Se päivä oli Oskarille ollut pelkkää voitokasta riemua, Julistusjuhla
alkoi jumalanpalveluksella pitäjän kirkossa, ja vaikka ainoastaan
kuvernööri ja edusmiehet olivat kyenneet sulloutumaan ahtaaseen
kirkkoon, niin olivat hautuumaa ja pappilan tanhuat väkeä täynnä.
Jumalanpalveluksen jälkeen mentiin kulkueena kirkon ovelta ikivanhaan
julistuspaikkaan, ja Oskar oli järjestänyt ja johtanut kaikki. Ensinnä
kaupungin soittokunta, sitten kuvernööri ja hänen neuvoskuntansa
kultakaluunaisissa univormuissaan, piispa kauhtanassaan, edusmiehet
olkavöissään, papisto mustissa kasukoissaan ja valkeissa
röyhykauluksissaan, ja sitten sankkana laumana kansa. Näky oli
loistavan suurenmoinen, eikä sen vertaista yksikään voinut muistaa
paikalla ennen nähneensä.
Julistaminen itse oli vaikuttava juhlameno. Lakikukkulalla istuen kuin
lavalla -- luonnollisella laavakallion lavalla -- kasvot itään päin
käännettyinä ja Dannebrogin risti rinnallaan kuvernööri luki yksitellen
kaikkien edustajahuoneen hyväksymien lakien nimet ja määrittelyt; ja
jokaisen jälkeen hän nosti päätään ja huusi tasangolla lainehtivalle
kansalle: "Onko hyvä vai ei?" ja Oskarin johtama väenpaljous karjaisi:
"Hyvä!"
Lukemisen päätyttyä kuvernööri huusi: "Eläköön kuningas!" jolloin Oskar
johti hurrausta, kolme kertaa kolmeen kertaan, ja soittokunnan
aloitettua kansallishymnin hän antoi alun kuorolle.
Mutta toimituksen viimeinen piirre jäi parhaaksi, ja se oli Oskarin
itsensä sepittämän hymnin laulaminen. Se oli hymni Islannille,
viikinkien kehdolle, satujen näyttämölle, kansankäräjien
esivanhemmalle, mahtavien Pohjanmaiden emolle.
Seisoen lakikukkulan jyrkällä kaltaalla, 150-henkinen kuoronsa
viettävällä rinteellä edessään, Oskar johti laulua suurella
pontevuudella. Hänen alkujaksonsa miellytti kansaa, mutta kun hän
kohosi ydinkohtaan ja kosketti isänmaalliseen pohjasäveleen, jona oli
hänen rakkautensa jylhää, vanhaa maata kohtaan --
"Isafold! Isafold! Tulen, pakkasen maa",
niin kuulijat joutuivat kokonaan haltioihinsa, ja jotkut nyyhkyttivät
ja itkivät.
Hymnin päätyttyä edusmiehet keräytyivät Oskarin ympärille häntä
onnittelemaan, ja muutamat maalaiset kapsahtivat hänen kaulaansa.
Kuvernöörikin kukkulallaan sai paljon onnitteluja. "Mutta tämähän on
neron leimausta", kiitteli yksi. "Inspiratsionia", lausui toinen.
"Oskaristamme tulee vielä suuri säveltäjä", arveli kolmas. Ja vanhus
vastaanotti suosiolauseet hiljaisesti, melkein vaiteliaana mutta hänen
kasvoillaan loisti lemmikkipojastaan ylpeilevän isän mielihyvä.
Juhlamenojen jälkeen oli jokaisen huulilla yksi ainoa nimi, Oskar
Stephenssonin, ja sadat päivälliselle hajautuessaan hyräilivät
"Isafold! Oi Isafold'in" säveltä.
Oskar ja Helga ruokailivat kahden kesken majatalossa eräässä salin
loukossa, missä ahdinkoon asti tungeksi ruokavieraita. Mutta molemmat
olivat liiaksi kiihdyksissään jäädäkseen sekalaiseen seuraan ja
pujahtivat päivällisen jälkeen järven äyräälle ja tasangon yksinäisille
laidoille. Siellä he poimiskelivat mustikoita, ja osaksi kiihkoaan
pidätelläkseen, osaksi sille tyydytystä saadakseen eivät muusta
puhelleet kuin kedon kukkasista.
