III.

Islannissa oli paljon muuttunut, ennen kuin Oskarin kirje sinne saapui.

Johtajan ja kuvernöörin vieraantuminen toisistaan oli kehittynyt

julkiseksi vihamielisyydeksi. Kaikki tiesivät sen, ja kummankin

vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen tätä välien rikkoutumista.

Johtaja sai ensinnä kärsiä. Magnuksen ennustama vaihtokaupan

rappeutuminen oli nyt käsissä, ja johtajan liike oli mennyt hajalle

kuin sitomaton vitsakimppu. "Lihavan härän voi aina hyvällä syyllä

teurastaa!" Kansa valitteli: "Johtaja antaa maamiehille, mitä itse

haluaa heidän villoistaan ja kiskoo heiltä taas mielin määrin ulkomaan

tuotteista." Mutta todellinen syy hänen liikkeensä ahdisteluun oli se,

että hän oli peloitellut kaupunkia, silloin kun Oskar valittiin

edusmieheksi.

Oddsson, tuon päivän hyljätty ehdokas, ei ollut levähtänyt, ennenkuin

sai perustetuksi kauppayhtiön käteismaksun pohjalle. Silloinkin olisi

johtaja voittanut kaiken vastustuksen, sillä hän oli rikas ja

talonpojat köyhiä, mutta Oddsson oli hankkinut lähimmäksi

liittolaisekseen mitä mahtavimman henkilön. Niinkuin seppä sormiaan

säästääkseen käyttää pihtejä, niin oli Oddssonkin käyttänyt kuvernööriä

yhtiönsä pelastamiseksi.

Kuvernööri tiesi varsin hyvin, että Oddsson oli hänen vihamiehiään ja

että jos tämä puolueineen pääsisi voitolle, he mullistaisivat vanhan

järjestyksen; mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta liittyä mukaan

Oddssonin yrittäessä kukistaa johtajan. Hänen avullaan Tanskan kaupalle

erikois-etuja myöntävä tulliasetus saatiin kumotuksi ja Islannin

markkinat avattiin Englannin tuotteille, ja tämä oli surmanisku

vaihtokauppaliikkeelle.

Kolme kuukautta oli johtaja voinut pitää liikettänsä yllä myymällä

tavaroitaan ostohintaa halvempaan ja ostamalla niitä päivänhintoja

kalliimmasta, mutta loppu oli silminnähtävä. Pankissa kuiskailtiin,

että hän jo luovutteli vakuuksiaan, olivatpa ne osakkeita tai muita

arvopapereita, ja muutteli rahaksi sekä kiinteää että irtainta

omaisuutta, ja että siitä ennemmin tai myöhemmin täytyisi koitua

keikaus. Ei kukaan surkutellut häntä, ja vaivatun sydämensä pohjassa

muuan mies tunsi iloa.

Mutta lyöjällä on usein lyhyt ilo iskustansa, ja kun Oddsson puolueiden

kauppaseikat selvitettyään käänsi huomionsa perustuslakiasioihin,

silloin taas johtaja, vaikka vihasikin heitä, yhtyi heidän

kiihoituspuuhaansa. Talvi oli ollut ankara, kuolema oli korjannut monta

vanhempaa valtiopäivämiestä, ja jokaisessa täytevaalissa oli johtaja

käyttänyt lopun vaikutusvaltaansa sekä vähenevän varallisuutensa voimaa

uudistuspuolueen hyväksi. Lopulla kevättä oli käynyt varmaksi, että

suurkäräjäin ensi kokouksessa tultaisiin hyväksymään lakiehdotus

uudesta valtiopäiväjärjestyksestä ja kuvernöörinviran lakkauttamisesta.

Niinpä nuo kaksi miestä, jotka viisikymmentä vuotta olivat seisoneet

rinnakkain, toisiaan hävittämällä saattoivat itsensä häviölle, ja

aikoja sitten lausuttu ennustus oli toteutunut, että jos kuvernööri ja

johtaja joskus lakkaisivat olemasta ystävyksiä, heistä tulisi mitä

katkerimmat viholliset. Sillä välin Anna oli koettanut rakentaa rauhaa,

mutta onnistumatta. Niin kauan kuin kiista oli nuori ja etupäässä koski

lapsia, hän oli yrittänyt vedota tunteiden jalouteen: "Kuuleppas,

Stephen, anteeksianto on paras rankaisu -- sinun täytyy tehdä rauha

johtajan kanssa."

