I.

Enemmän kuin mitkään muut maailman kaupungit on Lontoo yhteiskunnan

haaksirikkoisten satama, kunniattomien ja hyljättyjen turvapaikka,

henkisen pitaalitautisen hoitola, henkisen itsemurhan tekijän hauta. Se

tarjoaa hänelle pimeän piilopaikan ja jonkinlaisen puhdistuksen, jos

hän tahtoo heittäytyä sen kuuden miljoonan asukkaan vyöryviin

aaltoihin, ja sanansa se pitää, mutta ryöstää tyystin sakkonsa. Sen

sakkoja ovat kodittomuus, ystävättömyys ja yksinäisyys, niin -- ennen

kaikkia yksinäisyys. Ei ole missään moista yksinäisyyttä kuin

Lontoossa. Yksinäisyys avoveneessä aavalla ulapalla keskellä

läpipääsemätöntä sumua, tai tiettömällä arolla sokaisevassa

lumimyrskyssä, ei synnytä ihmissielussa semmoista jylhää autiuden

tunnetta kuin Lontoon liikepaikkojen ainainen tungos, jossa outoja

kasvoja loppumattomana vilinänä kiitää edelleen.

Ennen kuin vuosi oli kulunut, tunsi Oskar Stephensson Lontoon

yksinäisyyden perinpohjin, sen äärimmäistä ahdistusta myöten.

Hänen erotessaan äidistään "Lauran" kannella pujahutti tämä hänen

taskuunsa kukkaron, aivan niinkuin ennen poikavuosina, kun hän matkusti

opistoon tai pyhäpäiväksi lähti huviretkelle. Kukkaro sisälsi

viisikymmentä puntaa kulta- ja hopearahana; tämä, ja se vähä mitä

hänellä oli itsellään, oli koko hänen omaisuutensa, se pääoma, jolla

hänen tuli kohdata tulevaisuutta. Hän ei ollut niin nuori, että olisi

luullut summan tyhjentymättömäksi, eikä niin toiveikas, että olisi

kuvitellut maailman lankeavan hävinneen miehen jalkain juureen;

sentähden hän koetti elää kohtuullisesti ja säästellen käyttää

varojansa.

Ensimmäisen yönsä Lontoossa hän vietti siinä hotellissa Trafalgar

Squaren varrella, missä oli majaillut Thoran ja Helgan kanssa heidän

Italian-matkallaan, mutta se oli ensinnäkin liian kallis hänen

nykyisille varoilleen sekä liian täynnä surullisia muistoja, ja

seuraavana päivänä hän muutti asumaan erääseen taloon melkein

ensimmäisen sivukadun varrelle, joka Strandista haarautuu virralle

päin. Hänen asuntonaan oli yksinäinen huone yläkerrassa; matoista ja

akuttimista lähti siinä ummehtunutta hajua; ja näköalana olivat

naapuritalojen katot, joiden punaiset savutorvet loivat katseelle

ahtaita solia.

Tässä huoneessa Oskar Stephensson ensi kertaa sai kokea Lontoon

yksinäisyyttä. Hän asui siellä kuusi kuukautta, näkemättä kenenkään

talon asukkaitten kasvoja paitsi emäntänsä ja tietämättä

asuintovereistaan sen enempää kuin, että hänen viereisensä huoneen

asukas ei yhtenäkään iltana tullut kotia, ennen kuin Westminsterin

torninkello oli lyönyt kaksitoista ja että hän makuulle laittautuessaan

vihelteli "Eespäin, Kristin-soturit!" alkohoolisen epävakaisuuden eri

sävelvivahteluin.

Ennen kuin nämä kuusi kuukautta olivat lopussa, oli Oskar velkaa

emännälle; hänellä ei ollut mitään säännöllistä tointa eikä muuta

tietoa tulevaisuudesta kuin tuota pikaa kodittomaksi ja pennittömäksi

jääminen.

Tarpeetonta on kuvailla, mitä asteita myöten hän nopeasti alas luisuen

joutui tähän tilaan. Se juttu sukeutuisi tutuksi tarinaksi suuresta

yhteiskunnan hylkylasten ja rappeutuneiden armeijasta, joka pakenee

Lontooseen kuin pyhäkköön ja jonka sallitaan elää ainoastaan sen ovien

edustalla lojumassa. Hän oli taistellut ja hävinnyt. Hän oli nuori ja

reipas, mutta ei kukaan tarvinnut häntä. Toisissa paikoin oli

puoltolauseiden puute esteenä, toisissa hänen korkeampi sivistyksensä

epäilytti. Hän oli liian hyvä toiseen asemaan eikä kyllin hyvä toiseen.

Maailmassa, joka oli työtä täynnä, ei liiennyt mitään työtä hänelle.