Auringon alkaessa painua mailleen he palasivat pappilan kautta, missä
kuvernööri oli johtajan, piispan ja joidenkuiden muiden arvohenkilöiden
kanssa ollut päivällisellä erikseen. Pieni vierashuone tuprusi savua
kuin geysirin suu, ja siinä vilahtelevat kasvot väittelivät vanhan ja
uuden järjestyksen ansioista ja vioista. Sekä kuvernööri että johtaja
olivat vanhan puolella, sellaisena kuin se päivän juhlamenoissa ja
Oskarin ylistysvirressä osaltaan esitettiin, mutta toisten mielestä
tuottivat muuttuneet ajat muuttuneita tarpeita, joten Islantia paremmin
edistäisi uusi perustuslaki vapaakauppoineen ja ajanmukaisine
järjestelmineen.
"Ne jauhavat puoleen yöhön eivätkä mitenkään pääse ennen huomista
kotiin", kuiskasi Helga, Oskarin kanssa livahtaessaan ulos.
Maatilalle päästessään he näkivät ihmisten purkavan telttojaan ja
taluttavan hevosiaan täyteen tuppautuneesta tarhasta, lähtöön
laittautuakseen.
"Pelkään olevani liian väsynyt lähtemään tänä iltana", sanoi Helga.
"Jäähän siis -- jää toki", huomautti Oskar.
"Entäs sinä?"
"Minun on joka tapauksessa mentävä kotiin -- Thoran vuoksi", vastasi
Oskar.
"Äitisi pitää hänestä huolta", houkutteli Helga.
Mutta Oskar ravisti päätään ja käski Gudrunin, emännöitsijän,
laittamaan toisen vierashuoneen valmiiksi Helgalle.
Kaupunkilaisnuoriso oli parhaillaan raivaamassa lattiaa tyhjäksi
tanssiin, ja huusi Oskaria ja Helgaa valssin johtajiksi. Sen nämä
tekivät perin iloisin mielin ja valssin päätyttyä yhtyivät
piiritanssiin, jota seurasi toinen ja kolmas valssi, kunnes he olivat
niin kiihdyksissään ja kuumissaan, jotta piti poiketa ulos
vilvoittelemaan.
Oli jo pimeä, ja yöksi leiriytyä päättäneet olivat sytyttäneet tulia
telttainsa edustalle, yhtä toista huvitusta illan ratoksi keksien.
Niitä oli povaaminen. Muuan hupelona pidetty eukko kulki teltasta
telttaan, raikuvassa naurunrähinässä lasketellen umpimähkäisiä
kompiaan.
"Ja mitä tässä näet?" kysyi Helga kätensä ojentaen.
"Hei, hyvä käsi tämä", laverteli akka. "Sinusta ylhäinen rouva ylenee,
joka päivä paistia ja lihakeittoa syöt ja kultainen viini ja vierre
edessäsi tuoksuaa."
"Ja mitä tästä luet?" tiedusteli Oskar.
"Tästä? -- Voi mun päiviäni, mun päiviäni!" haikaili noita.
"Mikä muorilla hätänä?"
"Kylmä vesi nahan ja lihan välissä virtailee minulla."
"Niin pahaksesiko otat, eukkoseni?"
"Älä kysykään, älä kysykään! Sinullahan on veli?"
"No olkoon!"
"Varo! varo!" sanoi noita, ja Oskar ja Helga kääntyivät nauraen pois.
Kuu nousi, ja he samosivat äskeiseen suureen kuiluun harhaillen sen
luhistuvan louhikon varjossa, kunnes tulivat jättiläismäiselle
kielekkeelle, joka mahtavan patsaskiven tavoin kohoaa haudalta
näyttävän syvän rotkon kaltaalla. Sille he istuutuivat, valkea kuu
yläpuolellaan ja punaiset leiritulet allaan, ja silloin ei heidän
sydämissään geysirinä kiehuva ja poreileva kiihko enää ollut
hillittävissä.
