Kahdesta johtajan talolle vievästä tiestä oli Thora valinnut lyhemmän
ja käytetymmän, mutta oli kuitenkin huomaamattomana päässyt
puikkelehtimaan kadulta kadulle. Taloa lähetessään hän oli kohdannut
ruununvoudin ja nuo kaksi muukalaista, mutta he olivat vilkkaassa
keskustelussa eivätkä nähneet hänen hoipertelevan sivuitseen pää Annan
huiviin kiedottuna.
Kahdesti hän oli pysähtynyt hengähtämään ja kerran nojautunut
lyhtypylvästä vasten, sillä hänen päätään huimasi ja nilkkojaan
kivisti. Tähän asti niin lyhyeltä näyttänyt pikku matka oli nyt venynyt
pitkäksi taipaleeksi, mutta loppui viimeinkin, ja hän läheni isänsä
taloa kadun puolelta.
Hän oli aikonut hiljaa hiipiä sinne, astua sisään varkain, kuunnella,
kunnes tiesi, missä lasta pidettiin ja sitten livahtaa huoneeseen sitä
sieppaamaan.
Siinä mielessä hän nousi ylös kiviastuimia ja väänsi varovasti
ovenripaa, mutta tuskin hän ehti äänettömästi työntää ovea raolleen,
kun kajahti äänekäs helinä kellosta, jota siinä ei ennen ollut.
Tuossa tuokiossa alkoivat lapikkaat kiireesti kapsata alas portaita, ja
ennenkuin hänen sekavat aivonsa ennättivät päättää mitä tehdä,
tirkisteli täti Margret häntä kasvoihin.
"Varjele taivas, sinäkö?" huusi täti Margret ja näytti olevan tuupertua
seljälleen.
Musertavan tappion tuskaa tuntien Thora seisoi vaiti, sydän jytisevänä
kuin pyydystetyn linnun.
"Hyvä Jumala, kuinka sinä tänne yksinäsi pääsit! Ja mitä ihmettä Anna
ajatteli sinut laskiessaan?" kummasteli täti Margret.
Sitten Thora kouristavaan purkaukseen puhjeten tunnusti: "Anna ei
tiennyt mitään, täti Margret -- hän oli nukkumassa -- tulin pienoista
katsomaan." Ja sitten hän lannistui peräti, piteli ovesta ja itki kuin
lapsi.
Teräväkielinen hyvä sielu ei voinut kestää enempää. "Ja sitä saatkin,
rakkaani", hän vakuutti hellästi. "Saatpa kylläkin, vauvaseni", hän
vahvisti äärettömän säälivästi. "Saat niin varmasti kuin nimeni on
Margret Nielsen", hän lupasi vielä kerran, jyrkän päättävästi.
"Jättivät tänne minut kuin vahtikoiraksi sillä käskyllä, ettei kukaan
saanut lasta lähestyä, mutta se oli tarkoitettu eräälle toiselle --
eräälle, joka sen aikoi varastaa -- niin sanottiin -- vaikk'ei
mahdukaan vanhaan tyhmään kallooni, mitä merkillistä aika mies voi
tahtoa imevästä lapsesta. Mutta olenpa hupelo, kun pidättelen sinua
ovella! Tule yläkertaan, tyttöseni. Käyhän edelläni, Thora hyvä -- se
on oikein -- mutta ei niin pikaisesti -- näetpä lapsesi kylläkin pian.
Ja Thora kultaseni, jollen ole yrittänyt tuoda sitä takaisin sinulle,
niin ei siihen ole ollut syynä rakkauden puute, eikä tunteittesi
ymmärtämisen eikä kärsimystesi tajuamisen puute, vaan kun isäsi ja
Helga, ja Oskarkin -- Ei, toisaanne, Thora -- lapsi on kadunpuoleisessa
makuukamarissa."
"Onko hän terve?" kysyi Thora nopeaan hengittäen, siltamalle päästyään.
"Terveempi ei voi olla, ja niin rusoposkinen ja viehkeä", takasi täti
Margret, työntyen Thoran edelle ja avaten oven.
Mutta kavuttuaan portaat niin ylenmäärin joutuisasti Thora pysähtyi
kynnykselle ja painoi vasemmalla kädellään lujasti kylkeään. "Maltahan!
En voi vielä käydä sisälle", hän sanoi. "En ihan vielä, täti Margret.
Nukkuuko hän?"
"Sikeästi nukkuukin, Jumala häntä siunatkoon!"
"Onko tuo hänen hengitystään?"
"Ei, sehän on kissa. Eipäs, lapsihan se sittenkin on. Mutta tule,
rakkaani, tule", hoputti täti Margret, ja sitten nuori äiti
hengitystään pidätellen astui huoneeseen.
Lapsi nukkui kehdossa vaaleansinisessä pitsimyssyssään; pieni
kellertäväin hiusten juovittama pää oli punakkana painunut valkealle
pielukselle. Lattialla kehräsi kissa laskeutuvan auringon lämpöisessä
sädekehässä, ja kaikki oli suloista ja rauhallista.
"Pienoiseni! Pienoiseni!" huusi Thora, ja hän vaipui polvilleen kätkyen
ääreen ja ojensi käsivartensa sen yli kuin suojelevilla siivillään
pesäänsä peittävä lintu.
Lapsi heräsi äitinsä hengityksen hiljaisen huounnan tuulahtaessa
nukkuville kasvoilleen ja alkoi itkeä, jolloin Thora otti sen
käsivarsilleen, nosti ylös kehdosta ja vaaliskeli sitä hellästi,
pidellen sen pientä sojottavaa kätöstä omassa kädessään, niin ohutta,
valkeaa ja hentoista.
