X.

Hautauspäivänä Oskar oli heikkona sairaana ja enemmän omiaan vuoteeseen

kuin matkaamaan hautuumaalle, mutta kukaan ei saanut häntä

suostutetuksi jäämään pois. Aamu oli pimeä ja kolea, vuorilta leijui

mustia pilviä ja sadetta pirahteli, ja kun kamala hetki saapui ja Oskar

ilmaantui surusaattueeseen, näyttivät hänen kasvonsa elottoman

raskaassa ilmassa aavemaisilta.

Tuomiokirkon tornissa alkoi kello jymähdellä, juhlallinen taakka

kannettiin verkalleen alas portaita, ja silloin Oskarin vaaleat kasvot

yhäkin valkenivat ja hän olisi kaatunut, jollei olisi saanut isänsä

käsivartta tuekseen.

Ruumis nostettiin ensin nurmikolle oven ulkopuolelle -- nurmikolle,

jonka yli Oskar hääyönä oli nostanut Thoran -- ja saattueen asettuessa

laajaksi piiriksi lähtövirttä veisaamaan seisoi Oskar alkaneessa

vihmasateessa paljain päin.

Jon, palvelija, seisoi veräjän pielessä Thoran ponia pidellen, jonka

oli maatilalta tuonut kantamaan häntä viimeisellä matkalla, ja hevosen

näkeminen tuntui yllyttävän Oskarin liikutuksen aivan hillittömäksi.

Arkku laskettiin pajupunoksien päälle poikittain, ja saattojoukko alkoi

asettua paikoilleen. Se kulki kaupunkilaisväestön sankkojen rivien

keskitse; Oskar käveli lähinnä ruumiin takana yksinään, paljain päin,

ja mitään muuta kuin murhettaan tajuamatta. Kello kajahteli yhä, ja

kaupungissa vallitsi pyhäpäivän rauha.

Tuomiokirkko oli täpö täynnä samoja kasvoja, jotka olivat olleet Thoran

häitä katselemassa, kun morsian astui alttarin luota alas pääkäytävää

kauneutensa kukoistuksessa, onnellisena ja hymyilevänä miehensä

käsivarren varassa; ja nyt, kun häntä kannettiin käytävää pitkin

alttarille, ja Oskar pää kumarassa astuskeli takana, sanoivat käytävän

sivussa lähinnä seisovat, että hän itki kuuluvasti.

Paarivaatteineen laskettiin arkku alttarin portaille -- samaan kohtaan,

mihin Thora oli morsiamena polvistunut vihkitilaisuudessa ja nuorena

tyttönä ensi kertaa Herran ehtoollisella -- ja sitten piispa, joka oli

seisonut sitä odottelemassa, piti lohduttelevan puheen.

He eivät saaneet itseltään kysyä, minkä tähden tämä suloinen ja viehkeä

elämä oli niin säälimättömästi katkaistu. Kaitselmuksen tiet olivat

tutkimattomat, mutta Jumala oli taivaassa, ja kaiken maan Tuomari teki

oikein. Ei myöskään saanut sureva perhe itseään soimata tapahtuneesta,

sillä jos Kaikkivaltias oli nähnyt hyväksi laskea kätensä heidän

rakkaan, edesmenneen siskonsa vaivaantuneille aivoille, niin Hän

parhaiten tiesi, miksi niin teki ja mitä tarkoitusta varten tämä

tapahtui. Pikemmin polvistukoot omaiset kiittämään Jumalaa, että Hän

armossaan ei ollut sallinut hänen nostaa kättään itseään vastaan ja

siten riistää heiltä iankaikkisen elämän siunattua toivoa.

"Nuorelle puolisolle, joka seisoo tässä murheeseen syöstynä", jatkoi

piispa, "mitä voimme sanoa muuta kuin, että meidän kaikkien sydämet

ovat häntä kohtaan tulvillaan? Tuntuu kuin hän vasta eilispäivänä olisi

seissyt tällä paikalla lausumassa valojaan taivaan ja ihmisten edessä,

Vakuuttaen rakastavansa ja hellivänsä sitä suloista tyttöä, joka on

niin äkillisesti kutsuttu pois. Jos rakastettu olisi elänyt, niin olisi

puoliso pitänyt lupauksensa, ja vaikka hän on mennyt edellä, niin

jäljelle jäänyt yhäti säilyttää niiden hengen. Puhdas ja viaton sielu,

joka liitti elämänsä hänen elämäänsä, pysyy elävänä muistona,

alinomaisena innostuttajana, ja murheen ensivihlausten jälkeen

ainaisena lohtuna ja vakaisena ilona. Herra antoi, ja Herra otti:

kiitetty olkoon Herran nimi."