"Sinulla on ollut suuri menestys tänään, Oskar", aloitti Helga.
"Niinpä sinullakin, Helga, niinpä sinullakin, sillä jollet sinä olisi
ollut minua mukanaolollasi yllyttämässä ja innostuttamassa, niin en
olisi mitään tehnyt."
"Olen onnellinen, jos olen ollut avuksesi, Oskar, mutta sinun tulee nyt
käydä eteenpäin, milloinkaan taaksesi katsomatta -- milloinkaan."
"Olet oikeassa, Helga, olet oikeassa -- pysähtyminen olisi nyt syntiä
-- anteeksiantamatonta -- melkein kuin Pyhää Henkeä vastaan."
"Aivan niin, Oskar; sillä jos kellään on lahja, hän saa sen Jumalalta,
ja sen hautaaminen, kuten mies vertauksessa --"
"Siitä ei mitään pelkoa olisi, jos voisin aina pitää sinut vierelläni,
Helga."
Salaperäinen tuoksu tuntui ympäröivän hänet. Hän tunsi Helgan
hengityksen kasvoillaan. Se sai hänen koko ruumiinsa värisemään.
"Ja etkö voi, Oskar?"
"Kaikesta sielustani soisin voivani. Mutta se on mahdotonta. Sinä
palaat Tanskaan --"
"Enpä palaakaan! On minulla kunnianhimoa minullakin. Minun täytyy
uudestaan lähteä Englantiin, Ranskaan, Saksaan, Italiaan; ja niin
täytyy sinunkin, Oskar -- sinun täytyy, jos aiot olla uskollinen
lahjoillesi ja itsellesi ja suurelle tulevaisuudellesi --"
"Tiedän sen, Helga, tunnen sen, ja jos voisin kirjoittaa yhdenkään
laulun, joka liikuttaisi miljoonia sieluja, niin olisi se parempaa kuin
suuren rikkauden ansaitseminen tahi jonkin lain ajaminen hyväksytyksi
valtiopäivillä. Mutta kun mies antaa panttivankeja onnelle, ja ne
laahaavat häntä alas -- vaikkapa silkkirihmoillakin -- mutta yhä alas,
alas, alas --"
Hänen kuivasta kurkustaan tunkeusivat sanat käheinä, mutta Helga
vastasi vienosti ja leppoisasti: "Ovatko asiat niin parantumattomalla
kannalla, Oskar?"
"Ehdottomasti, Helga, ehdottomasti, ja tästä lähtien ja kaiken ikäni
minun pitää oppia tulemaan toimeen ilman toveruuttasi --"
"Ja mitä minun pitää tehdä?"
Intohimon pakotus oli työntämässä Oskaria eteenpäin, mutta hän
ponnisteli pitääkseen vastaan. "Helga", hän huusi, "tiedätkö mikä
elämässä on kuolettavinta? Rakkaus. Maalarit kuvaavat Rakkauden
vaarattomaksi pikku Kupidoksi, jolla on side silmillään ja lelujousi ja
vasama käsissään. Mutta Rakkaus on suuri, sokea, haihatteleva hirviö,
joka kaksiteräisellä miekallaan jakelee tuhoa joka taholle."
Hänen sanansa eivät yhtään tehonneet, mutta värisevä ääni soi viehkeänä
sävelenä Helgan korviin, ja hän lausui: "Tekeekö sen rakkaus vai
rakastaja, Oskar -- rakastava hairahtuvine tuntoineen oikeasta ja
väärästä, hupsuine kunnian-ihanteineen?"
"Jumala tietäköön! Kenties, jos olisin vuosikausia takaperin niin
ajatellut, ennenkuin menin lisäämään vääryyttä vääryyteen ja tuotin
onnettomuutta muille ja kurjuutta itselleni -- mutta nyt, nyt --"
Helgan valtasi voitonriemuinen tunne, ja hän virkahti "Eikö ole
raukkamaista puhella tuohon tapaan, Oskar?"
