Seuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin muu väki oli jalkeilla,
kuvernööri istui virkahuoneessaan, valmiina ryhtymään keskeneräisiksi
jääneihin tehtäviinsä, kun joku koputti oveen. Tulija oli Magnus,
vaaleana ja riutuneena, mutta selvänä ja totisena kuin tuomari.
"Saanko puhella teidän kanssanne?" pyysi Magnus.
"No -- ehkä juuri hetkisen -- tule sisälle", myöntyi kuvernööri.
Magnuksen astuessa virkahuoneeseen juolahti kuvernöörin mieleen, että
hän oli tullut kärttämään rahoja maatilan hoitoon, ja hän selitti
oikopäätä:
"Jos olet lähtenyt kysymään rahallista kannatusta varastoa ja siementä
ja sen semmoista hankkiaksesi, niin pitänee minun jo etukäteen sinulle
sanoa, Magnus, ettei minulla ole antaa kolikkoakaan. Olen jo tuhlannut
maatilaan sen verran kuin olen oikeutettu rahoja mihinkään syytämään --
enemmän kenties, kuin olisin saanut toisen poikani perintöä vastaan
käyttää toisen vaatimuksia tyydyttääkseni -- ja jos on puhe rahasta --
käteisestä rahasta --"
"En tule rahaa hakemaan", vastasi Magnus. "Mutta siitä puhumaan tulen",
hän lisäsi, ja istuutui matalalle jakkaralle, hieroskellen
huopahattuaan polviensa välissä, kuvernöörin suoristuessa
kirjoitustuolinsa selkää vasten kynänvartta sormissaan hypistellen.
"Tahtoisin kysyä", virkkoi Magnus, "kirjoititteko noin kuusi kuukautta
takaperin Tanskan Pankille sadan tuhannen kruunun tunnusteen?"
Kuvernööri hytkähti halveksivasti ja sanoi: "Kaikkea; en ole eläissäni
pannut nimeäni pankkivekseleihin enkä vastakaan pane. Miksi sitä
kysyt?"
"Syystä että sen suuruinen tunnuste on kaupungissa tällä hetkellä."
"Sitten se on väärennys -- häpeämätön väärennys -- ja väärentäjä on
löydettävä ja hänen tulee saada nopea rangaistus."
Kuvernööri oli noussut seisaalleen, mutta kun hän näki Magnuksen pään
painuvan kumaraan, hänen päähänsä lennähti eräs ajatus.
"Mutta oletko varma sanoistasi? Onko tämä juttu totta?" hän kysyi.
"Olen itse nähnyt paperin", vastasi Magnus.
"Ja se on minun nimessäni?"
"Se on teidän nimessänne, ja johtajan todistama."
"Se vielä?" huudahti kuvernööri, huulillaan tuskallinen hymy. "Ja
sanopa kenen hyväksi on tämä eriskummallinen asiapaperi asetettu?"
Magnus ei vastannut heti -- hän yhä pyöritteli hattuaan polviensa
välissä.
"Se saattaa meitä auttaa huomaamaan vaikuttimen, ja siis -- kuka on
väärentäjä?"
"Oskar Stephensson", äännähti Magnus.
"Oskar? Veljesi?"
"Niin -- ja rahat maksettiin hänelle Nizzassa."
"Mitä?" karjaisi kuvernööri, astuen lattian poikki. "Sanot Oskarin --
veljesi Oskarin -- syypääksi väärennykseen? Hoo, tarkoitathan sitä --
älä kielläkään -- tarkoitat, että poikani on väärentäjä?" Magnus ei
sanaakaan vastannut, ja tuokion kuluttua puhkesi kuvernöörin huulilla
nytkähdellyt tuskallinen hymy vielä tuskallisemmaksi nauruksi. "Mutta
miksi vaivaan mieltäni mokomalla lorulla? Näen asian, Magnus -- liiasta
juonnista liika laverrus -- sinä olet jurpotellut."
"_Olen_ juonut -- olin sairas, enkä voinut olla maistelematta -- mutta
nyt olen selvä, ja totta olen teille sanonut -- niin totta kuin on
Jumala!"
Magnus nousi jaloilleen tämän vannoessaan, ja isä ja poika seisoivat
vastatusten -- virkapukuinen pikku kuvernööri posket tulistuneina ja
povi pöyhistyneenä, ja Magnus, mustapintainen, kömpelö, harritukkainen
jättiläinen, kärsimyksen vaot kasvoillaan.
