Samaan aikaan eräs nuori englantilainen säveltäjä herätti jonkun verran
huomiota sepittämällä oopperan, jonka aiheena oli "Kuningas Olav."
Juuri samaa Oskarkin usein ennen oli aikonut käsitellä; se oli
vilkkaasti pitänyt vireillä hänen mielikuvitustansa ja kiihoittanut
hänen kilpailuhaluansa noina huumeisina aikoina, jolloin hän toivoi
tulevansa säveltäjäksi, eikä kunnian huikaisevat unelmat vieläkään
olleet niin peräti hälvenneet, että hän olisi malttanut olla rähmimättä
Covent Gardeniin sinä iltana, kun kappale ensi kertaa esitettiin.
Hänellä ei ollut yhtään rahaa, ja hän tiesi vaatteensa ryysyisiksi ja
kenkänsä ratkeilleiksi maleksiessaan teatterin eteiskaarroksissa ja
yleisön kokoontumista katsellessaan. Vaunuja vieriskeli paikalle,
tyhjennellen istujiansa -- kuningattaren seurueineen, pääministerin, ja
vihdoin kuninkaan -- ja hän kääntyi poispäin, tuntien olonsa
surkeammaksi ja hyljätymmäksi kuin koskaan, mutta samassa hän tunsi
käden koskettavan olkapäätänsä, ja tuttu ääni hänen vieressään virkkoi
iloisesti:
"Hei! Onko se mahdollista?"
Siinä oli Niels Finsen, hänen entinen koulutoverinsa ja kumppaninsa,
hienon ja uljaan näköisenä iltapuvussaan, turkiksilla reunustettu
muhkea päällystakki hartioillaan.
"Kuulin, että olet Lontoossa, mutta en tiennyt, mistä sinut löytäisin.
Haluaisin käydä luonasi viipymättä, veikkonen. Missä asut?"
Päästyään omituisesta kurkkuaan tukehuttavasta tunteesta Oskar vastasi,
ja Finsen jatkoi:
"Käynkö minä siellä luonasi, vai tulisitko sinä mieluummin minua
katsomaan?"
"Minä tulen sinun luoksesi", sanoi Oskar.
"Hyvä! Ja milloin? Sopiiko huomenna kahdeltatoista?"
"Minulle sopii minä aikana hyvänsä."
"Onnen poika! Siis huomenna puoleltapäivin työhuoneessani. Hauskaa että
löysin sinut vihdoin. Ajattelin, että hakisit minut käsiisi ja
kummastelin minne maan rakoon olit hävinnyt. Hyvästi nyt. On aika kiire
tämän iltaa, ja työtä vaikka koko rykmentille. Maltahan, jos sinua
haluttaisi nähdä esitystä -- istumasijaa en voi luvata, mutta jos
viitsit seisoa peräparvella -- no, se käy päinsä. Tule tästä. Johnson!
Saata tämä herra eteenpäin ja anna hänelle, mitä sinulla vielä on
jäljellä. Näkemiin!"
Ennen kuin ehti oikein hengäistäkään istui Oskar hämyssä yläparven
perällä, surkean nöyryytettynä ja häpeissään, samalla kuin outo kiihko
tempoili hänen suonissaan. Hän ei sen koommin oikein tiennyt, mitä sinä
iltana tapahtui. Hän unohti, että rahat olivat häneltä lopussa, ettei
hän ollut syönyt mitään sitten aamun, että kengät olivat astutut
kalttoon kantapäistä. Hän ainoastaan tunsi viimeisten kuuden kuukauden
kurjuudesta yht'äkkiä sukeltautuneensa ylös ilmapiiriin, jossa hänen
sielunsa sai hengittää täysin vedoin.
Kun johtaja astui esiin -- se oli nuori säveltäjä itse -- kurottausi
Oskar eteenpäin nähdäksensä vilaukselta miehen, joka oli sieppaamassa
sen voitonriemun, mikä ilman kohtalon kolauksia kenties olisi tullut
hänen, Oskarin, osaksi, ja oopperan alkaessa hän kuunteli sitä kaikki
aistit jännitettyinä. Se oli hyvä, se oli inhimillinen, se oli
uudenaikainen, sen sävelsointu oli viehkeä, sen orkesterisäestys varma,
sen muoto todisti mestaruutta musiikin salaisuuksissa, ja kuitenkin
siitä puuttui jotakin. Mikä siitä puuttui? Vanhan, jylhän Pohjolan
elinveri. Englantilainen ei voinut sille sitä antaa, sillä sen juurta
ei löytynyt hänessä itsessään. Mutta _hän_ olisi voinut sen tehdä,
sillä hänen suonissaan juoksi viikinkien verta, Flosin ja Snorrin ja
Erikin ja Olavin ja kaikkien mahtavien muinaisten miesten verta.
