Bornholmilaiskello löi neljä. Anna heräsi ja kun ei Thoran huoneesta
mitään ääntä kuullut, meni hän lapsenkamariin ja puuhaili hiljakseen
kamiinin ympärillä. Sitten eräästä avoimesta ikkunasta pelmahtava
tuulenhenki kahisteli kurottuja uutimia makuuhuoneessa, ja Anna huusi
ovelta"
"Makaahan vain, Thora, minä laitan teetä", ja sitten hän hyräili
itsekseen nuoruutensa äänellä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin hän tokaisi: "Uni tuntuu minut
pökerryttäneen -- kaadoinpa kiehuvan veden, ennenkuin teelehtiä
muistinkaan."
Pian sen jälkeen hän vaappui Thoran kamariin teetarjotinta molemmin
käsin pidellen ja sanoen hymyhuulin: "Tässä nyt on, mutta kiität
Luojaasi, että Maria tulee aamuksi takaisin."
Hän oli laskemassa tarjotinta vuoteen vieressä olevalle pyöreälle
pöydälle, jolla soittokellon olisi pitänyt olla, kun hänen katseensa
sattui tyhjään vuoteeseen. Hänen sydäntään hytkäytti, ja hän käänsi
päänsä hitaasti olan yli, huutaen: "Thora!"
Vastausta ei kuulunut; huone oli tyhjillään. Anna muisti lapsenkamarin
tuoleille levittämänsä vaatteet. Ne olivat poissa. "Thora! Thora!" hän
huusi hätäisin kuiskauksin.
Sitten hymy palasi hänen kasvoilleen. "Nytpä tiedän", hän ajatteli,
"Thora on pukeutunut ja mennyt alas vierashuoneeseen, vain näyttääkseen
minulle, mihin jo kykenee."
Hymyn karkoitti tuima otsan rypistys. "Mutta annanpa aika kyytiä", hän
tuumaili ja riensi alakertaan päättävin askelin ja läimäytti
vierashuoneen oven seinään asti, sanoen: "Tosiaan, Thora, on kovin
häijyä --"
Mutta torat kuoleutuivat kurkkuun, sillä Thoraa ei siellä ollutkaan.
Sitten hänen sydämensä vipatti kuin huurteisen hallan jäykistämä lehti,
ja hän juoksenteli pitkin taloa huoneesta huoneeseen, huudellen pelosta
kimeällä ja nyyhkytysten tukahduttelemalla äänellä: "Thora, missä olet?
Thora! Tyttöseni! Älä minulta piilottele! Thora! Thora!"
Samassa Kultaharja porhalsi pää kumarassa pihalle; ja Magnus astui
sisälle. Äitinsä äänen kuullessaan hän juoksi yläkertaan ja joutui
Annan kanssa käytävässä vastatusten.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.
"Thora on kadonnut", oihkaisi Anna.
"Kadonnutko?"
"Hän houkutteli minut käymään levolle nyt iltapäivällä ja nukkuessani
nousi ylös ja pukeutui, ja on nyt tipo tiessään."
"Otamme ensin varman selon", arveli Magnus, ja tämä jäykkäjäseninen
mies kiiti ympäri taloa kuin torpeedo, Annan istuessa tuolilla oman
huoneensa oven suussa, käsiään väännellen ja ajattelemattomuuttaan
soimaten.
"Auta armias! Auta armias! Mitä olenkaan tehnyt? Miten voin koskaan
antaa itselleni anteeksi? Lapsi parka ei ollut tajussaan -- hän ei
tiennyt mitä teki."
Magnus palasi hitain askelin, sanoen: "Ole levollinen, äiti! Etkö näe
mitä on tapahtunut? Thora on mennyt lapsen luo."
"Lapsen luo? Johtajan kotiin? Suokoon Jumala sinun olevan oikeassa,
Magnus. Mutta hän ei kahteen päivään ole lasta maininnut."
"Kuitenkin", selitti Magnus, "hänen sydänparkaansa on raadellut tämä
kirottu seikka, että hänet on lapsestaan erotettu, ja hän on lähtenyt
sen luo."
"Menemme katsomaan", virkkoi Anna. "Mutta siunaa ja varjele, mikä teko!
Ja hän niin sairas ja heikko! Se on hänen kuolemansa! Voi, miksi jätin
häntä silmänräpäykseksikään? Mitähän Oskar sanookaan?"
"Jos Oskar on viisas, niin hän ei sano mitään", tuumi Magnus. "Ja jos
mitään tapahtuu ja hänellä on rahtuakaan omaatuntoa, niin hän kiroaa
itseään viimeiseen elonpäiväänsä asti."
