IX.

Hautajaisten edellisinä muutamina päivinä oli hallitustalossa hiljaista

ja tyhjää kuin huoneessa, jossa kello oli seisahtunut raksuttamasta.

Alas vedettyjen uutimien takana haastoi jokainen kuiskutellen, kuin

olisi vainaja ollut nukuksissa ja herättämästä varottava. Talon

hiljaisuus keskittyi siihen huoneeseen, jossa Thora makasi, ja se oli

valkea ja puhtaiden liinavaatteiden ja metsäkukkien tuoksusta veres.

Keltaisten säleuutimien siivilöimä himmentynyt päivänpaiste loi

sädekehyksen vahamaisille kasvoille ja tuntui valavan juhlallisuutta

kaikkialle niiden ympärille.

Anna ei kertaakaan saanut olluksi pitempää tovia poissa tästä

kamarista. Hän ei huonetta nyt enää kammonnut kuoleman siellä käytyä.

Varhain ja myöhään, päivällä ja pimeällä hän käveli äänettömässä

lepokammiossa edestakaisin, astuskellen kepeästi ja näyttäen laskevan

tunnit, minkä ajan hänen rakas tyttösensä vielä pysyisi maan päällä.

Kuvernööri ei tehnyt mitään Thoran kuolinpäivästä hautajaisiin asti.

Aina virka-asuunsa pukeutuneena hän istuskeli työhuoneessaan, mutta ei

vastaanottanut ketään. Hän ei kirjoitellut mitään kirjeitä eikä lukenut

kirjoja, ja puheli ruokapöydässä harvoin. Tuntikausia hän yhteen menoon

istui käsivarret rinnalla ristissä, kiinteästi tuijotellen lattiamaton

kuvioihin. Varjo oli langennut hänen päälleen -- häpeän varjo -- ja

ylpeän sielunsa lukitussa kammiossa hän ponnisteli puolustaakseen

käytöstään omissa silmissään ja huomasi yrittelynsä työlääksi.

Johtaja puuhasi tavalliseen tapaan työssään, sillä hänen

velvollisuutensa käskytaulussa ei ollut mitään määräystä, joka olisi

kieltänyt liikeasiat, mutta toisinaan pääkirjaansa selaillessaan hän

katseli pitkään eikä nähnyt mitään, ja hänen kerran laskiessaan yhteen

numeroita pankkikirjastaan yllätti hänet aivoja kohtaavan iskun

voimalla ajatus, että kenties Luonto oli käynyt tasoittamassa tilieroa

hänen menestyksensä summaa vastaan, ja että juuri kohdannut julma

tappio oli ensimmäinen kolaus Kostottarelta, joka seurasi hänen

rikkautensa kintereillä.

Täti Margret ja Helga olivat aina kotona, toinen uutteralla touhulla

lasta vaalimassa, joka oli tuotu takaisin johtajan kotiin, ja toinen

kaikille "mustaa" tilailemassa.

Magnuksesta ei paljoa tiedetty, paitsi että hän vielä oli kaupungissa,

että hänet oli nähty ruununvoudin ja kahden muukalaisen seurassa, että

hän perhettään kohdanneesta iskusta huolimatta vietti enimmän aikansa

hotellin pimeässä tupakkahuoneessa ja että hänen sanottiin kovasti

ryyppivän.

Mutta Oskarin murhe liikutti ja tyydytti jokaista. Hän oli syönyt vähän

eikä tiedetty hänen kertaakaan nukkuneen. Milloin nähtiin hänen istuvan

syrjässä päin ja ääneti itkevän; milloin hän harhaili huoneesta

huoneeseen, kuin olisi jokainen kohta, mihin katse sattui, ollut

kuolleiden onnenpäivien muistona; milloin oli hän valkeassa huoneessa,

jossa Thora makasi, huoneessa, jossa poloinen oli ollut niin hilpeä ja

kaihoksiva, niin hurja houriossaan ja niin onnellinen lapsensa seurassa

-- ja siellä Oskar voihki rajua katumustaan tukahtuneina huudahteluina:

"Anteeksi! Anteeksi!" Kerran kuultiin hänen keskellä yötä vainajan

kamarin alla olevassa huoneessa harmooniolla hiljaa soittavan vienoa

valitusta, joka herätti hänen isänsä ja äitinsä ja herutti suolaiset

kyyneleet heidän silmiinsä.