Oskar ei tiennyt asuintoverinsa makuullemenosta sinä yönä, ei kuullut
hänen hoipertelevan ylös portaita eikä päihtyneesti viheltelevän
"Eespäin, Kristin-soturit!" Seuraavana aamuna, kun hänen emäntänsä tuli
ylös tapansa mukaan puhuttelemaan häntä, hän tuskin tajusi tämän
puheita, paitsi että niissä oli jotakin tyytymättömyyttä, jotakin
uhkausta, ja että hänestä ei tuntunut maksavan vaivaa tyynnyttää ja
lepyttää häntä semmoisilla lupauksilla kuin ennen.
Eilisen illan huumaus vielä kohahteli hänen lähtiessään ulos
täyttämään sopimustansa. Soitanto kutsui häntä taas, kutsui kuin
tenhotar, pois ystävättömyydestä ja yksinäisyydestä, nöyryytyksestä ja
maineettomuudesta, köyhyydestä ja häpeästä, valtakatujen tungoksen
säälimättömästä tylyydestä ja pimeiden kujien tympäisevästä loasta
menestyksen ja maineen loistoon.
"Sisään, veikkonen!" huusi eilis-iltainen tuttu ääni, ja Oskar näki
seisovansa Finsenin työhuoneessa.
"Miten olikaan", sanoi Finsen ottaen silmälasit nenältään, "kuinka
kauan jo olet ollut Lontoossa?"
"Kuusi kuukautta -- lähes seitsemän", vastasi Oskar.
"Ja mitä toimitat?"
"En mitään."
"Sinun kelpaa! Et niin mitään?"
"No, olenpa _yhtä_ tointa harjoitellut jotakuinkin uutterastikin."
"Ja mitä?"
"Nälkää nähnyt."
Finsen naurahti ääneensä, mutta Oskar nauroi vielä äänekkäämmin -- hän
ei ollut vielä rikkonut paastoansa.
"Meidän on kaikkien se kerran läpäistävä", tuumi Finsen, "ja parasta on
siitä heti alussa suoriutua. Niinpä siis onnittelen sinua, veliseni --
ja nyt asiaan. Olen täällä isännöitsijänä -- hoidan erään yhtiön
asioita. Neljän silmän kesken, kuten Islannissa sanomme, voin ilmaista
aikovani antaa konserttisarjan, ja olen nyt vereksien ainesten
etsinnässä. Sinähän säveltelet?"
"Olihan minulla ennen tapana sitä tehdä", vastasi Oskar.
"Ymmärrän", sanoi Finsen. "Elämäsi on viime aikoina suistunut
raiteiltaan, etkä enää paljoa sepitä minkään arvoista, ennen kuin
pääset entisiin uurteisiin. Mutta tiedän, mihin olet pystynyt, ja se on
tarpeeksi hyvää minulle. Kuulin muutamia sankarisaduista sepittämiäsi
lauluja, muistathan; ja tunnustanpa, että ne olivat ihmeen kauniita
mielestäni miehen sepittämiksi, joka sävelsoinnun alalla on miltei
kokonaan itseoppinut. Mutta Helga kertoo minulle -- tarkoitan Helga
Nielseniä, jolta silloin tällöin saan tietoja --"
Oskar sävähti kuin raipan sivalluksesta.
"Helga kertoo minulle", jatkoi Finsen, "että sinä viime vuonna teit
Islannissa jotakin, joka löi sotalaulusi pieniksi pirstaleiksi, ja jos
luulet, että voimme koettaa niitä täällä --"
"Ne ovat mennyttä kalua", selitti Oskar.
"Kyllä tiedän", intti Finsen. "Olen kuullut miten niiden on käynyt.
Mutta ehkä sinulla on niistä jäljennöksiä?"
"Ei merkkiäkään", sanoi Oskar.
"Tai ehkä vielä muistat niistä joitakuita?"
"En yhtäkään."
"Eipä niinkään ollen asia vielä ole aivan auttamattomissa. Olethan
melkoisen vaikutusvaltainen henkilö Islannissa?"
"Olen ollut", sanoi Oskar.
"No, olenpa minäkin luullakseni -- isäni on ruununvouti ja
ylennyksenkin toiveissa; jos siis annat suostumuksesi, niin saamme
asiat vielä parannetuiksi."
Oskarin silmiltä verhosi usma Finsenin kasvot. "Ethän todella
tarkoittane --?"