"Älä sano sitä, Magnus", pyyteli Anna. "Jos siinä oli mitään väärää,
niin olemme kaikin syypäät. Ei se ollut Oskarin vika --"
"Olipa tietenkin Oskarin vika", väitti Magnus. "Oskarin vika oli, että
hän antoi Helgan kääriä itsensä sormensa ympäri ja tehdä teidät kaikki
viheliäisiksi orjikseen."
"Missä on huivini? Laskin sen jonnekin enkä nyt löydä, mutta
mennäänhän. Äläkä ole ankara äidillesi, Magnus -- hän yritti parastaan
tehdä --"
"En minä sinua moiti, äiti", sanoi Magnus, "mutta jos", hän lisäsi, ja
sanat tulivat kiristyneiden hampaiden raosta, "jos tässä katalassa
maassa olisi laki rankaisemassa Oskarin kaltaisia miehiä, niin olisin
ensimmäinen sitä käyttämään niin totta kuin elän."
He olivat lähdössä ulos talosta, kun ovelle astui kolme miestä --
ruununvouti ja kaksi vierasta.
"Hyvää iltaa, Anna-rouva", lausui ruununvouti. "Nämä herrat ovat
virkamiehiä Kööpenhaminasta, juuri saapuneita 'Lauralla'. He haluavat
tärkeässä asiassa tavata kuvernööriä, ja arvelin teidän ehkä tietävän
sanoa, milloin hän palaa Thingvelliristä."
"En osaa sanoa, en tiedä, olen kovassa kiireessä", hätäili Anna.
"Tämä nuori mies", selitti ruununvouti muukalaisille, "on kuvernöörin
_vanhempi_ poika, ja jos tahtoisitte puhutella häntä --"
"Kyllä", vastasivat miehet.
"Onko asia niin tärkeä? Poikani on lähdössä ulos kanssani. Eikö sitä
voida jättää huomiseen?" puheli Anna.
"Käykäähän edellä, äiti. Minä seuraan pian perässä", esitti Magnus,
ja Annan rientäessä kadulle Magnus vei vieraat kuvernöörin
virkahuoneeseen. Toinen miehistä otti povitaskustaan paperin ja sanoi:
"Luonnollisesti tunnette isänne käsialan?"
"Tunnen", vastasi Magnus.
"Ja tietysti on hänen nimikirjoituksensa teille tuttu. Oletteko hyvä ja
sanotte, onko _tämä_ isänne nimikirjoitus"? virkkoi mies avaten
paperinsa ja ojentaen sen Magnukselle.
Se oli Oskar Stephenssonille asetettu sadan tuhannen kruunun tunnuste,
kuvernöörin hyväksymä ja johtajan asettama.
Maailma pyöri Magnuksen silmissä, sillä hän älysi silmänräpäyksessä,
mitä paperi merkitsi. Oli miltei kuin olisi heti paikalla vastattu
hänen rukoukseensa saada valta rangaista Oskaria. Paperi ratisi hänen
kädessään eikä hän saanut muutamaan sekuntiin puhutuksi. Sitten hän
nosti kasvonsa ja sanoi:
"Kysytte minulta onko tämä isäni nimikirjoitus. Ettekö katso
soveliaammaksi kysyä häneltä itseltään?"
"Epäilemättä -- kyllä niin -- oikeassa olette", selitti muukalainen,
"mutta suojellaksemme isäänne -- ja osaltaan teitäkin, kenties --"
"Kenties", sanoi Magnus, ja hän antoi paperin takaisin.
"Magnus", lausui ruununvouti, "minua pyydettiin pitämään sinua
silmällä, jos tänään tulisit kaupunkiin, mutta minusta näkyy eräs
toinen perheessänne tarvitsevan melko lailla enemmän silmälläpitoa.
Etkö annakin meille apuasi?"
Magnus vavahteli kiusauksen kynsissä. Ääni hänen sisällään huusi:
"Puhu! Paljasta hänet! Nyt on aikasi!" Hänen alahuulensa värähteli,
silmäluomensa nytkähtelivät, ja hän vastasi kumeasti:
"Kuvernööri ei palaa ennen puoltayötä. Antakaa minun tulla luoksenne
huomenaamulla."
"Hyvä!" sanoi ruununvouti. Magnus saattoi heidät ovelle ja kiiti sitten
pois johtajan asunnolle päin.
"Tuo iso mies puhuu milloin tahtoo", virkahti toinen muukalainen,
heidän kolmisin astellessaan alas katua, "ja milloin hän ei tahdo,
silloin ei häneltä paholainenkaan saisi sanaa suusta."