Näinä kaameina hetkinä ryömi lohduton sielu tomussa. Kuolema iskee

ankarasti, ja Oskar syytteli itseään nöyrtyneessä katumuksessaan

kaikista rikoksista. Hän oli surmannut Thoran -- ei pelkästään hänen

ruumistaan, vaan sydämenkin, tuon uskollisen sydämen, joka oli

rakastanut häntä niin syvästi, niin hellästi, niin kiihkeästi.

Tässä omantunnon runnelluksessa hän katsoi taakseen Thoran kanssa

kulkemalleen elämän polulle, ja jokainen askel siitä, sellaisena kuin

sen nyt näki, näytti synnin sängen peittämältä ja itsepetoksen

rikkaruohojen raiskiomaalta. Englantiin palatessaan hän oli riistänyt

Thoran Magnukselta, vaikkei häntä rakastanut. Tosin hän oli luullut

rakastavansa, mutta urheus, veljellisyys olisi vaatinut häntä vaieten

pysyttelemään taampana, ja jos hän vain olisi sen tehnyt, niin aika

itse olisi hänen erehdyksensä paljastanut.

Se oli hänen rikoksistaan ensimmäinen, eikä seuraava pahateko ollut

vähemmän inhottava. Thoralle kihlattuna herättyään siihen varmuuteen,

että sydän olikin Helgan, hän oli pitkittänyt kauppaa edelleen ja

vienyt tytön, joka häntä rakasti, rakkaudettomaan avioon. Tosin hän oli

luullut täyttävänsä velvollisuutensa, mutta velvollisuuden takana

kyyrötteli pelko, maailman pelko, Magnuksen pelko, kun taasen

rohkeutta, miehekkyyttä, armeliaisuuttakin olisi ollut pysähtyä edes

kirkon ovelle, jos niiksi tuli asettua tosiolojen eteen ja vastaanottaa

seuraukset.

Mutta petoksella hankittuaan Thoran rakkauden ja valheteltuaan hänelle

alttarin edessä hän oli syntiensä lopuksi antautunut uskottomuuden

kiusaukselle alttiiksi. Tosin oli Thora itse viattomassa

hellämielisyydessään avannut tien tähän kiusaukseen, tosin myös oli

hänen avioliittonsa vaillinaista kumppanuutta, mutta kuitenkin oli

hänen suuntansa ollut selvä nähdä ja hänen olisi tullut irtautua

Helgasta oitis ja ainiaaksi. Ettei hän ollut sitä tehnyt, että hän oli

vilpistellyt kiusauksessa, siinä viimeinen syy tähän kauheaan

tuhotapahtumaan. Thora oli kuollut, syystä että tunsi sydämensä

kuolleeksi, ja Oskar itse oli sen surmannut.

Siten laski onnettoman miehen lohduton sielu vikansa Jumalan eteen,

salaamatta mitään, lieventelemättä mitään ja nähden kaikki alastomassa

valossa. Jos syntinsä sureminen on syyttömänä olemista, niin Oskar

surkeassa, mutta hyödyttömässä tuskassaan pääsi rikollisuudestaan.

Masennuksen ja häpeän huumeisina hetkinä, jolloin elämän kiekko pyörii

nopeaan, Oskar kyseli itseltään, miten Thora oli vainajaksi joutunut,

ja jokin kuiskasi "Helga", ja taas, ja taaskin kuiskasi jokin "Helga",

mutta hänen sydämensä ei tahtonut kuunnella sitä puolustelua. Helgan ei

ollut syy, Oskar yksistään oli vikapää. Hän oli uhrannut Thoran

kunnianhimoisille haaveilleen -- suuruuden, maineen unelmille. Helga

oli ollut pelkkänä vertauskuvana näille houreille, ja Thora oli

vainajana, syystä että hänen puolisonsa oli pyrkinyt suureksi

säveltäjäksi.

