Jon, maatilan renki, lähetettiin pappilaan viemään sanaa kuvernöörille
ja johtajalle. Hän tapasi herrat yölevolle asettumassa, heidän
puheltuaan niin kauan, että olivat päättäneet jäädä aamuksi. Mutta
sanoma Thoran katoamisesta muutti kaikki.
"Meidän täytyy heti lähteä takaisin", huudahti kuvernööri.
"Tuo hevoset heti", käski johtaja.
Vajaan puolen tunnin kuluttua oli äänetön ja synkkä seurue matkalla
kotiin -- kuvernööri, johtaja, Oskar, Helga sekä sekalainen saattue
myötätuntoisia ja uteliaita.
Molemmat vanhat ystävät olivat nyrpeällä ja ärtyneellä tuulella, ja
ensi kertaa viiteenkymmeneen vuoteen taipuisat hämmästelemään ja
kinailemaan. Kuvernööri sätti täti Margretia, johtaja sätti Annaa;
kuvernööri lykkäsi syyn Helgan niskoille, johtaja Oskarin; kuvernööri
näykki johtajaa, johtaja näykki kuvernööriä. Epävarmuuden ja
jännityksen hämyssä heidän ystävyytensä raukesi pelon kourissa, ja veri
oli vettä sakeampaa.
Se oli viheliäinen kotimatka Oskarille. Thoran menettelystä lausumansa
selitys, jolla oli Magnuksen ällistyttänyt, ei kauankaan tyydyttänyt
häntä itseään, ja hänen ajatuksissaan pyöri satoja tuhoisia seurauksia.
Helga yritteli häntä lohdutella monin oikeilta kuuluvin todistein.
Oskar oli toiminut oikein hyvin -- Thoran parhaaksi, lapsen parhaaksi,
omaksi parhaakseen, jokaisen parhaaksi -- ja jos oli tapaturma sattunut
tahi sekamielisyyden kauheita oikkuja ilmaantunut, niin ei hän ollut
vastuussa eikä moitetta ansainnut.
Mutta Oskarin pahimmat kärsimykset tuotti salainen kiirastuli, jota
Helgan puolustelut eivät lievittäneet, sillä hänen tuskansa kiduttavin
kipu koski Helgaa itseään eikä Thoraa.
Matka oli pitkä ja uuvuttava, ja jokaisella askeleella oli oma
erikoinen kurjuutensa. Ensimmäisen tunnin ajan kumotti kuu -- loistava
kuu, joka valoi viehkeyttä kaikkeen -- ja Oskar muisti kuilussa
tapahtuneen kohtauksen ja ajatteli, että juuri hänen päihtyneen onnensa
hetkenä Thora kenties makasi kuolleena.
Sitten kuu peittyi ja pimeys laskeusi yli maan -- laavaa mustempi
pilkko pimeys -- ja kompastelevan poninsa selässä hytkyillessä johtui
Oskarin mieleen ajatus, että jos Thora oli kuollut, niin kukaties oli
se parasta, mitä poloiselle olisikaan saattanut tapahtua -- parasta
näissä olosuhteissa -- säästäen häneltä sellaisen tulevaisuuden
katkeruuden, minkä täytyi varmasti koitua, kun Helgan ja hänen, miten
tahansa taistelivatkin, oli pakosta purettava nykyisyyden siteet.
Ja silloin, tuona pimeänä ja petollisena hetkenä, jolloin ei ollut
ketään häntä silmiin katsomassa, hän tunsi sanomatonta huojennusta
muistaessaan, että jos Thora oli mennyttä, niin olivat hänen oman
elämänsä erehdysten seuraukset lopussa ja hän vapaa.
Mutta saapui sarastus -- sumea, sateinen sarastus, jossa usmakiehkurat
vetäysivät auringon yli kuin veristävää silmää peittävä kaihi -- ja
Oskarin tuskan tekivät kaksinkertaiseksi pimeydessä omantunnon iskemät
haavat, eikä hän rohjennut katsahtaa Helgaan, joka vaippoihinsa
kääriytyneenä vaiteliaana ratsasti hänen vieressään.
He olivat parhaillaan menossa Sammalnummen poikki, ja ympärillä oli
kaikki pimeää ja kolkkoa. Yksinäinen korppi vaappuili tuokion ajan
ilottomana heidän seuranaan lentäen tienviitalta toiselle ja käheästi
koikahdellen. Oskar muisteli eilispäivän näkyjä, jolloin taivas hohti
sinisenä ja veri kierteli heillä lämpimänä, ja sitten häntä hätkähdytti
toinen ajatus -- kuin telkeen narahdus hautaan suljettua miestä. Jottei
tästälähtien joutuisi ihmisolennoista onnettomimmaksi, täytyi hänen
rukoilla kaikesta sielustaan ja voimastaan, että heidän saapuessaan
matkansa päähän Thora olisi elossa.
