"Lauran" viimeisen soiton kilistessä seisoi Magnus yksinään pienellä
puisella laiturilla lahdelman rannassa. Vihellys vingahti
höyrytorvesta, ankkuriketju romisi vitjarei'issä ja laiva käänsi
keulansa merelle päin.
Sitten laivan viereltä palasi soutuvene, tuoden vanhanpuoleisen naisen,
joka yritteli venemiehiltä ja yönkin silmiltä piilottaa kyynelten
kastelemia kasvojaan pienen pitsihuivin liepukoilla, mikä hänellä oli
hilkkansa verhona. Tulija oli Anna, ja Magnuksen häntä maihin auttaessa
hän sanoi:
"Otahan minua käsivarresta ja vie kotiin: en ole hyvässä voinnissa tänä
iltana, Magnus."
Mutta ennen kuin he olivat montakaan askelta tulleen hän pysähtyi ja
katseli hellivästi laivaa, joka oli luisumassa alas vuonoa, surkealla
äänellä virkahtaen:
"Hän on mennyt, ja olen hänet kadottanut! Poika parkani! Oskar
poloinen! Minulla hän oli kuusikolmatta vuotta, ja näinkö pitikin
käydä!"
Hän astui taas jonkun askeleen, katsahti jälleen taaksensa ja huokasi:
"En ole koskaan nähnyt ketään, niin liikutettuna. 'Oi, äiti, äiti!' hän
huusi viimeksi -- ihan kuin lapsi. Olisin voinut kuvitella vuosien
vierineen taaksepäin ja hänen yhä olevan pojusena, sairaana ja
avuttomana, äitinsä helmaan ikävöivänä."
Taas hän astui muutaman askeleen ja katsoi taaksepäin kuten ennen.
"Ei ollut ketään häntä saattamassa -- ei ainoatakaan. Juttu näkyy
tulleen tiedoksi jostakin, ja kaikista ihmisistä, joita hänellä oli
tapana ystävikseen sanoa, ei nyt ketään saapunut hyvästiä sanomaan.
Poika parkani! Oskar poloinen! Hän teki väärin -- kovin väärin; mutta
Jumala tietää, miten hän kärsii. Luulemme rankaisevamme ihmisiä heidät
vankilaan pannessamme, mutta mikä kärsimys vetää vertoja heränneen
omantunnon tuskalle? Ja Oskar jättää kaikki taakseen -- kaikki ja
jokaisen -- ja lähtee häpeään suistuneena."
Vielä kerran hän ponnisteli eteenpäin muutaman askeleen ja virkkoi
sitten itkevän lapsen äänellä:
"En häntä enää milloinkaan näe. Olin sitä uskovinani, mutta vallan
hyvin tiedän, ettei niin tapahdu. 'Jonakuna päivänä palajat takaisin',
sanoin, 'korvaat vikasi ja pyyhit pois kaikki.' Ja hän sanoi: 'kyllä',
mutta kumpikin tiesimme, ettei se ollut totta. Kun kello soi ja minun
oli tuleminen pois, niin hän sanoi: 'äiti, olet ollut parhain äiti,
mitä miehellä on milloinkaan ollut', ja silloin tiesin sen viimeiseksi
sanaksi, mitä häneltä milloinkaan kuulisin."
Sen jälkeen hän ei toviin kyennyt puhumaan, mutta lausui sitten
ikäänkuin yritellen lohduttaa itseään:
"Kukaties Jumala antaa pojalleni uuden tilaisuuden siellä, mihin hän on
menossa. Jos niin on, niin luulen hänen onnistuvan paremmin, mutta jos
ei --"
Hän ei saanut sanotuksi, mitä aikoi -- että Jumalan laupeus oli
ihmiskostoa kamalampi, ja se, joka sen hylkäsi, joutuisi varmasti
turmion omaksi.
He kävelivät äänettöminä eteenpäin, kunnes saapuivat hallitustalon
veräjälle, ja silloin Anna loi viimeisen silmäyksen mustaan laivaan,
joka oli häipymässä huomaamattomaksi täpläksi yön varjoihin ja hänen
sokaisevien kyyneltensä usmaan ja lausui urhealla äänellä:
"Meidän täytyy vastaisuudessa olla oikein hyvät toisillemme, Magnus.
Sinä olet ainoaksi pojakseni nyt jäänyt, ja jos sinun täytyy kärsiä
jonkun toisen synnistä, niin tulee sinun antaa minun auttaa sinua sitä
kestämään. Teen sen aina, niin kauan kuin elän, Magnus, ja minun
mentyäni luotas ei Jumala unohda. Hyvää yötä, Magnus! Ja Jumala sinua
siunatkoon!"
Magnus seisoi jonkin aikaa liikahtamattomana siinä, mihin äiti oli
hänet jättänyt, sillä kiihkon hyökyaallokko kohahteli hänen kurkussaan.
Sitten hän palasi laiturille ja pudotti Helgan kirjeen jäännökset
mereen, ja ne ajautuivat luoteen mukana ulohtaalle.