Thora oli menetellyt sikäli kuin luonnollisinta ja sen vuoksi vähimmin
odotettavissa. Aikoen vain palata takaisin vuoteelleen hallitustaloon
ja viedä lapsen mukanaan hän oli kaikkein yksinkertaisimmin niin
tehnyt. Ruununvoutia välttääkseen hän oli poistunut isänsä talosta
takaoven kautta, ja karttaakseen ihmisiä liikekaduilla hän oli valinnut
pitemmän ja hiljaisemman kahdesta kotitiestä.
Tämä tie vei järven ohi, mutta hänellä ei ollut vähintäkään halua
lopettaa itseään. Ennen hän useasti oli sydämensä pohjasta ikävöinyt
kuolemaa, mutta oman lapsen rakastaminen voitti kaikki sellaiset
tunteet nyt. Matka oli hyvin pitkä, hän ei väsymystään tuntenut; tiet
olivat rosoiset, mutta hän ei tiennyt niiden haavoittavan jalkojaan;
hän asteli vinhasti, mutta ei hengästystään huomannut. Hänellä oli vain
yksi pelko, -- että hänet saavutettaisiin; vain yksi kammo -- että
lapsi häneltä temmattaisiin pois.
Kuumeisin käsin pienokaistaan pidellen hän riensi eteenpäin, itkien
itsekseen, nauraen itsekseen, povi paisuvana hurjasta ilosta, jolla ei
ollut mitään katumusta, ei minkäänlaatuisia tunnonvaivoja, ei huolta
menneestä eikä tulevasta. Se oli äitiyttä -- äitiyttä, jumalallisinta,
pirullisinta, hellintä, kamalinta, suloisinta, viileintä kaikista
sydämen intohimoista.
Kotiin vihdoin saapuessaan hän tapasi talon kylmillään, mutta ovet
seposen seljällään, kuin olisi huoneissa vielä kiirinyt äskeisten
hätäisten askelten kaiku. Hiipien yläkertaan kalliine kantamuksineen
hän pääsi turvallisesti kamariinsa ja siekailematta lukitsi oven
perässään. Hän nauroi sitä tehdessään, ajatellen, miten Anna ja täti
Margret häntä seuraisivat ja huomaisivatkin tapanneensa.
Sitten hän riisuutui ja nousi jälleen vuoteeseensa, ja kokonaiseksi
pitkäksi, taivaalliseksi tunniksi antausi lapsestaan iloitsemaan --
pitelemään, vaaliskelemaan, hellimään, suutelemaan sitä, ahmimaan
onneaan kaikin aistein. Pikku olento oli kaupunginmatkallaan nukkunut,
mutta nyt se heräsi ja makasi rauhallisena äitinsä vierellä, tämän
tapaillessa sen hentoa ruumista kiihkein käsin ja pistäessä sen nyrkit
ja jalat yksitellen suuhunsa.
Tovin kuluttua lapsi väsyi ja alkoi itkeä, jolloin Thora vasta muisti
unohtaneensa maitopullon. Hän koetti lasta viihdytellä, mutta se ei
tyyntynyt, ja sitten hänet valtasi äkillinen ajatus, äidillisyyden
sokea vaikutin, ja hän pani pienokaisen rinnoilleen. Lapsi takertui
rintaan ja tyyntyi, ja maito, jota ei siihen asti ollut siihen
laskeutunut, alkoi heti herua.
Se oli tuon riemuisan tunnin ilon huippukohta, ruumiillinen hurmio,
jonka moista Thora ei koskaan ennen ollut kokenut.
Sen jälkeen häneen tuli rauhaisempi henki, ja hän katseli rakkaasti
povellaan lepäävää pienokaista, suuteli suutelemistaan sitä ja hoki:
"Jumala lastani siunatkoon."
Sitten hän äänellä niin heikolla ja hopeanheleällä, kuin olisi se
taivaasta helkkynyt, alkoi laulaa lastansa uneen.
Uinuos, lapsonen,
enkelinä unehen,
silmäsi umpeen luo.
Lapsi nukkui, ja aina laulaessaan Thora tunsi vuorottaisia kuumeen ja
vilun väristyksiä ruumiissaan. Hämärä, katkonainen ja houriva tajunta
vaihtelehti tullen ja häviten, ja ihmisiä tuntui saapuvan huoneeseen ja
astuvan ulos. Ensinnä ilmestyi Helga, sitten siinä seisoi Oskar, ja
Magnus lopulta nousi näkyviin. Helga oli ottamaisillaan lasta vuoteesta
ja Oskar häntä auttamassa, ja Thora yritti huutaa eikä voinut, mutta
silloin Magnus ilmestyi oven suuhun.
