Ylpeä vanhus oli häpeissään. Ensi kertaa elämässään hänet oli häväisty
omissa silmissään. Hänen oma poikansa oli tehnyt rikoksen -- törkeän
rikoksen -- ja joutunut alhaisen rangaistuksen ansaitsevaksi.
Yllätyksen ja nöyryytyksen ensi tuskassa hän aikoi peittää piiloon koko
kurjan kolttosen. Mutta hän oli liian vähän turhamainen ollakseen
ylpeä, ja seuraavana hetkenä hän rupesi tekemään tiliä omantuntonsa
kanssa. Tähän asti hän oli koettanut tehdä, mitä pidettiin oikeana
Islannissa ja hän tekisi loppuun asti oikein, maksoi mitä maksoi.
Oskar oli rikkonut lakia, ja hänen täytyi kärsiä sen oikeudellinen
rangaistus. Se saattoi olla kahdeksan vuoden vankeus ja hänen kaikkien
toiveittensa hukka, kaikkien lahjojensa menettäminen ja kaiken
onnellisuutensa haaksirikko, mutta hänen olisi se kestettävä hamaan
viimeiseen hetkeen, viimeiseen sovitukseen, viimeiseen vaivaan.
Siltä tuntui kuvernööristä tuomarina, ja jos isänä ajatteli toisin,
niin oli ero vain tunteen kiihkeydessä. Hänen lemmikkipoikansa --
poika, jota hän oli menneinä aikoina lellitellyt ja hemmotellut --
jolle hän oli vastaisuudeksi niin paljon suunnitellut ja valmistellut
-- oli tehnyt rikoksen maataan ja itseään vastaan luottaen siihen, että
isän rakkaus ja ylpeys pelastaisi hänet tuskallisilta seurauksilta,
tuottakoon se toiselle mitä tahansa uhrauksia kovalla työllä
ansaituista tahi vasta ansaittavista rahoista -- saattakoon se
kuinkakin vaarallisesti hänet juonittelevan joukkokunnan armoille, joka
pyrki häätämään hänet virastaan! Se oli itsekästä, sydämetöntä,
häpeällistä, kehnoa, ja ansaitsi kaksinkertaisen rangaistuksen.
Pojalleen katkerampana kuin oli milloinkaan ollut ainoallekaan
ihmisolennolle kuvernööri kidutteli mieltään koko päivän, ja hän istui
yksinään huoneessa myöhään yöllä, ainoana valonaan avoimen tulipesän
unelias kimmellys, kun ovi äänettömästi avautui ja Anna astui sisälle.
Hän näytti itkeneeltä, vaikka silmät olivat kuivat, ja kuvernööri
soimasi itseään siitä, ettei ollut poikansa rikoksien seurausten
surullisessa laskeskelussa kertaakaan muistanut pojan äitiä.
Mutta ei toinenkaan itseään ajatellut, istuutuen uunin viereen ja sen
hiilustaa kohennellen hän alkoi puhella Oskarista.
"Hän pääsi uneen vihdoin viimein", hän virkkoi, "ja sai edes tuokioksi
rauhan vaivoiltaan. Hän meni vanhaan makuukamariinsa, Stephen, missä
hän poikana makasi -- kun Magnus ja hän olivat poikia molemmat. Minä
istuin hänen luonaan, kunnes hän torkahti, ja hän piteli kättäni kaiken
aikaa, ihan kuin oli hänen tapanaan ollut aina pahuutta tehtyään ja
sinun lähetettyäsi hänet iltasetta vuoteelleen. Hän on nyt aivan
näköisensä, poika raiska, ja jos näkisit hänet siellä makaamassa
pieluksellaan, niin luulisit entisten päivien palanneen, jolloin
kynttilä kädessä läksit häntä katsomaan ja kuivasit kyyneleet pikku
kasvoilta, hänen maatessaan nukuksissaan ja silitit hänen kiharaisia
hiuksiaan. Voi miten keveästi hän niihin aikoihin saattoikin heittää
huolensa, Stephen! Seuraavana aamuna kuuli hänen jo teuhaavan
yläkerrassa ja leivosena livertelevän."
"Pintapuolinen luonne, Anna", huokasi kuvernööri, "pintapuolinen
luonne, johon ei mikään tee vakavaa vaikutusta."