"Ja tämän paperin sanot nykyisin olevan Islannissa?"
"Niin on -- kaksi viranomaista sen toi tänne Kööpenhaminasta."
"Viranomaistako, hä?"
"Pankki näki aihetta epäillä nimikirjoituksia -- lähettivät sen vuoksi
vahvistuttamaan niitä."
"Olet varmaankin itse puhutellut näitä miehiä?"
"Ruununvouti toi heidät minua tapaamaan", selitti Magnus.
"Ruununvouti! No paraskin! Juuri ruununvouti!"
"Hän toimittaa molemmat miehet tänne huomisaamuksi."
"Vai toimittaa ne tänne huomisaamuksi?"
Kiihdyksissään ja tulistuksissaan nauroi kuvernööri vielä kerran, ja
tiedusti ivaten:
"Tietysti sinä perheen etua valvoen pidit tarpeellisena tarkastaa
heidän näyttämiään nimikirjoituksia?"
"Pidin", vastasi Magnus yksinkertaisesti.
"Ja minua kuulematta paljastit väärennyksen?"
Magnus ei vastannut.
"Vieläpä vihjasit -- ainakin vihjasit -- että sinä kenties voisit
osoittaa väärentäjän?"
Magnus ei vieläkään luiskahtanut; ja pilkkaavan sävynsä heittäen
puhkesi kuvernööri tukehtuneeseen raivoon.
"Ulos, mies! Mene ulos! Luulin sinun olevan päissäsi tahi näkeväsi
viinan houreita, mutta sinä oletkin pahempi -- sinä puuskut vihaa -- ja
luonnotonta vihaa -- omaa lihaasi ja vertasi vainoten."
Magnus luimisteli, kuin olisi häntä sivallettu ruoskalla.
"Kadehdit veljeäsi -- olet aina kadehtinut, ja sellaisessa mielessä
pysytkin -- syystä että hän on nerokas, menestystä saavuttanut ja
miellyttävä, ja syystä että hänestä kaikki pitävät -- sinä olet yhtä
kateellinen veljellesi kuin Kain Aabelille ja näin yrität häntä
tuhoamaan."
Magnus seisoi pää painuneena iskujen sadellessa.
"Etkö häpeä seistä isäsi edessä näyttelemässä petomaisen villiytesi
koko pirullista sarjaa? Kehtaat liittyä vihamiehiini, Oskarin
vihamiehiin -- omiin vihamiehiisi, jos sen älyäisit nähdä -- heidän
koettaessaan kukistaa häntä menestyksen huipulta."
Kuvernööri mitteli lattiaa raivosta kuohuen.
"Ja vieläpä hänen syvimmän murheensa hetkenä! Juuri kun poika parka on
lannistunut vaimonsa kuolemasta -- sen herttaisen tytön, jota hän
rakasti ja sinä loukkasit. Mutta minä en usko hiventäkään tästä
typerästä tarinasta. Tuo kirottu paperi ei muuta ole kuin kuje poikani
häpäisemiseksi ja minun luottoni vahingoittamiseksi, juuri aikana,
jolloin joukkue edistysmiehinä korskeilevia lurjuksia yrittelee saada
kuvernöörinvirkaa lakkautetuksi. Tehköötpä sen, jos pystyvät, mutta
kuvernöörinä täällä ollessani olen myös herrana tässä talossa, ja herra
ruununvouti pannaan viralta, ja nuo miehet lähetetään takaisin
Kööpenhaminaan."
"Eikö teidän olisi parempi puhua Oskarille ensin?" kysyi Magnus.
"Kyllä puhun, ja jos huomaan, kuten odotan -- kuten varmasti tiedän --
että jaarituksesi on valhetta alusta loppuun -- niin pysyhän ainiaaksi
poissa näkyvistäni."
Sanallakaan puolustautumatta tahi selittelemättä poistui Magnus
huoneesta, ja muutamaa minuuttia myöhemmin Oskar astui kuvernöörin
kutsumana sisälle.
Oskarin kasvot olivat yhtä valjut kuin eilen, mutta niillä oli
toisenlainen kalpeus, eri sävy -- ei murheen ja katumuksen ilme, vaan
pelon ja häpeän.
"Oskar", aloitti kuvernööri, "pahoilla mielin sinua vaivaan
liikeasioissa näin pian suuren surusi jälkeen, mutta kaupungilla
kerrotaan sinusta rumaa juttua, ja koska jokaisella valheella on
häntänsä, niin vaatii oikeus, että saat tämän heti kuulla, jotta se
voitaisiin siekailematta nykertää."