"Hän olisi voinut pelastaa poikani kätensä nostamalla, mutta hän ei

tahtonut sitä tehdä. En milloinkaan lepy hänelle", sanoi kuvernööri.

"Oskar Nielsen", sanoi Anna kadulla kohdatessaan johtajan, "milloinka

tulette Stepheniä katsomaan? Jos vielä kauemmin pysytte poissa meiltä,

niin talonkoira karkaa päällenne."

"Talonkoira karkasi päälleni, kun olin siellä viimeksi, Anna. En

milloinkaan enää luota häneen", sanoi johtaja.

Kun tora vanheni ja rumeni ja kävi pelkästään miehiä itseään

koskevaksi, ajatteli Anna toisia sovinnon keinoja. Lapsi oli viimeisenä

yhdyssiteenä kuvernöörin ja johtajani välillä -- sen tulisi saattaa

heidät jälleen yhteen. "Jumala aina löytää tehtävää noille pikku

enkeleille", tuumi hän.

Täti Margret oli osallinen salaliitossa, ja nuo kaksi vanhusta

sommittelivat monta juonta -- kaikki yksinkertaisia ja läpinäkyviä,

mutta hyväntahtoisia ja naisellisia -- saadakseen molemmat miehet

samaan huoneeseen. He eivät koskaan onnistuneet, mutta tuhansittain

auringonsäteitä loisti pienokaisen kehdosta, ja vähitellen näytti

jääkuori sulavan miesten sydänten ympäriltä.

Kun lapsi varttui sen verran, vietiin se kerran hallitustaloon, ja

vieritettiin vaunuissaan kuvernöörin virkahuoneeseen.

"Eikö ole suloinen, Stephen?" kysäisi Anna, ja täti Margret sanoi:

"Pikku lemmikki ei voisi mitenkään olla enempää isänsä näköinen, ellei

se samalla olisi niin ihmeesti äitiinsäkin."

Kuvernööri sanaakaan virkkamatta katsahti alas pikku kasvoihin, ja kun

lapsi vilkaisi ylös häneen Thoran silmillä ja huulet Oskarin hymyssä,

niin hän lähti yläkertaan makuusuojaansa, ja Anna kuuli hänen

lukitsevan oven perästään.

Kun lapsi sai ensi hampaansa ja jokaisen olisi pitänyt antaa hänelle

tavanmukainen "hammaslahja", ei johtaja tullessaan kotiin illalla

löytänyt mitään antimia lastenkamarin pöydältä, mutta pienokainen oli

asetettu tyynyjen nojaan kehtokuominsa sinisten verhojen suojaan ja

kaiutti kamalasti ilmaa hopeoidun kalistimen jumalallisella

epäsoinnulla.

"Se on Stephenin lahja ja on varmaan maksanut hänelle kokonaisen

omaisuuden", ilmoitti Anna, ja silloinpa johtaja väsyksissäänkin

astahti ulos tielle, missä ei voinut muuta kuulla kuin järven kylmää

loisketta.

Ei siis rakkaus pienokaiseenkaan saanut miehiä lähenemään --

päinvastoin vieroitti heitä vielä enemmän toisistaan. "Tuo mies

virittää juonia saadakseen haltuunsa lapsen", ajatteli johtaja. "Hän ja

hänen omansa ovat ryöstäneet minulta minun molemmat tyttäreni, ja nyt

koettavat riistää tyttärentyttärenkin."

"Hän on poikani lapsi", arveli kuvernööri, "ja poikani lapsi on minun

lapseni -- miksi annoinkaan tuon miehen pitää hänet?"

"Ei auta, muori!" huokaili täti Margret. "On liian myöhäistä vetää pois

miekka, kun se jo on iskenyt sydämeen."

Mutta sitten tuli Oskarin kirje, ja Annan toiveet nousta heilahtivat

korkealle. Hän oli itse siitä iloissaan kuin lapsi. Hänen

onnellisuutensa oli liian suuri salliakseen hänen nähdä reikiä tuossa

onnen ja menestyksen kuvauksessa. Oskar voi hyvin, hän edistyi

loistavasti ja lähetti tervehdyksensä jokaiselle.

Anna luki kirjeen ensin kuvernöörille, ja tämä sen kuultuaan lähti

kävelemään ketovainiolle, missä haahkatelkät sudestaan rakentelivat

pesiään vuonon partaalle, ja kalastaja-alukset olivat satamaan

palaamassa. Sitten Anna meni johtajan taloon, pisti kirjeen tötteröksi

lapsen käteen kuin minkäkin kalistimen, ja jätti sen täti Margretin

huostaan näytettäväksi Oskar Nielsenilla.