Jos Oskarin oli mahdollista näyttää kuihtuneemmalta ja nääntyneemmältä

kuin hän oli kirkkoon mennessään, niin palasi hän sieltä vielä

riutuneempana. Nyt satoi rankasti, mutta saattojoukon jälleen lähtiessä

liikkeelle, viimeisellä taipaleella, hän käveli paljain päin kuten

ennenkin.

Johtaja, joka astui Oskarin takana (Helga hänen käsivartensa varassa),

pyysi häntä panemaan hatun päähänsä, mutta hän kieltäysi, ja kun

kuvernööri, joka seurasi lähinnä Annan kanssa, toimitti hänelle

sateenvarjon, niin hän pudisti päätään ja lähetti sen takaisin. Kello

kajahteli taasen, pikku kaupunki pysyi hiljaisena, ja kaupungin

asukkaat, jotka itkivät kyynelvirtoja Thoran tähden, itkivät Oskarin

tähden vieläkin enemmän.

Saattueen saapuessa hautuumaalle valui sade virtanaan, ja pappikin veti

kauhtanansa yli päällystakin, mutta Oskar seisoi hatutta päin avoimen

haudan partaalla. Lyhyen rukouksen aikana -- "tomuksi sinun pitää

jälleen tuleman" -- hän ilmeisesti kärsi kovasti, ja kun hautaa umpeen

luotaessa veisattiin tavallista pitkää hautausvirttä, niin putoilevan

mullan ontto kumahtelu näytti iskevän hänen vavahteleviin kasvoihinsa.

Kaiken loputtua ei häntä saatu vedetyksi pois, ennenkuin hänen isänsä

tarttui häntä käsivarteen ja lujalla äänellä sanoi: "Tule." Sitten hän

voimakkaammin askelin käveli hajaantuneen saattojoukon tähteiden takana

pikku hautuumaan -- vainajien kumpuisen kotitanhuan -- poikki veräjän

läpi maantielle, missä vedenkantaja Hans, yllään Thoran ompelemat

hihalliset liivit, juotti hyväntekijänsä hevosta -- ohi johtajan talon

-- missä täti Margret ikkunassa vartoili lapsi käsivarrellaan -- ja

siten takaisin tyhjään kotiin.

Portaiden alapäässä hän estellen erosi saattojoukosta, joka lähti

päivälliselle, eikä häntä enää sinä päivänä nähty.

Ateria oli synkän iloton ja se tarjottiin huoneessa, missä hääkemut oli

vietetty, joten siihen tuon onnellisemman tapauksen muistot loivat

varjonsa. Äänettömänä tahi kuiskien saattojoukko hyvästeli talonväen ja

hiipi yksitellen pois, jättäen noiden kahden perheen harvat jäljellä

olevat jäsenet istumaan pöydän ääreen, pitkät välit keskessään kuin

reiät hampaattomassa pääkallossa.

Kuvernööri ja johtaja eivät olleet keskenään sanaa vaihtaneet sen

koommin kuin julistusjuhlasta palasivat, ja tämä äänetön loma oli

väljentänyt ystävysten välille revennyttä juopaa.

"Hohoi, niin", haukotteli johtaja, "kait on nyt kaikki lopussa."

Sitten hän kääntyi kuvernööriin ja kysyi terävästi: "Missä on Magnus?

-- En ole häntä tänään vilaukseltakaan nähnyt."

Kuvernööri ei vastannut ja Anna painoi päänsä alas, ja sitten Helga,

joka myöskin vielä oli saapuvilla, virkahti levollisesti: "Joku hänet

näki hotelli Islannissa -- hän teki oikein siinä, ettei pistäytynyt

hautajaisiin -- sanovat, ettei hän ollut aivan selvänä."

"Juuri hänen tapaistaan", murisi johtaja. "Ei kuule sudesta muuta kuin

ulvahduksen, ja kukaties ei ilman hänen viime ryyppyretkeään olisi tätä

kaikkea tapahtunutkaan."

Kuvernöörin ylpeät kasvot värähtelivät, mutta hän ei hiiskunut mitään,

ja pian jälkeenpäin johtaja ja Helga lähtivät pois.