XV.

Kun Magnus kuuli, mitä hänen isänsä oli tehnyt, oli hänen raivonsa

rajaton. Sinä päivänä, jolloin oli tavannut Thoran kuolleena vuoteessa,

hän oli vannonut itselleen: "Oskar on tämän tehnyt ja hänen täytyy

kärsiä palkkansa." Mutta ei ollut mitään laillista keinoa rangaista

miestä, joka oli kiduttanut vaimonsa kuoliaaksi kaikin tekopyhyyden ja

teeskentelyn nerokkain juonin, ja suuttumuksen kiihkeimpänä hetkenä oli

hänen isänsä omaisuutta vastaan tehty rikos joutunut pirulliseksi

kiusaajaksi hänen eteensä. "Käytä minua", se kuiskasi, "maailman

kirottu henki ymmärtää minut paremmin", ja taistelun jälkeen, jossa

paholaiset tuntuivat kiistävän hänen sielustaan, hän taipui.

Hän luuli tietävänsä, minkä hinnan saisi maksaa eikä sen vuoksi tullut

perheensä joukkoon hautajaisiin. Jokainen inhoaisi häntä siitä, että

hän luovutti veljensä ansaitulla rangaistukselle. Oma äiti kääntyisi

pois hänestä, ja sitten kun hänen isänsä uhkaavan köyhyyden edessä

olisi antanut lain käydä menoaan, niin hän vihaisi ja halveksisi

poikaa, joka oli hänet pelastanut kurjuudesta.

Mutta ei siitä väliä! Seisoessaan lakituvassa ja julistaessaan: "Tämä

on Oskar Stephenssonin käsialaa, sillä hän on väärentäjä ja varas", ja

kauhun värähdyttäessä väkijoukkoa ja jokaisen silmän halveksivasti

kääntyessä häneen hän sanoisi salassa sydämelleen: "Oskar tappoi hänet,

ja hänen oli kärsittävä, eikä ollut muuta tapaa kuin tämä."

Mutta näinpä ei ollutkaan käynyt. Hänen isänsä oli Oskarin pelastanut

häpeällisen rikoksen ansaitsemasta rangaistuksesta. Ja miten

pelastanut? Panemalla hänet -- Magnuksen -- maksamaan Oskarin

ulkomailla mässäämät varat. Siten oli hänen veljelleen vannomansa kosto

poukahtanut häneen itseensä, ja sillävälin kuin hänen oikeudellinen

perintöosuutensa hukattiin, maatila, johon hän oli viimeiset toiveensa

perustanut, kiinnitettiin voittamattomin rasituksin, ja hän

loppuiäkseen saatettiin häviöön -- sillä välin annettiin miehen, jonka

tähden ja jonka kautta hänet syöstiin häviöön, häviöön sekä sielunsa

pyhimmissä tunteissa että aineellisessa toimeentulossaan, puikkia pois

maasta, murtuneen terveyden ja sortuneen sydämen vaippaan verhottuna,

myötätuntoisuuden ja säälittelyn kaakahdellessa joka suunnalta!

Mikä pirun maailma tämä olikaan, missä häpeä teiskaroitsi kunniaksi

naamioituna ja ulkokultaisuus murheena! Kun Magnus ajatteli tähän

tapaan, niin hänen näköään hämärteli ja kuuloaan huumasi, ja hän tunsi

kylmää kolotusta aivoissaan. Sitten hän alkoi taas käyttää ainoaa

lääkettä, mitä oli saatavissa mielen horjuessa tasapainostaan -- hän

alkoi juoda.

Mutta istuskellessa hotellin tupakkahuoneen pimeimmässä loukossa tuntui

jokainen hänen kuulemansa sana -- kaikki keskustelu, mitä katkelmina

tunkeusi savun ja melun ja hänen herpautuneiden aistiensa läpi --

yllyttävän sitä aatetta, mikä hänet oli vallannut, että tämä oli itse

pahanhengen maailma, jonka kanssa ei Jumalalla ollut mitään tekemistä!