"Tarkoitan tietysti. Jos sävellykset ovat puoliksikaan niin
arvokkaita kuin Helga väittää, niin ne sen vaivan ansaitsevat. Joka
tapauksessa aion luottaa hänen arvosteluunsa, saattaakseni sinut
alkuun, ja sepitelmiesi saapuessa uhratakseni yhden aamupäivän
orkesterikoetukseen, jota pyydän sinun johtamaan."
Finsenin muoto häipyi taas sumeeseen, joka leijaili Oskarin silmien
edessä.
"Tahdot, että valtuuttaisin sinut kaivattamaan esiin --"
"Entäs sitten! Ei se mitään ennenkuulumatonta olisi. Ja nyt jos koskaan
on se oikeutettua. Jos sävellykset, jotka saattaisivat tuottaa iloa
ihmisille ja koota maljat täydet rahoja, makaavat maan alle haudattuina
--"
"Näen nälkää ensin", sanoi Oskar nousten seisaalle.
"Mutta mies hyvä!" huudahti Finsen silmälasejaan sovitellen, "johan
sitä kerroit tekeväsi. Tässä on sinulla tilaisuus siitä pelastua, ja
jos --"
"Ennen kuolen nälkään", vannoi Oskar ja astui ovea kohti.
"Älähän joutavia! Jos nuo paperit olisivat joksikin hyödyksi siellä,
missä makaavat, niin voisin kunnioittaa tunteitasi. Mutta niin ei ole
laita. Ne ovat pelkästään mätänemässä ja pian jo kokonaan häviävätkin.
Itsepä parhaiten tiedät, missä tarkoituksessa ne hautasit -- myönnän,
että se minusta tuntui liialta haaveellisuudelta -- mutta oli
miten oli, tehtävänsä se on tehnyt. Ja siellä ne nyt viruvat --
nerontuotteet, joiksi ne olen valmis uskomaan -- jotka kentiesi
voisivat tehdä nimesi kuuluksi ja perustaa onnesi, sen sijaan että
sinä --"
"Mieluummin kuolen maantien ojaan, kuin niihin kosken", -- vakuutti
Oskar ja syöksähti hyvästittä ulos huoneesta.
Sanoin ei voi kuvata tuskia, joita hän lopun päivää kärsi. Edellisen
yön huumaus oli haihtunut, ja häntä ahdisti murtunut mieli, jolle
petollinen toive oli ilkamoinut. Jos hänellä konsanaan oli ollut
epätietoisuutta tuon mielenkarvauden puuskan tarkoituksesta, joka
pakotti hänet kätkemään sävellyksensä vaimonsa hautaan, niin ainakin
hän sen nyt tajusi. Se oli Jumalan säätämä rangaistus, se sulki häneltä
ainoan tien maineeseen ja menestykseen, niin, vieläpä salpasi
elannonkin kuin haudan ovi.
Tuntikausia hän vaelsi pitkin katuja elävästi tuntien mahdottomaksi
pelastua viimeaikaisesta elämäntavastaan. Hän luisuisi päivä päivältä
alemmaksi ja alemmaksi, hitaasti, mutta varmasti, kunnes menehtyisi
ahdinkoonsa tai tulisi -- jollei Jumala armahtaisi -- kulkijaksi ja
heittiöksi.
Kesti kauan ennenkuin hän sai käännytyksi takaisin asuntoonsa, ja sinne
saapuessaan hän huomasi, ettei katuovi auennutkaan sillä avaimella,
joka hänellä oli taskussaan. Hän soitti kelloa, ja talon pieni
palvelustyttö ilmestyi ovelle, tullen nähtävästi alakerrassa olevasta
makuuhuoneestaan, sillä hänellä oli hiukset käherrystötteröissä ja vain
muutamia väljiä vaatesiekaleita yllään.
"Miksi telkesit oven, tyttöseni?" hän kysyi. "Etkö tiennyt minun vielä
ulkona olevan?"
"Kyllä tiesin sen, mutta rouva käski minun sanoa teille, että huoneenne
on vuokrattu muille ja että saatte tavaranne, kun maksatte, mitä olette
velkaa."
"Tarkoitatko, että minut jätetään kadulle?"
"Ei se minun syyni ole, ja pahoittelen sitä kovasti."
He tähystelivät toisiaan tylsästi hetkisen, ja sitten Oskar lähti taas
astumaan katua pitkin, uusi tunne sielussaan -- lohduttoman tyhjyyden
tunne siitä, että hänellä ei ollut kattoakaan päänsä päällä. Ei
kukaan tiedä, miltä tuntuu olla yhdenkin yön kodittomana suuressa
kaupungissa, paitsi se, joka on sitä kokenut. Ei siinä niin suuresti
puutteenalaisuus ole raskasta kestää, vaan se äärimmäisen arvottomuuden
tunto, kun on maailmalle halvempi kuin sen koirat, sillä niistä
pidetään huolta, tai sen hevoset, sillä niillä on tallinsa.