Yhteen toviin hän luuli olevansa kuollut, ja ihmiset haastelivat hänen
ympärillään. He olivat kaikki outoja -- enimmäkseen vaimoja, joiden hän
oli nähnyt menevän Pelastusarmeijan suojakotiin. "Hän on mennyttä,
tyttö parka", virkkoi muuan, ja joku toinen lisäsi: "Sen parempi --
ovathan poloisen vaivat lopussa." "Sanotaan hänen yrittäneen lopettaa
itsensä", tiesi joku "Ihmekö se?" arveli toinen. "Hänellä ei ollut
sijaa tässä maailmassa enää." "Kukaan ei voi sanoa, ettei hän
rakastanut miestään", lausui ääni hänen jalkopäässään. "Siinäpä surkeus
onkin -- mies rakasti hänen sisartaan", huomautti ääni hänen päänsä
takana. "Kenties hän juuri siitä syystä ajatteli päiviensä päättäneistä
-- jättääkseen miehelleen vapauden, tehdäkseen hänet onnelliseksi?"
"No, tyttö menetteli väärin Magnukseen nähden; mutta kaikki tiedämme,
kuka hänen kuolemansa tuotti." Ja sitten he jokainen vakuuttivat yhteen
suuhun: "Mies saa palkkansa, mies saa palkkansa", ja Thora oli
suruissaan Oskarin vuoksi.
Toisena tovina hän oli olevinaan siunattuna pyhimyksenä paratiisissa,
lilja- ja ruusukiehkura päässään, mutta hänen sydämessään pisteli
kuitenkin oka, ja taivaan iloissakin hän tunsi turruttavaa tuskaa, joka
ei helpottanut, koska hän ei voinut olla ajattelematta pienokaistaan.
Sen vuoksi hän pyysi rakasta Jumalaa sallimaan hänen mennä alas maan
päälle katsomaan pikku Eliniään, ja Hän antoi hänen tulla, ja Thora
tuli. Oskar ja Helga olivat nyt yhdessä hymyävien puutarhojen
sulostuttamassa maassa, ja talossa, joka oli kullattuja huonekaluja
täynnä. Mutta hän ei nähnyt Eliniään missään, kunnes viimein löysi
hänet eräästä yläkerran kamarista, unhotettuna ja yksinäisenä. Silloin
valuivat polttavat kyyneleet pitkin hänen poskia, ja hän istuutui
lapsensa luokse ja viihdytteli häntä, eikä Elin ollut peloissaan.
"Viivyhän luonani hiukan kauemmin, äitiseni", pyyteli lapsi, ja hän
jäi ja lauloi pienoiselleen, eikä kukaan muu kuullut paitsi pikku Elin.
Uinuos, lapsonen,
enkelinä unehen,
silmäsi umpeen luo.
Hänen jälleen tointuessaan oli makuuhuoneessa pimeä; kuitenkin hän oli
yhäti laulamassa. Lapsi alkoi itkeä, ja hän tahtoi sitä viihdytellä,
mutta ei kyennyt puhumaan. Sen pikku ruumis tuntui kylmältä hänen
rintaansa vasten painuneena, ja hän olisi sen käärinyt peitteeseen,
mutta tunsi käsivartensa niin raskaiksi, ettei voinut niitä nostaa.
Oli hetkinen tuskaista tajuntaa, mutta hyvä Isä sulki kärsivän lapsensa
aistit jälleen. Hän oli näkevinään majesteetillisen olennon astuvan
huoneeseen, valkeaan puettuna, ja nostavan lapsen hänen poveltaan,
sanoen "Sallikaa pienten lasten tulla Minun tyköni." Hän tiesi varsin
hyvin, kuka Se oli, mutta hänen toistamiseen katsoessaan oli olennolla
Magnuksen kasvot.
Sitten hänestä tuntui, että hänet olikin nostettu ylös, eikä lapsi;
silti hän ei peljännyt ollenkaan, ei tuntenut mitään tuskaa, ei sydämen
pakotusta. Hän oli sangen onnellinen.
Vuoteen ympärillä seisoneet vaimot näkyivät tulleen takaisin ja
alkoivat laulaa "Turvahan Jeesuksen helmoihin" -- aivan kuin hän
suojakodin ovella kuunnellessaan oli kuullut heidän laulavan.
Hän hymyili ja hengähti syvään, suloisen, pitkän henkäyksen iloa ja
hurmausta, ja sitten pimeys hälveni -- ja sitten -- oli Päivä.