Mutta se oli ollut huono päivä johtajalle, ja saapuessaan takaisin

Annan käteen oli Oskarin kirje reväisty keskeltä kahtia ja suljettu

tyhjään kuoreen. Annan sydän oli murtua hänen aarteensa kohtelusta,

sillä kuusitoistavuotias tyttö ei saata olla yhtä ihastunut

ensimmäisestä lemmenkirjeestään, ja hän oli aikonut näyttää sitä

jokaiselle -- piispalle, rehtorille, tuomarille, ja ennen kaikkia

Magnukselle.

Magnus oli tuon tuostakin tullen mennen käväissyt kotona pitkin talvea.

Talvi oli ollut kova hänelle kuten muillekin, ja hän oli alkanut

käsittää, mitä isän ollessa poissa olisi yksinään kantaa tavattoman

kiinnityksen taakkaa. Mutta kovempaa kestää kuin mikään talvi oli ollut

nähdä äidin kärsimyksiä Oskarin äänettömyyden aikana.

"Eikö vieläkään mitään uutisia?" hän oli kysellyt, ja Anna oli aina

vastannut: "Ei, ei", liittäen siihen satoja selityksiä ja puolusteluja.

Näin menivät nuo pimeät päivät pääksytysten, ja hänen tunteensa Oskaria

kohtaan kovenivat kuin kamara, jota hän polki. Mutta kun lumi suli pois

ja hän lähti kevätkaravaanin matkassa kaupunkiin, niin Annan kasvot

loistelivat kuin nouseva aurinko, ja tästä hän arvasi, että kirje

vihdoinkin oli tullut. Ja niinpä todella, vajaassa kymmenessä

minuutissa se ilmestyi kirjatun röijyn povesta, sellaiseksi reväistynä

kuin se johtajan käsistä lähti, ja äiti pyysi Magnusta kirjoittamaan

siihen vastauksen hänen sanelunsa mukaan. Näin hän kirjoitti: --

"Rakas poikani! Kirjeesi saapui oikein perille viime höyrylaivalla ja

korvasi hyvillä viesteillään sen ajan pitkällisyyden, mikä meidän

täytyi sitä odottaa. On niin hauskaa kuulla, että voit hyvin ja

menestyt sekä nautit elämästäsi tuossa isossa Englannin kaupungissa.

Monta kertaa olen peljännyt asiain olevan aivan toisin, mutta nythän

minulla on kirjeesi, ja olen onnellinen ja tyytyväinen.

"Olen ylpeä siitä, että poikani on kohoamassa niin korkeaan ja hyvään

seuraan, ja vaikka isäsi ei puhu paljoa, olen varma siitä, että hän

tuntee samaa. Hänhän on aina sanonut, että sinä kerran toimittaisit

suuria maailmassa, eikä ole Jumalan hyvyyden tapaista tehdä tyhjäksi

semmoisia odotuksia, milloin ne on rakennettu hyvälle perustukselle.

"Ja nyt on minun sanottava sinulle, että isäsi ruumiillinen terveys on

hyvä, vaikka maailmalliset huolet häntä hieman kiusaavatkin, mutta minä

sanon hänelle, että kotomme tässä elämässä on aina ikäänkuin jyrkällä

vuorella, ja jos luotamme Jumalaan, niin ei ole mitään syytä peljätä.

Mitä itseeni tulee, voin niin hyvin kuin minun ikäiseni voi toivoa;

ainoastaan vasen korvani toisinaan tekee kiusaa eivätkä silmäni enää

tahdo kelvolleen päteä sukan kudontaan tahi pienellä painetusta selvää

saamaan. Mutta en saa valittaa, sillä kenties se vain on Jumalan armoa

meille vanhoille, että aistimemme kuolevat asteittain, niin että kun ne

kerran tykkänään kuolevat, tämä ei yllätä meitä äkkiarvaamatta.

"Magnus piirtää tämän kirjeen, ja hän on terve ja reipas. Lunta oli

syvältä tänä vuonna talon mailla, ja hän menetti kuusi parasta

elukkaansa; mutta karitsat menestyivät mainiosti ja nyt ne ovat

vuorilla, ja hänen uuhensa lypsävät hyvästi, ja kotivainio on aidattu

heinälle.