Asutumpiin seutuihin tultaessa Oskar antoi kuvernöörin ja johtajan
työnnältyä edelle ja Helgan odotteli häntä tiellä, kun hän itse
syöksähti asumusten luo, hän huusi makuuhuoneiden ikkunoihin. Mutta
tulos pysyi aina samana -- Thoraa ei oltu nähty ja Magnus oli käynyt
siellä ennen häntä.
Heidän saapuessaan mäen harjalle, jolta he olivat katsahtaneet takaisin
kaupunkiin ja vuonon suulle ilmestyneeseen laivaan, pikku Reykjavik
kellui aamuhuurussa kuin villamereen painuva kaupunki, ja "Laura" oli
ankkuroinut sen ulkopuolelle; mutta eilispäivän pahat aavistelut hääti
tämänpäiväinen pelko, ja Oskar ajatteli herkeämättä aina vain samaa.
He kohtasivat kaupungista pikku poneillaan hölkötteleviä maamiehiä,
mutta hän ei kuitenkaan kysellyt noilta, jottei olisi kuullut viestiä,
jota ei uskaltanut kuunnella, ja pikku pääkaupungin pitkälle kadulle
vihdoin päästyään hän ei nostanut katsettaan vastaamaan silmille, jotka
kurkistelivat yläkertain ikkunoiden uutimien raoista, jotteivät ne
olisi hänen kammoamaansa totuutta ilmaisseet.
Onnettomuuden pelko oli jo sammuttanut Oskarilta viimeisenkin toivon
lepatuksen, ja kun hän hallitustalolle saapuessaan näki joukon ihmisiä
seisovan sen edustalla! hän tajusi kylläkin selvästi kaiken olevan
menetettyä. Siitä hetkestä alkaen johti seikka toisensa jälkeen
hirvittävään varmuuteen.
Thoran makuuhuoneen ikkuna -- jonka alla Oskar edellisenä päivänä oli
hyvästelyjään huudellut -- ammotti avoinna, ja siihen oli nostettu
tikapuut. Pihamaan veräjän pielessä makasi hevonen kuolleena
somerikolla; se oli Magnuksen hevonen, hänen upea Kultaharjansa, tomun
ja hien peittämänä, sellaisena kuin se ratsastajansa alta kaatui hänen
kamalan matkansa viimeisen taipaleen päässä.
Eteisessä seisoivat Anna ja täti Margret nyyhkyttelemässä surkeita
selityksiään kuvernöörille ja johtajalle. Tohtimatta palata autioon
taloon, joka oli ollut tuskallisen muiston näyttämönä, Anna oli istunut
yön läpeensä Margretin kanssa johtajan kodissa, tunnin toisensa jälkeen
odotellen sanomia ruununvoudilta ja hänen poliisikonstaapeleiltaan.
Thorasta ei oltu mitään kuultu, mutta aikaisin aamulla oli Magnus
palannut ja huomannut hänen makuukamarinsa oven lukituksi sisäpuolelta.
Sitten hän oli juossut heitä hakemaan, ja he olivat huutaneet Thoraa,
vastausta saamatta, vaikka olivat muutaman kertaan kuulleet lapsen
itkevän. Ja nyt oli Magnus, kun ei ollut saanut ovea murretuksi, käynyt
tikapuut ja aikoi kavuta huoneeseen ulkopuolelta.
Oskar ei sen enempää tajunnut, kunnes huomasi olevansa koputtelemassa
Thoran oveen, tuskassaan huutaen:
"Thora! Missä olet? Thora! Thora!"
Huoneen sisältä kuului raskaita, kompuroivia askeleita, telki vedettiin
auki ja ovi heitettiin selälleen.
"Thora!" huusi Oskar taasen; mutta hänen edessään seisoi Magnus --
Magnus, kasvot valkeina ja jämeinä, ja täynnä suuttumusta ja vihaa.
"Sinä olit oikeassa", hän sanoi vuoteeseen viitaten. "Tuossa hän on, ja
-- -- sinut periköön!"
Thora makasi korkealle kohottautuneena, silmät avoinna ja huulet
hymyssä raollaan, kuin olisi vastikään herännyt kauniista unesta. Hän
oli kuollut, mutta lapsi eli, ja se pyöritteli pientä päätään ja
kaiveli punaista kättään äitinsä kylmään, valkeaan rintaan.
Tukahtuneesti äännähtäen vaipui Oskar polvilleen vuoteen ääreen ja
peitti kasvonsa makuuvaatteisiin. Magnus jätti huoneen, toisia astui
sisälle, ja täti Margret nosti lapsen äidin rinnalta pois isän
kumartuneen pään yli.