Kerran joku ylioppilas syöksähti huoneeseen ja hoilasi toveriensa

naurun ja laulun yli: "Pojat, ajatelkaas! Oskar Stephensson lähtee

'Lauralla' tän'iltana!" Ja silloin äänien sekamelska meurusi vastaan:

"Niinkö! Älähän! Johan jotakin!" "Totta se on -- masentunut tyyten, ja

lähdössä ulkomaille epämääräisiksi ajoiksi!" "Eikä mitä! Oskar ei ole

niitä miehiä, jotka noin sortuvat! Kuusi kuukautta matkoilla, niin hän

palaa kotiin yhtä reippaana ja pirteänä kuin konsanaan."

"Niin tekeekin", ajatteli Magnus, mutta hänen sydäntään poltteli tuima

katkeruus.

Toisena tovina kiiruhti kaupunginvaltuuston puheenjohtaja läähättäen

sisälle ja huusi: "Uutisia, hyvät herrat, uutisia! Oskar Stephensson on

luopunut paikastaan suurkäräjillä!" "Mahdotonta!" "Kuunnelkaahan!" ja

pieni lihava mies luki korahtelevasta, ahdashenkisestä kurkustaan,

kädessä kostealta paperilta ja painomusteelta tuoksuva lappu, Oskarin

valitsijoillensa osoittaman kirjeen. Hänen terveytensä ja onnensa

turmeltuminen -- pakotettu lähtemään lomalle -- mahdoton määrätä

milloin palaa takaisin -- sen vuoksi pyydettävä eronsa -- syvästi

suruissaan ja pettynyt, mutta katsoi velvollisuudet niin

suuriarvoisiksi, ettei voinut pyytää valitsijoitaan odottamaan, j.n.e.

"Tuohan tarkoittaa, että hän hylkää koko uransa? Eikä hänen ollut

mahdoton saavuttaa mitä tahansa, suorastaan mitä tahansa!" "Kumma että

kuvernööri siihen taipui!"

Ja silloin Magnus purskahti äänekkääseen nauruun sydämensä hurjasta

nurjuudesta.

Sitten äänet tuokioksi alenivat, ja Magnuksen taas kuullessa heistä

virkahti joku: "Mutta mies voi rakastaa naista kerrassaan liian

syvällisesti. Ei ole urheaa, ei miehekästä särkeä elämäänsä

pirstaleiksi vaimonsa menettämisen vuoksi." "Ehk'ei, mutta inhimillistä

se on", huomautti joku toinen, "ja jos Oskar Stephensson on sortunut

Thora Nielsenin kuolemasta, niin hän on siinä oikeassa, sen minä

sanon."

"Ja minä myös", huusi Magnus ja hurjasti nauraen painoi hän päänsä

käsivarsiensa varaan pöydälle. Olipa tämä totta toisen kerran itse

pahanhengen maailma!

Kuului kuiskimista ja sitten pari äänekkäämpää huomautusta: "Mies

parka! Niin erilainen kuin veljensä! Sanotaan viettävän rajua elämää!"

"Hänen isänsä oli sentään hyvin kova hänelle!" "Ei kovempi kuin

semmoiselle retkulle on oltava!"

Magnuksen sielussa levinnyt myrkky kiehui joka hetki. Tuon halveksivan

säälin johdosta, jolla häntä veljeensä verrattiin -- veljeensä, joka

oli kaiken pahan aiheuttanut -- hänen ohimonsa paisuivat raivokkaasti,

ja hurja ajatus karkoitti kaikki muut mietteet hänen aivoistaan. Jollei

ollut mitään lakia Oskarin rankaisijaksi, jos hänen isänsä oli

liittoutunut auttamaan Oskaria pelastumaan, ja jos ulkokultainen

maailma yksissä tuumin peitti hänen vikansa, niin oli jäljellä ainakin

yksi keino -- hänen piti tavata Oskar ennen Islannista lähtöä. Silloin,

jos tämä oli pahanhengen maailma, pitäköön pahahenki valittunsa puolta!

Magnuksen mieli rypi tässä ajatuksessa kuin kiehuvassa

tulikivikuilussa, kun "Lauran" kapteeni pistäysi tupakkahuoneeseen

höyrylaivayhtiön asiamiehen seurassa ja he hänen lähelleen istuutuen

alkoivat haastella keskenään. "Sittenpä täytyy herra Stephenssonin

tyytyä nukkumaa ruumassa, sillä kaikki hytit ovat täynnä", tuumi

kapteeni. "Mutta miks'ei hän voi jättäytyä seuraavaan laivaan?"