"Voin ilmoittaa sinulle, että se yksi, jota kyselet, on palannut

äitinsä luo Kööpenhaminaan ja että on niitä, jotka eivät ole kovinkaan

pahoillaan siitä. Toisinaan, saadakseni pahat kielet täällä vaikenemaan

sinua panettelemasta, haluttaa minua syyttää häntä kaikesta, mitä on

tapahtunut, mutta kuka minä olen, että ketään tuomitsisin -- ja pahin

mitä hänelle toivotan on, että hänestä pian tulisi jumalaapelkääväinen

tyttö.

"Margret Nielsen on aina sama, kiverä oksa täynnä mehua; johtaja olisi

muutoin kyllä voimissaan, mutta potee lonkkasärkyä. Sen lisäksi häntä

samoin kuin isääkin painavat kovin maailman murheet, ja häneen koskee

kovasti se, että niitä on koitunut niin tiheään hänen elämänsä

ilta- puolella.

"Ja nyt minun on kerrottava sinulle pikku Elinistäsi, että hänen

vointinsa on niin hyvä kuin olla saattaa, ja hän on saanut kaksi

etuhammasta ja hänen hiuksensa valuvat kiemuroina hänen otsalleen.

Parempaa lasta ei ole milloinkaan syntynyt, ja hymyillessään hän on

niin erään näköinen, että sydämeni on vähällä murtua häntä

katsellessani. Margret on tuolle kultaselle kuin sen oma äiti, ja sinun

isäsi ja johtaja voivat Eliniltä tuskin nähdä aurinkoa. Mitä itseeni

tulee, niin sydämeni paisuu tulvilleen ajatellessani, miten Jumala

hyvyydessään on lähettänyt meille vanhoille tämän pienen enkelin

viimeisten surujemme jälkeen, sillä hän on niinkuin kevät ankaran

talven jälkeen, kun lumi ja jää ovat pysyneet niin kauan, ett'emme

luule suinkaan koskaan enää näkevämme ruohoa tai kuulevamme virtojen

laulua -- ja silloin onkin yht'äkkiä edessämme vihreät nurmet ja

välkkyvät virrat ja kaikki kukkien ihanuus.

"Ja nyt, vaikka menestytkin niin hyvin, et saa kuitenkaan suuttua

äidillesi, kun hän lähettää sinulle pienen lahjan. Maria on ollut koko

päivän keittiössä täyttämässä sinun opistokirstuasi, ja Herra tiesi,

mitä kaikkea tavaraa hän on siihen latonut. Mutta minä kudon sinulle

juuri sukkaparia vanhan Maggien ruskeista villoista, ja toivoakseni et

häpeä pitää niitä, sillä niissä jalkasi pysyvät lämpöisinä kylmällä

talvisäällä, jolloin Englannin syylingit varmaan tuntuvat ohkaisilta ja

pumpulimaisilta. Sitten muistan vielä, kuinka mielelläsi sinä ennen

kotona söit savustettua lampaanlihaa, niin että käskin Marian panna

sitäkin mukaan sekä moniaan lihamakkaran.

"En uskalla antaa isän tietää, että lähetän sinulle lampaanlihaa --

hänen mielestään se olisi hassua ja joutavaa -- ja kun sinulla siellä

on niin paljon hyvää syötävää ja juotavaa, niin en tietysti odotakaan,

että tarjoat sitä englantilaisille ystävillesi, mutta ehkä voit

piiloittaa sen johonkin ruokakaappiin ja maistaa jonkin viipaleen

silloin tällöin yksin ollessasi.

"Ja nyt minun täytyy lopettaa, sillä Magnus pääsee jo paperin päähän.

Olen onnellinen ajatellessani, että makuuhuoneesi on hauska ja kodikas,

ja tahtoisin mielelläni kiittää emäntääsi, kun hän on sinua kohtaan

niin ystävällinen ja äidillinen. En taida koskaan nähdä häntä tässä

elämässä, mutta kerran tapaamme toisemme taivaassa, ja _silloin_ kiitän

häntä.

"Ja nyt, armas poikani, keskellä suurta menestystäsi älä unhota, että

kaikki hyvät lahjat tulevat Jumalalta, ja muista aina panna

luottamuksesi Häneen. Hänen haltuunsa ja huomaansa minä sinut jätän,

sillä Hän tietää kaikki tarpeemme ja kaikki huolemme ja salaisuutemme,

ja Hänen silmänsä valvoo aina eikä Hänen sydämensä milloinkaan nuku.

"Oma hellä äitisi Anna."