"Pulloaan se tahtoo, Thora", virkkoi täti Margret, "ja tässä se onkin
valmiina odottamassa -- minä pidän sitä uuninreunalla lämpöisenä."
"Minä annan sitä sille, minä annan sitä sille", huusi Thora.
"Luuletko osaavasi, kaunoiseni? Mutta osaathan tietystikin. Hyväinen
aika, sepä ihmeellistä -- kun ihminen on äiti, niin hän osaa
pienoiselle mitä vaan. Enkeli tuntuu kuiskuttavan: 'tee näin', ja hän
tekee, ja se on juuri omiansa lapselle."
Pikku olento imeskeli nyt tukevasti, pikkaraiset kasvot äitinsä rintaa
kohti ja pullea, punainen nyrkki hänen kelmeällä poskellaan.
"Mutta sinä tarvitset maitoa, lapseni", jutteli täti Margret. "Niin, ja
jotakin voimistavaa myös, ja molempia saat ihan tuossa paikassa.
Laskehan väsynyt pääsi tälle aluselle, kultaseni, ja odota kunnes käyn
karahvin."
Lapsi oli jo torkahtamassa, ja Thora silmäili sitä rakkaasti ja
huoahti:
"Jumala siunatkoon äiditöntä pienoistani!"
"Äiditöntä tosiaankin! Kuka häntä äidittömäksi sanoo? Minusta hänellä
näyttää olevan liiankin monta äitiä", selitteli täti Margret.
Imuke luiskahti lapsen hölleneviltä huulilta, ja Thora kumartui
suutelemaan pois pikku suukkosesta pirahtelevat pisarat.
"Soisinpa voivani kuolla", hän sanoi. "Soisin voivani nyt kuolla, täti
Margret."
Ja täti Margret vastasi kuuluvasti sopertaen: "Vai kuolla! Siemaisepa
tämä pisara konjakkia ja vettä, äläkä noin joutavia lepertele."
Thora joi kulauksen, ja heti heitti hänet heikkous, mutta voimien
palatessa elpyi se salainen aie, mikä hänet oli taloon jouduttanut.
"Minun täytyy kiirehtiä", hän ajatteli. "Anna seuraa perässäni."
Hänen vaivaantuneen ja loukatun äitiytensä viaton itsekkyys ei tiennyt
mitään omaatuntoa, ja hän ryhtyi aprikoimaan miten suoriutua täti
Margretista ja viedä lapsi pois.
Se oli pulmallinen ongelma, ja hän istui kauan sitä pohtien, mutta
sattuma sen vihdoin ratkaisi.
"Voi sentään", rupatteli täti Margret, "miten viehättävän näköinen sinä
olet tuossa istuessasi lapsi sylissä! Mutta olisipa aika yllätys
joillekuille, jos voisivat nyt poiketa sisälle ja nähdä sinut! Eivätpä
voi, Jumalan kiitosi Ovat viiden penikulman takana, ja ennen kuin
palaavat, olet sinä poissa eikä yksikään ole hullua hurskaampi koko
jutusta. Kun kissa on kylällä, niin hiiret hyppivät pöydälle. Mutta
siunaa ja varjele mikä myrsky nousisikaan, jos konsanaan saisivat
vihiä, että minä annoin sinun koskea pikku enkeliin! En tiedä sanoa,
kuka siinä seikassa pahin on -- isäsi, Oskar vai Helga. Kai sentään
Helga on pahin, jos siksi tulee. Sinä, Thora, olet Nielsen, mutta Helga
-- hän on toisesta katraasta kotoisin. Hän on peräti ovela ja aina
valmis tempun keksimään. Helga tuon ovikellonkin hankki ja kuullessani
sinun tulevan sisälle ajattelin: 'Taas se ruununvouti sieltä
pistäikse'; mutta sinä olisit minut höyhenelläkin nujertanut. Taivasten
tekijä!"
Täti Margret, katsellessaan ulos ikkunasta, kohotti äkkiä kätensä
ilmaan.
"Mitä nyt?" huudahti Thora.
"Siellä tulee -- ei -- kyllä, Anna tulee! Ja hänen takanaan ruununvouti
ja kaksi viranomaista!"
"Ne tulevat minua noutamaan", tuskaantui Thora. "Tahtovat viedä minut
pois lapseni luota. Mene alas pysähdyttämään niitä, täti Margret. Sano
ett'en ole täällä -- sano minun menneen -- sano mitä tahansa --"
"Hiljaa, nypykkäni, älähän kiihdy. Jätä Margret Nielsenin
järjestettäväksi tämä pikku asia. Minä vien Annan ja ruununvoudin
taempaan vierashuoneeseen ja jaarittelen niille puuta heinää. Sitten
sinä puikahdat ulos katuovesta ja riennät takaisin kotiin kenenkään
tietämättä tuon taivaallista retkestäsi."
"Niin, niin, se käy päinsä", hoki Thora. "Sinä olet hiljaa kuin hiiri,
ja minä pidän aika rähäkkää."
"Niin, niin, niin."
Kello helähti alhaalla, ja täti Margret kuiskasi: "Siinä ovat! Laske
nyt lapsi takaisin kehtoon, kultaseni, ja vedä peite sen ylle."
"En vielä, annahan kun suutelen sitä vielä, vain viimeisen kerran",
vastusti Thora.