Ensimmäisten kuuden kuukauden vitkallinen tuska piti vireillä hänen

häviönsä häpeän ja kurjuuden tuntoa ja oli lopen lamaannuttaa hänen

siveellisen rohkeutensa. Kun hän päivä päivältä yhä syvemmin tajusi

hyödyttömyytensä, tuntui hänestä hänen olonsa kuin pienen pojan,

ystävättömän, yksikseen heitetyn. Hän oli tehnyt väärin ja oli valmis

kärsimään rangaistuksensa, mutta suuri, vastustamaton, vastuuton

maailma kohteli häntä tylysti. Se ei tahtonut millään ehdoilla tehdä

hänen kanssaan rauhaa. Se aikoi jättää hänet antamatta mitään toivoa,

neuvoa, rohkaisua tai lohdutusta -- se aikoi jättää hänet yksin. Tämä

halveksitun tunne, ettei ole mitään eikä mikään maailmassa, sekä siihen

liittyvä kammo hukkua näkyvistä jonakin päivänä kenenkään siitä

tietämättä tai väliä pitämättä -- se oli kovempaa kestää kuin köyhyys

tai jopa häpeäkin.

Pilvien pimeimmilleen käydessä hän nielaisi ylpeytensä rippeet ja

vetosi isänsä harvoihin englantilaisiin ystäviin, jotka olivat olleet

niin hyviä häntä kohtaan yliopistoajan huolettomina päivinä, ja niin

rajattoman vieraanvaraisia kuherruskuukauden onnellisena aikana. Hän

kääntyi oxfordilaisen professorin puoleen, suoraan tunnustaen pahat

tekonsa ja kärsimyksiään salaamatta, ja pyysi hänen vaikutusvaltaansa

ja apuansa, saadakseen jonkin kirjastoapulaisen viran tai muun

semmoisen toimen, jolla voisi leipänsä ansaita. Vastaus tuli

viipymättä: kohtelias, mutta kylmä kuin jäävuoren henkäys.

Hän vetosi lontoolaiseen pankkiherraan, pyytäen päästä

alikonttoristiksi, viestinviejäksi tai vaikkapa ovenvartijaksikin;

vastaus, jonka hän sai, oli silopintainen kuin koiran kieli ja yhtä

vähän siitä oli hyötyä tai apua. Ja Silloin hän katkerasta kokemuksesta

tiesi, että hänelle parempina päivinä osoitettu ystävällisyys oli

ystävällisyyttä hänen isänsä poikaa kohtaan ja että hän oli tuhlannut

tämän perinnön eikä enää ollut isänsä poika.

Tällä välin hän vietti päivänsä ja suuren osan öitänsäkin kaduilla.

Siellä hän avutonna ajelehti kuin tukki tuuliajolla elämän kohisevassa

virrassa, aina ollen menossa mutta koskaan ehtimättä minnekään, aina

kellumassa mutta milloinkaan etenemättä. Vilkkaiden valtakatujen

ihmisvirta vaivasi häntä hirveästi, mutta syrjäisempien kujien tyhjyys

kiusasi vielä enemmän, ja kaikista kipeimmin koski häneen Strandilla

sunnuntai-aamujen eloton tyhjyys, sillä se elävästi muistutti Islannin

pyhäaamuja, niiden levollista ja rauhallista tunnelmaa ja niiden

kirkonkellojen kuminaa.

Toivottomuutensa syvimpään kuiluun vajonneena ollessaan hän lähetti

ensimmäisen kirjeensä kotia.

"Rakas äitiseni", hän kirjoitti, istuen ummehtuneessa

pimentokamarissaan, josta katonharjat ainoaksi näköalaksi avautuivat,

"sinä olisit tietysti jo aikaisemmin halunnut saada joitakin kuulumisia

minusta, ja varmasti olisinkin kirjoittanut ennen, mutta olen odottanut

pitkää, rauhallista lomahetkeä, joutaakseni kertomaan sinulle kaikki

asiat, kaikki mitä minulle on tapahtunut, sen jälkeen kun erosimme

laivalla ja minä näin rakkaitten kasvojesi katoavan venheeseen. Mutta

tuota hetkeä ei näy tulevan; täytyypä siis vain siepata muutama

minuutti pitemmittä viipymisittä sanoakseni sinulle, että kaikki on

hyvin ja kaikki sujuu kuin voideltu."

"Tuo rakas vanha sielu -- miksi tekisin hänet onnettomaksi?" hän

ajatteli.

"Ymmärräthän, että niin suuressa kaupungissa kuin Lontoossa, etenkin

kun alkaa alusta ja on paljon tehtävää sekä paljon ihmisiä nähtävänä,

ei riitä hetkeäkään omaa itseänsä varten ja tuskin silmänräpäystä

kirjeen kyhäämiseen. Mutta tämä ei toki estä minua ajattelemasta sinua,

ja sitä teenkin joka päivä ja yhtenään."

"Se on edes totta", hän jupisi itsekseen ja rohkeasti jatkoi

hellätunteisia kuvitelmiaan.

