoolaisvarpunen ainakin, sill'aikaa
kun Oskar istui tuolillaan, lapsuuden aateyhtymäin utuna väikkyessä
hänen eteensä onnellisesta menneisyydestä.
"No jo nyt jotakin!" huudahteli tyttö, lysähtäen kantapäilleen kirstun
ääressä kykkiessään. "Metvurstia! Ja makkaroita! Ja savustettua kieltä!
Ja kinkkua! Eihän teidän tarvitse kuukausmääriin ostaa syötävän puolta
nimeksikään! Jopas veteli hyvin! Lahjojako nämä ovat ollakseen?"
"Niin, Jenny, lahjaksi ne on lähetetty."
"Tarvitaan siinä vaan aika tavalla huolenpitoa, että rupeaa näin
paljoon rustailuun", jatkoi Jenny. "Eiköpä liekin nais-ihminen?" hän
tokaisi hämmentyneenä.
"Se on äitini", vastasi Oskar.
"Äitinne!" huudahti tyttö helpottuneella äänellä. "No, sitäpä minä
äidiksi sanon -- ei siin' ole hyvyydellä enää määrääkään."
"Hän on ollut minulle hyvä kaiken ikäni, ja aina olen minä kohdellut
häntä pahoin."
Jenny katsahti häneen oudosti, ihmettelevä ja kärsivä ilme kasvoissaan.
"Oikeinko totta, herra?"
"Niin, Jenny, häpeämättömästi, mutta hän on yhä uudestaan antanut
anteeksi."
Jenny oli hetkisen ääneti, mutta sitten hän virkkoi: "Niin, äidit ne
nyt _ovat_ kaikki siihen lajiin. Kuorma-ajuri Jim Cobb, aatelkaas, se
kolhii äitiään välillä aivan hirveästi, mutt'ei tämä toki koskaan vedä
sitä siitä lakiin, mitenkäs se kävisi päinsä -- äidit ovat silkkaa
hyvää sydäntä!"
"Onko sinunkin äitisi hyvä sinulle, Jenny?"
"Häh minunko? Min' olen orpo", sanoi Jenny, ja äänensä tuttavalliseksi
kuiskaukseksi hiljentäen hän jatkoi! "Se nyt olkoon kerrassa sanottu,
ja se on selvä totuus. Aina ma noille toisille hölisen, että äitini oli
yksi niitä tyttöjä, joiden näette sirkuksessa iltasilla silkissä ja
timanteissa loistelevan."
"No, oliko hän?"
Alakuloinen ilme vilahti Jennyn kasvoilla. "Kuinkas se mallaisi yhteen,
kun Orpokodissa sanoivat mun syntyneeksi silloin kun äitini oli ruunun
ruuassa."
Nyt olivat tavarat kirstussa järjestetyt pöydälle ja tuoleille, ja
Jenny painui jälleen kantapäilleen niitä ihailemaan.
"Noin! Siin' on näky kuin makkarapuoti. Ja ties häntä vaikk' oisi
äitinne sitä varten lähettänytkin. Jim Cobb se mua pyyteli kanssansa
laittamaan lihakaupan, mutt'en ottanut kuullaksenikaan! Ei että mulla
mitään itse liikettä vastaan oisi, ja jos joku muu sellaista
tuumaisi..."
Jennyn viittauksen keskeytti ajopelien romina, joka äkkiä pysähtyi
rakennuksen edessä.
"Arvaanpa melkein paikalleen, kuka se on", lausui tyttö, iskien silmää.
"Se siunattu Jim Cobb taaskin! Tahtoo mua näetsen aina ajelulle
vankkureissaan."
Mutta ikkunan luo astahtaessaan hän huudahti: "Kiesus! Nehän ovat
kääsit! Ja rouvas-ihminen astuu niistä alas!"
"Rouvas-ihminen?"
"Ette saata sitä nyt enää nähdä, se on rappusilla. Ka, sinne se jo
ehti", huusi Jenny, kun katuovelle naputettiin, "eikä ole mulla vielä
ollut aikaa takkuani suoria!"
Selittämättömin pelon ja toivon sekaisin tuntein, joille ei vielä
mitään aihetta ollut, Oskar seisoi siltamalla, Jennyn rientäessä
portaita alas. Katuoven auetessa hän kuuli omaa nimeänsä mainittavan
äänellä, joka saattoi veren nousemaan hänelle päähän, niin että hän
huumaantuneena horjahti. Hetkistä myöhemmin palasi tyttö takaisin,
kasvot näyttäen nokipilkuista huolimatta valkeilta ja lausui
epävarmalla äänellä, kuten äsken:
"Johan ma sen arvasin. Teitä se hakee. Vein sen viinurin
vierashuoneeseen -- mies ei tule kotiin ennen teetä."
Oskar astui verkalleen alas, mutta portaiden päähän päästessään hän
hengitti kiihkeästi ja sydän tykki hänen povessaan kuin olisi siellä
väkivasaralla moukuteltu. Vierashuoneen ovi oli raollaan ja hänelle
tuttu orvokkien tuoksu tuli sieltä vastaan. Hetkisen päästä hän työnsi
oven auki ja silloin näki seisovan edessään sen, jota oli odottanut,
hänet itse, vielä säteilevämmän kauniina kuin ennen, jotakin pehmeätä
ja valkoista kaulan ympärillä, ja kasvot hymyilyjen kirkastamina.
Ei kukaan saata aavistaa, mitä kaikkea Oskar sillä hetkellä koki. Sadat
tunteet välähtivät salamana hänen sielunsa läpi -- ilo, riemu, tuska ja
häpeä, hänen näkemisensä tuottama hurmaus, mutta samalla nöyryytys, kun
hänet tavattiin näin halvassa kodissa, huonosti puettuna ja
silminnähtävästi köyhänä. Mutta ennen kaikkea hän tunsi rakkautta --
tuota hillitsemätöntä rakkautta, joka johtaa onneen ja voittoon tahi
perikatoon ja kuolemaan. Hänen kasvonsa vääntyivät intohimoisesti,
kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja ojentaen molemmat käsivartensa
tulijaa kohti hän huudahti:
"Helga! Oi Jumalani! Helga!"