Hänen rahansa olivat lopussa eikä hänellä ollut matkakompeitakaan
käsillä voidakseen jotenkuten yritellä hankkia uutta asuntoa. Ja niin
hän kulki kulkemistaan pitkin alempaa Regent-katua Piccadillyn poikki,
läpi hälisevien väkitungosten -- siinä nuoria naisia paperossit
huulilla, nuoria miehiä laulaa hoilottaen ja naureskellen, muuan tyttö
ryvettyneissä repaleissa, tyttö, jota poliisi par'aikaa laahasi pois --
ja yhä edelleen, kunnes saapui leveälle ja hiljaiselle valtakadulle,
missä jono vaunuja odotteli uhkeasti valaistun talon ulkopuolella.
Siihen hän päämäärättömällä kierroksellaan pysähtyi kuuntelemaan
avonaisista ikkunoista tulvivia soiton säveliä.
Hän oli ehkä sadannetta kertaa pohtinut mielessään kysymystä, miten
hän, vastikään isänsä hemmoittelema poika -- isän, joka oli kansansa
johtaja ja vilpitön tuomari -- oli joutunut astelemaan Lontoon katuja
ilman kattoa päänsä päälle ja penniä taskussaan, kun ovi aukeni ja
vanhahko herrasmies paljain päin astui ulos auttamaan muutamia naisia
vaunuihin. Silloin hänen turtuneet aistinsa heräsivät, ja hän huomasi
missä seisoi, -- isänsä vanhan ystävän, pankkiirin, asunnon edustalla.
Hänen mieleensä muistui elävästi aika, aivan läheinen ja kuitenkin
kovin kaukainen, jolloin hän Thoran ja Helgan kanssa oli kunnioitettuna
vieraana tuossa talossa. Ja hän kääntyi nopeasti kiiruhtamaan pois,
jottei pankkiiri olisi nähnyt häntä kulkijana maleksimassa siellä noin
sopimattomaan aikaan.
Ei mikään ollut tänä ilkeänä yönä vielä näin kipeästi koskenut hänen
tunteisiinsa tai vakuuttanut hänelle, että hänen oli mahdoton enää
nousta kirotusta asemastaan. Oliko sekin määrätty rangaistukseksi, että
silloin kun kaikki aistimet olivat levossa, itsesoimaukset ja menneiden
päivien muistot häneltä rauhan riistäisivät? Sellaisena kävisi elämä
sietämättömäksi ja olemassaolo ikuiseksi kadotukseksi. Eikö Luonto
milloinkaan unohtanut? Eikö Jumala koskaan antanut anteeksi?
Puoli tuntia jälkeenpäin hän asteli patoa pitkin, noiden viheliäisten
olentojen kyyristelevien ja uinailevien haamujen ohi, jotka
suurkaupunki yöksi työntää jokirantaan; ja hurjan haaveellisena
katsellen Thamesin aaltoja, jotka välkkyivät ja kimaltelivat
sähkövalossa, hän kysyi itseltään, eikö olisi viisainta tehdä loppu
kaikesta ja paeta enemmistä kärsimyksistä.
Mikä ajatus pidätti häntä? Ajatteliko hän vaimovainajataan, jonka
muiston piti niin olla torjumassa syntiä? Ei!
Sallimuksen selittämättömän voiman pakottamana hän ajatteli sitä toista
olentoa, jonka rakkaus oli hänet perikatoon saattanut -- hän muisteli
Helgaa. Huolimatta kuvernöörille antamastaan lupauksesta hän ei voinut
unohtaa tyttöä. Ei niin synkkää päivää, ettei hän olisi ajatellut
Helgaa illalla levolle laskeutuessaan ja aamulla herätessään. Hän oli
poissa, he eivät kukaties milloinkaan enää tapaisi toisiaan, heidän
rakkautensa oli hänen elämänsä kirjassa sivu, jonka hän oli pyyhkinyt
pois ja ainiaaksi kääntänyt umpeen; mutta sittenkin olivat Helgan
silmät alati hänen edessään ja Helgan hymyily ainoana päivänsäteenä,
joka hänen kasvoillensa loisti.
Thoran muisto oli ihana ja pyhä, ja hän oli sen tarkoin tallettanut
sielunsa sisimpään, mutta ajatus kiintyi Helgaan lämpimänä ja elävänä
ja pysyi hereillä. Nytkin se säilyi, pelastaen hänen sielunsa epätoivon
vallasta ja ruumiinsa kuolemasta.