"Sanonpa miksi", kuiskasi asiamies; "syystä että johtajan tytär lähtee

'Vestalla', ja näkyy olevan joitakin syitä heidän pysymiseen erillään."

"Vai sitä siinä on, vai niin! Mutta ovatpa heidän isänsä hulluja, kun

eivät tiedä noiden tapaavan toisiansa tuolla puolen merta, jos

tahtovat."

Tämän keskustelun kuullessaan Magnus nosti päätään, tyhjensi suuren

pikarillisen konjakkia ja vettä viimeiseen pisaraan ja astui raskaasti

ulos kadulle. Hän ei ollut huomannut ajan kulumista, mutta nyt alkoi

olla pimeätä, kantajat kiiruhtelivat matkatavaroineen laiturille päin

ja "Lauran" kolmesta soitosta kajahteli parhaillaan ensimmäinen.

Magnus oli kuin mies, joka ei kyennyt kelvollisesti näkemään eikä

kuulemaan. Useampaan kertaan hän tölmäsi ihmisiin katukäytävällä ja

kookkaana ja voimakkaana pyyhkäisi heidät tieltään. Jotkut heistä

kiroilivat häntä, mutta hän ei seisahtunut. Hänen hämärtyneet aistinsa

tajusivat yhden ainoan aatoksen -- että hänen täytyi mennä

hallitustaloon ja tavata Oskar silmästä silmään, ennen kuin tämä lähti

matkalleen.

Entiseen kotiinsa päästessään hän tapasi oven avoinna, kuten

syys-illoin oli tavallista, eikä ketään näkynyt porraskäytävässä eikä

eteisessä. Isänsä ovea karttaen hän astui ylös portaita ja kääntyi

koneellisesti sitä huoneistoa kohti, mikä oli viimeksi ollut Oskarin

hallussa. Mutta se osa taloa oli hänen muistossaan pyhitetty Thoralle,

ja tänä kiihkonkin ja tuskan hetkenä kuiski jokin hänen vaivaantuneelle

omalletunnolleen, ja hän pyörähti pois. Hetkistä myöhemmin hän oli

Oskarin makuuhuoneessa toisessa huonekerrassa.

Huonekalut olivat huiskin haiskin, lattiamatto läjääntynyt, ja

vaatekappaleita sikin sokin, joka taholla kuin olisi joku sullonut

arkkujaan kuntoon, mutta arkut olivat poissa eikä huoneessa ollut

ketään.

Magnus oli lähtemäisillään, kun hänen silmänsä kiintyivät

kirjoituspöydälle heitettyihin papereihin. Nuottilehtien ja

sanomalehtileikkeiden seassa oli jäännöksiä kahtia käännetystä ja

poikki revitystä kirjeestä.

Magnus tunsi käsialan -- se oli Helgan -- ja vähääkään häikäilemättä

hän liitti palaset yhteen ja luki kirjeen.

"Oskar! Heti kun kuulin kuvernöörin sinulle puhuneen tuosta

onnettomasta asiasta, minä tunnustin kaikki isälle ja otin osuuteni

teosta. Hän luonnollisesti oli raivoissaan, ja nyt hän vannoo, että

minun pitää viipymättä lähteä takaisin äidin luokse Kööpenhaminaan. Se

ei minua huoleta, mutta minun täytyy nähdä sinut ennen lähtöäni.

Kaikesta siitä huolimatta, mitä sanot, ja mitä tahansa lupauksia

oletkaan saattanut kenellekään antaa, on mahdotonta, että voisimme

erota näin. Olisi liian itsekästä ja liian raukkamaista kieltää minulta

tilaisuus tavata sinua viimeisen kerran. Laivasi lähtee kello

yhdeksältä; tule puoli yhdeksän tapaamaan minua. Jollet tule, niin

voinpa seurata sinua Lontooseen -- minä _teen_ sen, jos --"

Magnus ei lukenut enempää, vaan palaset taskuunsa työntäen syöksähti

alas portaita ja ulos kadulle. Jos kukaan olisi voinut nähdä häntä

tuona hetkenä, niin olisi hän näyttänyt hirvittävältä, silmät

veristävinä, otsasuonet pullistuneina ja mustansinisinä, mutta oli jo

yö, ja lahdelmalta helähteli toinen soitto -- toinen soitto

kilautettiin puoli yhdeksältä.