Mutta menneisyys oli mennyttä, ja kysyessään itseltään minkä

rangaistuksen hän voisi vastaisuudeksi itselleen tuottaa, Oskar kuuli

yhden ainoan vastauksen. Jos hänen kunnianhimoiset toiveensa olivat

olleet synnin vaikuttimia, niin niiden hautaaminen oli hänen

katumuksensa oikea ilmaisu. Hän hautaisi ne. Hän upottaisi neronsa --

säveltäjäksi tavoittelunsa -- tuhoamansa suloisen tytön hautaan, ja

laahustaisi lopun ikäänsä lähimmän velvollisuutensa ikeessä,

unhotettuna ja katuvana syöden kärsimyksen leipää.

Kun Oskar ensin yritti toteuttaa tätä päätöstään, tapahtui se niin

traagillisen kauniissa kohtauksessa, ettei yksikään näkijä koskaan

jälkeenpäin voinut haihduttaa sitä mielestään. Perhe oli keräytynyt

viimeiseen rakkauden toimitukseen, mikä on ehkä surullisin inhimillisen

kokemuksen hetki -- surullisempi kuin vasta umpeen luodulta haudalta

kääntyminen, surullisempi kuin tyhjään ja autioon kotiinkin palaaminen

-- hetki, jolloin arkun kansi suljetaan ja rakastetut kasvot häipyvät

ainiaaksi.

Ruumishuone oli sama, jota parempina aikoina oli käytetty

morsiuskamariksi, mutta silloinen kaikkia elämän hellimpiä ajatuksia

huokuva ilma oli nyt kalman hiljaisuuden painostama. Oli yöllinen aika,

ja sama lamppu paloi saman varjostimen alla, mutta kultareunainen

rukouskirja oli sytytettyjen kynttiläin kehässä pienellä pöydällä

vuoteen vieressä. Paitsi perheen jäseniä oli saapuvilla ainoastaan

kaksi muuta henkilöä -- neulojatar, joka oli ollut ompelemassa hääpukua

tuomiokirkkoon ja juuri vetänyt viimeisen neuleen pimeämpään majaan

tarkoitettuun vaatetukseen, ja paitahihasilleen heittäytynyt puuseppä.

Yksitellen lähestyi perhe vuodetta luodakseen viimeisen katseen

lepäävään -- kuvernööri juhlallisesti marssien kuin olisi astunut

kuninkaan leposijan ääreen, johtaja jäykällä harppauksella ja

hämmentyneesti tuijotellen, ja Helga hermostunein askelin ja

salavihkaisesti vilkaisten kuin olisi velvollisuus pakottanut hänet

paikkaan, josta olisi suonut pääsevänsä pois. Mutta Anna ja täti

Margret liikkuivat ruumiin ympärillä pelottomasti ja vapaasti, laskien

kukkasia povelle ja silitellen pehmoista tukkaa, joka valui

palmikoituna pitkin poskipäitä -- kuin olisi rakas vainaja

luonnollisella oikeudella kuulunut heille eivätkä he olisi sitä

luovuttaneet kenellekään, kunnes itse Maa, meidän kaikkien emo, vaatisi

sen omaksensa.

Puuseppä oli astunut lopettamaan työtään, mutta kuvernööri tarttui

häntä käsivarteen.

"Odottakaa! Missä on Oskar?" hän kysyi, ja sitten lähetettiin Oskaria

noutamaan vanha Maria-palvelijatar, joka oli äänettömänä itkeskellyt

oven takana.

Marian poissa ollessa täti Margret astui Thoran luo ja kuiski ruumiin

yli kumartuen:

"Rakas, rakas lemmikkini! Ethän koskaan suuttunut typerälle vanhalle

tätiparallesi? -- et silloinkaan, kun hän piti lapsukaistasi poissa

luotasi ja sinun hellä sydämesi pakahtui! Älä kultaseni ajattele, ettei

hän silti sinua rakastanut. Hän rakasti sinua joka hetki, lakkaamatta,

sydänkäpyni. Ja nyt sinun pienoisesi saatuaan hän aikoo sen pitääkin.

Hän _pitää_ sen, niin kauan kuin elää, joten sinun ei ole tarvis

konsanaan olla siitä huolissasi, Thora. Täti Margret tahtoo jäädä

pienen tyttäresi äidiksi, eikä kukaan tässä maailmassa saa koskea

hiuskarvaankaan lemmikkisi päässä."

