Päästyään valmistelujensa aineellisesta puolesta selville oli
kuvernöörillä nyt henkisempi ja raskaampi koetus edessään, ja hän läksi
ulos sitä aprikoimaan. Jättäen taaksensa kaupungin, hän käveli, kädet
tapansa mukaan ristissä selän takana, vuonon partaalle asti.
Oli kaunis aamu. Valo väikkyili ihmeellisenä, hopeainen valo, joka sai
muut päivät tuntumaan kalseilta ja painostavilta; se välkkyi ilmassa
lukemattomina kipinöinä, jotka muistuttivat lumihangen tähtösiä. Vuonon
pinta nousi ja laski verkalleen vavahtelevan udun verhoamana, ja
ulapalla -- laajalla, rannattomana eteenpäin ulottuvalla -- kiiti
joukko kalastajavenheitä eteenpäin ja yhä eteenpäin kuin pilvirajaan
purjehtien, valkeita purjeita pullistamassa tuulenhenki, jota ei maalla
tuntunut. Postilaiva oli ankkuroinut lahdelmaan, kattilat höyryllä
täyttymässä taas Englannin-matkaa varten, ja parvi valkeiksi siveltyjä
purkausveneitä kellui sen mustan rungon ympärillä kuin merilinnut
laavakallion juurella. Lokit uikahtelivat korkealla ilmassa, ja pienen
saaren suojaiselta puolelta vuoden viimeiset haahkat houkuttelivat tahi
ajoivat pienokaisiaan veteen, valmistautuakseen kaukaisiin maihin
lentämään.
Aamu oli armottoman kaunis, noita säihkyviä päiviä, jolloin Luonto
ihmisestä ja hänen kärsimyksistään välinpitämättömänä tuntuu loihtivan
esiin jokaisen iloisen äänen ja näyn, mikä voi hämmentää muiston
katkerimmat vedet läikähtelemään -- jolloin itse päiväpaistekin pyrkii
sydäntä pakahduttamaan.
Vihdoin ylpeä mies, joka käveli nurmikkoisella pientareella pää
kumaraan painuneena hukkaantuneen ja pirstautuneen toivon
murehtimisesta, näki selvästi, mitä hänen oli tehtävä. Rakkauden kuten
vihankin, oikeuden kuten velvollisuudenkin tunnossa hänen oli ainiaaksi
erkaannuttava lemmikkipojastaan, sydämensä ylpeydestä ja elämänsä
toivosta.
Heti kotiin palattuaan hän lähetti kutsumaan Oskaria, muutaman minuutin
kuluttua Oskar astui sisälle hitaasti, sairaamman ja riutuneemman
näköisenä kuin koskaan ja seisoi uunin vieressä pää riipuksissa kuin
tuomiotaan odottava vanki. Kuvernööri vilkaisi poikaansa silmälasiensa
yli, ja ensimältä hänen sydämensä lannistui, mutta hetkisen perästä hän
terästi miehuutensa ja alkoi puhua vakaalla äänellä.
"Kutsuin sinua sanoakseni, että äitisi vuoksi -- esitän asian
mieluummin niin päin -- olen tunnustanut tuon nimikirjoituksen ja
päättänyt maksaa kaikki hävittämäsi rahat. Niin tehdäkseni olen
pakotettu kiinnittämään kaiken omaisuutemme viimeiseen penniin, niin
että minulla pian ei ole muuta kuin virkapaikkani. Sen pahempi on minun
täytynyt lohkaista mukaan veljesi perintö vapautesi ostamiseksi, ja
onko minulla oikeutta siten menetellä, sen Jumala yksin voi sanoa."
Oskar hytisi kuin viluissaan; kuvernööri näki sen, odotti tovin, ja
jatkoi edelleen:
"Tämän uhrauksen teen sillä ehdolla, että sinä viipymättä jätät
Islannin. Matkustat 'Lauralla', joka lähtee tänä iltana, ja koska sinun
kunniasi on minun kunniani, niin panen liikkeelle sen tiedon, että
terveytesi on turmeltunut vaimosi kuolemasta ja että olet hankkiutunut
virkistysmatkalle."
Kuvernööri pysähtyi toistamiseen, ja hänen jälleen puhuessaan oli ääni
käheä ja painunut.
"En odota sinua pian palaavaksi -- enkä odota laisinkaan palaavaksi.
Kun olet tehnyt parhaasi -- tahi pahimpasi -- onneni tuhoamiseksi, niin
pyydän sinua käsittämään, että elämämme tästälähtien suuntautuu eri
ratoja myöten ja että omasta puolestani en halua enää nähdä sinua."
Kuvernöörin ääni oli nyt sortunut ja epäselvä, mutta hän yritti yhä
jatkaa.
"Saat vastaisuudessa luottaa itseesi toimeentuloksesi, mutta sen --
lahjoinesi, niin vähän kuin oletkin niitä tähän asti käyttänyt -- ei
luulisi olevan vaikeata. Mitä tahansa täällä tapahtuu, niin en
milloinkaan odota sinun tekevän mitään minun tahi äitisi hyväksi, mutta
jos onni sinua suosisi ja sinä kykenet maksamaan takaisin veljellesi,
niin saattaa se keventää omaatuntoasi ja -- vaikk'en häntä surkuttele,
sillä hänen sydämensä oli kova -- multia minun haudallani."
Kuvernööri pysähtyi viimeisen kerran, kakisteli kurkkuaan, ja lausui
sitten lujemmalla äänellä:
"Vielä sananen. Ajattelin, että kenties appesi olisi saattanut tehdä
jotakin hyväksesi, mutta paitsi lupaamaansa lapsen kasvattamista hän ei
mitään myönnä. Sen vuoksi, kun minulla on syytä pelätä, että hänen
tyttärensä Helga oli alkujuurena pulaan, joka on ollut niin vähällä
meidät kaikki kukistaa, ja kenties rakkaan Thoramme kuoleman ensi
aiheena, pyydän sinua lupaamaan minulle, enemmän itsesi tähden kuin
minun, olla enää seurustelematta johtajan tahi hänen -- lupaatko?"
Tuokion hiljaisuuden perästä kuului tukahtunut nyyhkähdys kuin itse
tulipesän sisuksesta:
"Lupaan."
Huomattavan kauan kesti sitten vaitioloa, kunnes ääni -- outo ääni,
joka korkeni huudoksi -- lausui:
"Siinä kaikki. Ja nyt -- hyvästi, ja -- Jumala auttakoon sinua."
Pakahtumaisillaan liikutuksesta ja kyynelten sokaisemana kääntyi Oskar
tunnustamaan rangaistuksensa oikeudellisuutta -- sanomaan ansaitsevansa
kaikki -- kaikki ja enemmän, satakertaisesti enemmän -- mutta hän
huomasi olevansa yksinään. Hänen isänsä oli paennut huoneesta.