"Minä olen raukka, Helga", vastasi toinen kiireestä kantapäähän
vapisten; "sinulle voin toden sanoa -- minä olen raukka, siveellinen
raukka, enkä voi katsoa varmuutta silmiin --"
"Mutta jos", virkkoi Helga kiihtyneesti, lähemmäksi painautuen,
"sinulla olisi vieressäsi joku, jolla olisi elämän rohkeus, elämän
uhma --"
"Helga", vastusti Oskar raskaasti hengittäen -- maa tuntui olevan
vieremänä luiskahtamassa hänen jalkainsa alta.
"Joku, joka sinua alituiseen auttelisi eikä pyytäisi mitään
toveruudestasi --"
"Helga! Helga!" Oskar huohotti liikutuksensa päihtymyksessä kuin ilmaa
tapaillen.
"Mitään muuta kuin työskennellä kanssasi ja voittaa maailma
kanssasi --"
"Helga! Helga! Helga!"
"Oskar!"
Hengästynyt huudahdus purkausi kumpaiseltakin, ja miltei kuulumaton
kuiskaus lupasi: "Minä en lähde takaisin tänä iltana, Helga!"
* * * * *
Jälleen tointuessaan he olivat -- entistään enemmän kuumissaan ja
kiihdyksissään -- valkeasta kuutamosta palaamassa tanssisalin katossa
savuavan lampun keltaiseen usmaan. Kaupunkilaisnuoriso vastaanotti
heidät hilpeällä remulla ja huusi heitä yhtymään parhaillaan käyvään
tanssiin. Sitä nimitettiin "Kankaan kutomiseksi", ja osanottajat olivat
esittävinään paksun islantilaisen _vadmalin_ kehräämistä ja
karstaamista, kutomista, pingoittamista, takomista ja käärylle
kiertämistä. Tanssijat pujottausivat ristiin rastiin, väänsivät toinen
toistaan, takoivat toisiaan rinta rintaa vasten ja lopuksi pyörittivät
kumppaniansa vinhasti ympäri.
Soitto kävi nopeaan, tanssijat lauloivat äänekkäästi ja nauroivat vielä
äänekkäämmin. Äkkiä ulvahtivat koirat ulkona haukkumaan, ja kuului
nelistävän hevosen kavioiden töminää. Heti jälkeenpäin helisytti
ratsuraipan metallinen tyvi ikkunaruutua ja ääni huusi: "Jumalan
rauha!"
Tulija ei odottanut tavanmukaista vastausta tervehdykseensä, vaan
tuuppasi oven auki ja astui kiireisesti sisälle. Se oli Magnus,
tomuisena ja likaisena, kasvot vaalenneina ja silmät hurjasti
pyörivinä.
Sinä hetkenä suorittivat Oskar ja Helga tanssin viimeistä jaksoa,
punehduksissaan ja hymyillen keskellä lattiaa toinen toisensa
syleilyssä, ja siinä asennossa he olivat, kun Magnus heidän silmiinsä
astui.
"Onko hän täällä?" huusi Magnus.
"Hän?"
"Thora! Thora! Hän on kateissa; arvelin hänen ehkä löytäneen hevosen ja
seuranneen teitä."
Silloin seisahtuivat sipsuttelevat jalat ja mykistyivät viulujen
sävelet, kun Magnus katkonaisin lausein kertoi, miten Thora oli paennut
johtajan asunnolle, sieltä kadonnut lapsen keralla, ja miten häntä oli
turhaan etsitty.
"Mutta varmaankin hän aikoi takaisin hallitustaloon lopuksi", arveli
Oskar. "Thora-parka tietenkin on näkyvistä välttyäkseen tehnyt
kierroksen ja mennyt kotiin järvensivua pitkin. Eikö kukaan ajatellut
sitä ja jäänyt taloon katsomaan?"
Magnus näytti mieheltä, jonka pimeässä tunnelissa hämääntyneitä silmiä
häikäisee äkillinen valo. Ennen kuin toiset ehtivät tointua hän oli
käännähtänyt ovelle ja kadonnut.
Seuraavana hetkenä Oskar harppaili edestakaisin lattialla, painaen
nyrkeillään otsaansa ja voivottaen: "Jumalani! Jumalani!" Helga suori
tukkaansa ja veti päällysvaatteita ylleen.