Oskarin alahuuli vapisi -- hän tunsi iskun, ennenkuin lyötiinkään.
"Magnus -- veljesi Magnus -- tiedän, ettei hän ole ollut veljellisissä
väleissä sinun kanssasi -- äitisi on minulle jotakin sellaista
huomautellut -- ja sanon heti, ett'en ole hänen vaatimustensa ja
rehentelyjensä puolella -- Magnus kävi vast'ikään täällä ja kertoo,
että minun nimeeni on väärennetty kokonaisen sadan tuhannen kruunun
tunnuste sinun hyväksesi. En juttua usko enkä tahdo sinua sitä
pohtimaan. Pyydän sinua vain kieltämään sen -- kieltämään kaikkinensa
-- ja jättämään minun huolekseni menetellä rikolliseen nähden, niinkuin
parhaaksi katson."
Kuvernöörin kirjoituspöydän luona seisoen pysyi Oskar tovin aivan
hiljaa. Sitten hän vastasi niin matalalla äänellä, että sanat tuskin
tuntuivat hänen suustaan tulevan:
"En voi sitä kieltää, isä. Mitä Magnus on sinulle sanonut on totta."
"Totta! Sanot sen olevan _totta_?"
Isä ja poika seisoivat kotvasen vastatuksin, sanaakaan virkahtamatta.
Sitten kuvernööri kiihkein sanoin, lomaan hengästyneenä pysähdellen,
tiuskaisi kysymyksen toisensa jälkeen, Oskarin vastaamatta mitään.
"Sait tuon summan, ja piirsit sitä varten isäsi nimen? -- ja appesikin
nimen -- satatuhatta kruunua? Mihin ovat rahat joutuneet?"
"Ne ovat menetetyt."
"Menetetyt?"
"Maksoin niillä jo tekemäni velat."
"Tapahtuiko se Monte Carlossa?"
"Siellä."
Taas syntyi pitkä äänettömyys, joll'aikaa Oskar seisoi värähtelevin
huulin ja kuvernööri kuroutunein silmäkulmin.
"Mutta tämä paperi -- miten se syntyi?"
"Olen sitä itseltäni kysellyt yhtämittaa ja yhä uudelleen, isä, enkä
pysty sitä selittämään. En voi ymmärtää itseäni -- yritän, enkä voi."
"Olitko järjiltäsi?"
"Toisinaan luulen olleeni -- kait olinkin."
"Houkutteliko sinua joku -- johdattaen mieleesi tuon ajatuksen? Joku
kenties, joka auttoi sinua häviämään ja lupasi sinua auttaa takaisin
maksamisessa. Jos niin kävi, niin kuka se oli?"
"En tahdo syytellä ketään, isä -- minulla mielestäni ei ole sellaiseen
oikeutta."
"Oikeutta? Älä puhu minulle oikeuksistasi. Ajattele velvollisuuksiasi
-- ja ensimmäinen velvollisuutesi koskee minua eikä sitä henkilöä, kuka
tahansa tämä lieneekään, joka on ollut sinua hävittämässä. Olet pannut
alttiiksi luottoni ja kunniani, mutta en tahdo ajatella sinua aivan
huonoksi, ja jos kukaan käänsi mielesi tähän pirun temppuun velkojesi
maksamiseksi, niin minun tulisi saada tietää kuka se oli -- Helgako?"
Nimeä mainittaessa Oskarin nuokkuva pää valahti vielä alemmaksi;
kuvernööri näki tämän ja silloin hän käsitti kaikki.
"Herra Jumala meille antakoon anteeksi", hän kuiskahti tuskin
kuuluvasti. "Magnus siis lopultakin oli oikeassa! Ja eilen hautaamamme
lapsi raukan kuolema oli kenties osana siitä hornan sadosta, jota
tänään korjaamme! Älä kiemurtele -- todeksi näen sen ilmankin."
Oskar ei yrittänyt puolustautua, ja tovin vaiti oltuaan kuvernööri
aloitti jälleen. "Olet pettänyt minut ja saattanut pettymään, Oskar.
Luulin, että minulla oli yksi poika sivistynyt mies ja kelpo
kansalainen, eikä väärentäjä ja narri. Mutta hyödytöntä on pitkittää
tuskallista keskustelua. Saat mennä."
Oskar hoiperteli ulos huoneesta, ja kuvernööri vaipui tuolilleen.