"Oi, mutta tämä tekee, Stephen, tämä tekee syvällisen vaikutuksen, ja
jos poika raukka vaan saisi vielä tilaisuuden, niin hän kääntäisi uuden
lehden ja ryhtyisi totiseen työhön, toteuttaen kaikki odotuksesi. Ja
ajattelehan -- ajattelehan, isä, miten kauheaa olisi veljen raastaa
toista lakitupaan -- kauheaa meille, tarkoitan. Me menettäisimme
molemmat lapsemme, sillä Oskar joutuisi meiltä hukkaan yhdellä tavoin
emmekä enää konsanaan voisi silmiemme edessä nähdä Magnusta."
"Lapsemme ovat aina olleet sotajalalla keskenään, Anna, aikaisemmista
vuosistaan asti."
"Älä sano niin, Stephen. Pieninä he rakastivat toisiansa hellästi.
Vasta myöhemmällä ovat asiat käyneet toisiksi. Ja silloin ovat muut
tulleet heidän väliinsä -- yksi ainakin -- ja ken sitä tietääkään? --
ehkä hän on ollut kaiken tämän pulan alkuna."
"Onko Oskar sanonut niin?" kysyi kuvernööri.
"Hän ei mitään sano ketään vastaan", vastasi Anna. "Sellainen on Oskar
aina ollut. Mutta jos joku viekotteli häntä ja hän oli heikko, ja jos
poika poloisemme täytyy mennä vankilaan, kiusaajan jäädessä --"
"On heikkoutta, mikä luetaan pahuudeksi, Anna, ja sen on kärsittävä
tuskansa ja rangaistuksensa."
"Tiedän sen", myönsi Anna. "Muistan sinun lausuneen samat sanat aikoja
sitten, kun tuo merimies oli päihtyneen kiihkon puuskassa surmannut
rakastettunsa. Hänen äitinsä oli leski ja tuli pyytämään minua anomaan
sinulta armoa pojalleen. Hän oli hyvä poika, äiti sanoi, ja ilman
viinaa ei hän olisi kellekään pahaa tehnyt. Säästit hänen henkensä,
muistathan, ja hänet lähetettiin vankilaan. Herranen aika, miten minua
vaimo parka ilosta itkien suuteli! Mutta hän tuli ajatelleeksi, että
hänen puolestaan olisi voinut olla parempi, jos hänen poikansa olisi
kuollut, sen sijaan että ainiaaksi lukittiin tyrmään. Äiti ei kyennyt
sitä milloinkaan unohtamaan, ja vanhimman tyttärensä viettäessä häitään
ja talonsa ollessa ihmisiä täynnä hän äkkiä muisti ja juoksi yläkertaan
itkemään. Ja sitten talvi-iltoina tuulen vinkuessa mereltä hän ja
pannessaan pikku poikiaan levolle aina ajatteli niiden veljeä, joka
yksinään makasi suuressa ruskeassa talossa kadunkulman takana. Ei olisi
tuntunut niin raskaalta, jos hänet olisi lähetetty pois, ajatteli äiti.
Ja hän vain oli köyhä leski, joka pesi vaatteita kuumien lähteiden
rannassa."
Yötuuli vinkui sillähaavaa meren ulapalta; ja kuvernööri oli
käyskennellyt edestakaisin yritellen olla oikeudellinen ja ankara, ja
tunsi kipua karheassa kurkussaan.
Hän seisoi tovin ikkunan ääressä kädet selän takana ristissä, pimeästä
ruudusta katsellen kiitävää kuuta, ja sitten virkahti ilmeisellä
sisäisellä ponnistuksella:
"Anna, jos tunnustan tuon nimikirjoituksen, niin meille ei jää mitään
-- paitsi palkkani. Palkkanikin on vaarassa, ja jos se menee, niin
joudumme puille paljaille."
"Miksi sitä ajattelisimme, Stephen?" sanoi Anna. "Meillä ei naimisiin
mennessämme ollut mitään, ja hyvin onnellisia kuitenkin olimme. Tosin
olimme nuoria silloin, ja nyt olemme vanhat, mutta jos köyhyys tulee
uudestaan, niin tiedämme sen paremmin kärsiä. Ja jollei meillä ole
mitään muuta, niin on meillä toisemme, ja poikamme myös -- molemmat
poikamme -- missä tahansa silloin ovatkaan -- eikä kumpikaan rakasta
meitä sen vähempää syystä että olemme luovuttaneet kaikki -- kaikki
mitä meillä koko maailmassa oli -- jotta heitä voitaisiin yhä
kunnioittaa ja arvossa pitää."
Tuomiokirkon tornissa löi kello kaksitoista; kiirivä kaiku kumahteli
yli nukkuvan kaupungin, ja kuvernööri pysähtyi herkeämättömästä
kävelystään.
"On myöhä, eukkoseni", hän virkkoi painuneella äänellä, "käymme
levolle."