Hän oli porhaltamassa johtajan talolle päin, kun joku kadunristeyksessä

astui hänen editseen. Siinä oli Oskar itse, ja hän oli menossa toiselle

taholle. Magnus oli kuin tahmaantunut ajatuksiltaan, mutta näki kaiken

omatekoisessa valossaan. Hänen veljensä palasi laiturilta,

toimitettuaan matkatavaransa laivaan, ja oli poikennut viimeiselle

asialle maihin.

Magnus tiesi asian -- Helgaa tapaamaan hän aikoi, ja he kohtaisivat

toisensa paikassa, missä ei näkijää olisi.

Kuu oli noussut, ja Magnus saattoi pitää veljeään näkösällä,

vainukoiran tavoin häntä seuratessaan. Hän ei nähnyt mitään muuta eikä

edes tiennyt, mitä katuja he kulkivat, paitsi että olivat menossa

yläkaupungille päin, lähelle järveä ja pitkin sen rantoja kiertävää

tietä.

Hän koetti kävellä hiljaa ja välttää kaikkea melua, mutta toisinaan

puhkesi järeä naurahdus hänen kuivasta kurkustaan, ja kerran tahi

kahdesti seurasi haikea nyyhkäys sen perässä. Hän ajatteli Thoraa ja

hoki itsekseen, mitä sanoisi Oskarin tavatessa Helgan ja astuessaan

heidän eteensä. Hän sanoisi: "Rakastin vaimoasi -- en sitä häpeä sanoa

-- rakastin häntä ja luovutin hänet sinulle, ja sinä lupasit helliä

häntä, mutta heititkin hänet syrjään ja annoit ryöstää häneltä lapsen.

Olisin sydänvereni uhrannut hänen onnelleen, mutta sinä hänet syöksit

kurjuuteen, ja nyt hän on vainajana, ja sinä olet täällä tämän naisen

kanssa, joka oli mukana häntä kiduttamassa. Olet valapatto ja

väärentäjä, ja roisto, ja tuosta saat -- ja tuosta -- ja tuosta -- ja

kanna käteni leimaa kasvoissasi, kun menet minne tämä hotakka aikoo

sinua seurata."

Hän oli jo ehtinyt kaupungin ulkopuolelle, mutta ei voinut nähdä, ei

kuulla, eikä ajatella järkiolennon tavoin, samoten vain pitkin teitä

kuin metsän peto. Sitten yht'äkkiä, kuulakassa ilmassa ja kaikkialla

vallitsevassa hiljaisuudessa, hän kuuli matalan, värähtelevän,

rukoilevan äänen huudahtavan:

"Armaani! Armaani!"

Magnus tunsi äänen. Hän arveli myös tietävänsä, mikä näky hetkistä

myöhemmin olisi silmäin edessä -- Oskar ja Helga sylitysten, kuten hän

viimeksi maatilalla tanssiaisissa oli heidät tavannut -- tulistuneina,

kuumissaan ja kiihkoissaan.

Nyrkit pystyssä ja hammasta purren hän ryntäsi läpi veräjän, joka

tuntui puutarhan veräjältä, ja muutaman askeleen eteenpäin. Mutta hän

seisahtui äkisti, kuin näkymättömän käden pidättämänä. Hän tunsi

paikan, ja kivettyi hengettömäksi -- hän oli hautuumaalla, ja

parinkymmenen kyynärän päässä edempänä polun varrella oli hänen

veljensä Oskar polvillaan haudan ääressä ja itki kuin sydän

pakahtumassa.

Magnus hoippuroi takaisin tielle, selvinneenä, häpeissään ja aivan

neuvottomaksi joutuneena.

Maailma saattoi olla pahanhengen, mutta oli siinä Jumalakin.