Samassa astui huoneeseen Oskar, ja vanha Maria hiipi sisälle hänen

perässään. Oskarin valjut posket ja vajonneet silmät osoittivat hänen

murheensa syvyyttä, mutta hänen käyntinsä oli luja ja koko ryhti

ilmaisi elävää tahdon tarmoa. Hänellä oli kädessään tukku papereita,

hajallinen ja muodoton, kuin olisi hän ne hätäisesti siepannut

saadessaan kutsun. Mieli pohjattomasti syventyneenä ainoaan

aatteeseensa hän ei näkynyt huomaavan ketään tai mitään huoneessa muuta

kuin yhden -- vuoteella lepäävän -- ja astuen sen luo hän kumartui

katselemaan valkeita kasvoja ja puheli niille kuin vainaja -- ja

yksistään vainaja -- olisi saattanut kuulla.

"Thora", hän lausui tyynellä äänellä, "nämä ovat sävellysteni ainoat

jäljennökset, ja haluan, että sinä ne otat mukaasi. Ne kirjoitettiin

hetkinä, jolloin uskollinen sydämesi kärsi minun vikani tähden --

jolloin unhotin ja hylkäsin sinut hulluna haaveksiessani taiteen ja

suuruuden näkyjä. Se oli kuolemasi todellisena syynä, Thora, ja

rangaistakseni itseäni suloisen elämäsi uhraamisesta itsekkäille

unelmilleni haluan lukita niiden hedelmät hautaasi. Ota ne siis ja anna

niiden maata vierelläsi, häipyä kerallasi ja unohtua. En milloinkaan

kirjoita ainoatakaan nuottimerkkiä, niin kauan kuin elän, ja tästä

hetkestä lähtien on kunnianhimoni lopussa."

Näin sanoen hän laski paperit Thoran ruumiin viereen ja kääri ne hänen

kauniin tukkansa pitkiin palmikkoihin.

"Oskar! Oskar!" huusi Helga sanomattomassa kauhussaan.

Toiset olivat kuunnelleet ja katselleet, tuskin tajuten, mitä Oskar oli

luovuttanut, mutta Helga oli sen käsittänyt ja yritti varoittaa häntä

elinaikaisesta uhrauksesta. Mutta Oskar ei tuntunut häntä kuulevan, ja

tuollaisena hetkenä oli kaikki estely mahdotonta.

"Suloinen tyttöseni", virkkoi Oskar ojentaen molemmat käsivartensa

vuoteen yli, "anna minulle anteeksi kaikki velvollisuuksieni puutteet.

Oi, mitä antaisinkaan ne nyt unohtaakseni; mutta en voi, en voi! Sinä

olet mennyt, enkä voi milloinkaan korvata sinulle."

Lopettaakseen kohtauksen, joka liian syvälti liikutti jokaista,

kuvernööri viittasi puusepälle, mutta miehen esille astuessa puhkesi

Oskarin murhe uudestaan ja surun kiihkeydessä hänen kielensä menetti

kaiken hillintänsä.

"Ei vielä!" hän huusi. "Oi, Jumalani! Thora! Vaimoni! Suloinen nuori

vaimoni! Antakaa minun katsoa hänen kasvoihinsa vielä! Niin herttaiset

ja onnelliset ne olivat, ja nyt ne jättävät minut näin! Anna minulle

anteeksi, enkelini! Sano, että annat anteeksi, ennenkuin lähdet! En voi

elää ilman anteeksiantoasi. Tein sinua vastaan vääryyttä ja syntiä,

mutta sinä olit hyvä, ja lapsensydämesi oli Jumalasta!"

Kaamea huutelu kajahteli huoneessa, ja kukin, joka kuuli alastoman

sielun paljastumisen, luki sen oman sielunsa valossa. Helga värisi ja

kääntyi ikkunaan, kuvernööriltä ja johtajalta painui pää riipuksiin,

mutta täti Margret itki avoimesti viatonta myötätuntoisuuttaan, ja Anna

kosketti Oskaria käsivarteen ja koetti häntä viihdytellä.

Tovin kuluttua Oskar kävi levollisemmaksi, vieläpä itse viittasi

miehelle, ja kaiken loputtua hän astui lujana ja miehuullisena ulos

huoneesta.