"Arvaan, että äiti kulta ensin mielii tietää, miten on ruumiillisen

mukavuuteni laita, ja riennänkin siis ilmoittamaan, että se on niin

hyvä kuin olla voi. Asun isossa, kauniissa talossa ihan vilkkaimman

liikevirran varrella, missä upeita vaunuja (omnibus-nimisiä), ja

pehmeiksi sisustettuja rekikärryjä (sanovat _hansom'eiksi_)

loppumattomana jonona kulkee ohitse yöt päivät, jyristellen kuin

Ellida-koski pauhaa vuonoon syöksähtäessään. Mutta makuuhuoneeni, jossa

istun kyhäämässä kirjettäni, on rauhallinen, miellyttävä ja kodikas, ja

emäntäni on hyvä, pieni olento, joka käy katsomassa minua joka päivä ja

on aina erinomaisen avulias ja äidillinen."

Pitemmälle päästessä juoksi kynä yhä juoheammin ja käsiala tuli suurta

ja huoletonta.

"Joka päivä saan uusia ja vaikutusvaltaisia tuttavia, ja näen silmästä

silmään henkilöitä, jotka sanomalehdistä ovat meille kaikille tuttuja.

Kävellessäni eilen puistossa satuin astumaan kruununperijän puolison

ohi, joka, kuten tiedät, on meidän omia prinsessojamme, joten tunsin

olevani oikeutettu kumartamaan hänelle, ja hän mitä suloisimman

kohteliaasti kumarsi takaisin. Näen usein pääministerin, sillä hän asuu

lähimmän kadunkulman takana, ja melkein kaikkien valtioministerien

asunnot ja virastot ovat kivenheiton matkalla tästä talosta. Tosiaan

olen tavalla tai toisella varmasti joutumassa tekemisiin Englannin

johtavien miesten kanssa; ja kun yöllä aukaisen ikkunani, voin nähdä

parlamenttirakennuksen yläpuolella pilkehtivän torninlyhdyn tuikkeen.

"Näette siis, että elämä tuntuu minusta ihmeen mieltäkiinnittävältä

tässä ihmishyörinän mahtavassa pyörrevirrassa ja jos en tule

kirjoittaneeksi niin usein kuin minun pitäisi, niin älä, äiti

kultaseni, ole levoton äläkä kuvittele, että minulla on mikään hätänä,

vaan ajattele että vaitiolo on hyviä uutisia sekin ja että olen korvia

myöten töissä ja toimissa.

"Jos minusta ehkä joskus tuntuu oloni yksinäiseltä" -- kynä varisteli

hänen sormissaan ja käsiala tuli ryhditöntä ja tärisevää -- "niin se

tapahtuu ajatellessani kotiani ja toivoillessani tietäväni, mitä siellä

hommataan ja mitä ihmiset minusta nyt sanovat. Eihän minulla tietenkään

ole oikeutta valittaa, olipa sen asian miten hyvänsä, mutta toisinaan

kuitenkin, kun väsyttävän päivän perästä palaan asuntooni

tähtikirkkaana iltana ja luon silmäni ylös linnunradalle ja ajattelen

että 'tuosta se käy tie kotimaahani', sävähtää sydämeeni kuin

tikarinpistona ajatus, että kun viimeksi jätin sen, oli isäni ovi

suljettu minulta enkä lopulta saanut tavata Magnusta ollenkaan.

"Kuinka voivat he molemmat, kuinka voit sinä itse, ja kuinka voivat

johtaja ja täti Margret, ja kuinka -- oi kuinka voi rakas pikku

Elinimme? Oma lapsi kultani! Mitä antaisinkaan hänet jälleen

nähdäkseni! Onko hän kasvanut? Onko hän vielä yhtä paljon äitiraukkansa

näköinen?' Joko hän hyvinkin teroittaa huomiotansa asioihin? Alkaa

piankin jokeltaa ja jutella? Kasvatetaanko hänet ihan tietämättömäksi

isästään? Tahi ehkä ajattelemaan pahaa hänestä? Jos kerran palajan

Islantiin -- ja sen vielä teen -- solmiamaan elämäni katkenneet loimet

jälleen eheiksi, ja huomaan, että oman lapseni mieli on myrkytetty

minua kohtaan, niin en vastaa, mitä silloin tapahtuu. Pelkään, että

käännyn saman tien takaisin ja häviän ikipäiviksi jäljettömiin.

"Mutta en tahdo ajatella tuota kaukaisena mahdollisuutenakaan, ja

toistaiseksi teen työtä yöt ja päivät raivatakseni itselleni uuden

uran, ja olenkin jo päässyt hyvään alkuun, kuten näet. Niin siis jää

hyvästi, äiti kulta! Jumala siunatkoon sinua ja samoin jokaista siellä

kotona; meistä tulee vielä kaikista hyvät ystävät. -- Oskar.

"J. K. -- Onko Helga vielä Islannissa, vai onko johtaja uhkauksensa

mukaan lähettänyt hänet takaisin Tanskaan? Eihän minun pitäisi ajatella

häntä, kun annoin sen lupauksen isälle, mutta en voi sille mitään, että

niin teen ja tätä kysyn."