Sill'aikaa oli Thora kotona kovan kiusauksen kourissa. Hän oli kuullut
Magnuksen ja miehensä sovinnonteon ja sanonut itselleen: "Oskar lähtee
heti tapaamaan tohtori Olsenia, ja tohtori sanoo: 'Kyllä tosiaankin,
pikku äiti on aivan kyllin terve nyt vaalimaan pienoistaan. Anna lapsi
hänelle hetikohta takaisin'. Sitten Oskar ryntää yläkertaan ja
tuiskahtaa tuulena huoneeseen, jotta tuntuu kuin ikkuna olisi auki, ja
huutaa: 'Hihhei! Tohtori sanoo, että lapsi saa tulla takaisin!' Ja
sitten Anna tarttuu häntä olkapäihin ja pyöräyttää hänet ulos, ja
jokainen nauraa."
Mutta Oskarin tulo viipyi pitkään, eikä hän tullessaan puhunut
tohtorista mitään. Hän vain pakisi heidän pikku Elinistään ja sanoi
vastikään käyneensä häntä katsomassa. Tämä oli niin punakka ja terve ja
alkoi jo "huomatakin", jos ojensi sille sormensa, niin se siihen
tuijotti kuin suuren puun oksaan ja sitten tarrasi kiinni niin lujasti,
kuin olisi pikku ruumiillaan siinä riippunut.
"En voinut riistäytyä hänen luotansa, Thora", hän selitteli. "On
ihmeellistä kuinka paljon iloa voi lapsesta saada."
Oli ihmeellistä, ettei Oskar älynnyt loukkaavansa häntä joka hetki,
mutta Thora vain ajatteli: "Tiedän, miten on asian laita -- Oskar aikoo
tuottaa minulle yllätyksen. Hän ei tahdo minulle ilmoittaa lapsen
tulevan, ennenkuin se tulee. Hän tuo lapsen takaisin niinkuin veikin,
yöllä, minun nukkuessani; ja kun aamulla herään, niin tuossa onkin
pikkuinen."
Tässä suloisessa toivossa Thora sinä iltana ummisti silmänsä aikaisin,
ennenkuin auringonlaskun punainen hehku oli kokonaan häipynyt hänen
kamarinsa seiniltä, lausuen pikku rukouksen Oskarin puolesta ja toisen
pikku rukouksen pikku Elinin puolesta, että tyttönen olisi yhtä
viehättävä kuin aina, hänen aamusella nähdessään lapsen; ja sitten hän
vaipui uneen.
Seuraavana päivänä herätessään hän kuulosteli lapsen hengitystä, ja
ollen sitä kuulevinaan ojensi hellän käden sitä paikkaa kohti, missä
lapsen piti maata, ja avasi sitten hymyillen silmänsä. Mutta lasta ei
ollut siinä, ja päivänpaiste kaikkosi kamarista.
Käydessään sinä aamuna häntä katsomassa tohtori näytti vakavalta ja
huolestuneelta. "Pelkään pikku potilaani liiaksi kiusaavan mieltään",
hän pahoitteli. "Pää on kuuma kuuma ja tuntuu olevan kuumetta hiukan.
Hänen täytyy maata alallaan, aivan alallaan muutamia päiviä; muutoin en
mene takaamaan, mitä tapahtuu."
Vain tämän sanoi tohtori, ei sanaakaan lapsesta, ja kun hän vei Annan
lapsenkamariin tavallisia ohjeitaan antaakseen, niin Thora kuunteli
jännitettynä, mutta sielläkään ei hiiskuttu lapsesta mitään.
Sitten saapui kuvernööri, kultakaluunainen takki nuuskalle tuoksuvana,
ja hän silitteli Thoran korupeitteelle valahtanutta käsivartta ja
huomautteli, ettei saanut olla mistään huolissaan.
"Pikku tyttäreni täytyy toipua niin nopeasti kuin suinkin", hän
toivotteli. "Hänen täytyy syödä paremmin, ja jos jotakin kaipaa, niin
täytyy hänen pyytää sitä ja hän saa sen, olkoonpa mitä ikinä."
Thora yritti sanoa, ettei mitään muuta kaivannut kuin lastaan, ja että
jos sen antaisivat, niin hän piankin tervehtyisi, mutta hänen
kurkkuunsa koski eikä hän voinut puhua. Hänen oma isänsä poikkesi
sisälle viimeisenä, tuoden aamiaisen ja väkevän tupakan hajua mukanaan,
ja hän laski leikkiä tyttärelleen meluavasti.
"Ohhoh! Ei tämä kelpaa! Meidänpä täytynee lähettää sinut uudestaan
matkaan, Helga kaitsijanasi. Ja kuules, pikku rouvaseni, sinun on
väleen parannuttava ja tultava noutamaan pois tuo lapsesi. Se mullistaa
talomme ylös alaisin. Siellä ei kukaan näe aurinkoakaan tuolta pikku
hituselta, eivätkä täti Margret ja täti Helga enää pysty mitään muuta
ajattelemaan."
Tähän mennessä oli Thora johtunut siihen vakaumukseen, että perhe oli
päättänyt olla lasta hänelle palauttamatta ja että Helga oli syynä
tuohon julmaan päätökseen. Sitten hänet valtasi raju intohimo, jonka
moista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. Hän vihasi sisartaan
kamalasti. Helga, joka häneltä oli ensin puolison ryöstänyt, oli nyt
ryöstänyt lapsenkin, ja hänen omaisensa silmät sokaisten käyttänyt
hänen heikkouttaan ja sairauttaan puolustuksena ja verukkeena. Mutta
hän saattaisi Helgan häviölle, jokaisen häviölle; hankkisi lapsensa
takaisin, seuratkoon mitä tahansa, eivätkä kaikki maan tahi taivaan
tahi hornan vallat sitä häneltä enää veisi.
Hänen tunteensa tuimuus, jos sitä olisivat kyenneet ympärillä olijat
älyämään, oli muuttanut tuntemattomaksi hänen suloisen, hellän
sielunsa. Hän oli kuin pentunsa menettänyt tiikeri lähdössä sitä
takaisin perimään. Kaikki muut intohimot ja tunteet, mitä hänellä oli
konsanaan ollut -- miehensä rakastaminen, täti Margretiin, isäänsä ja
kuvernööriin kiintyminen, Magnuksen sääliminen ja kaikkia elollisia
olentoja kohtaan tuntemansa hellyys -- paloivat tuhaksi tuossa
kaikkikuluttavassa kaipuussa saada lapsensa luokseen. Se sai hänet
hurjaksi, se sai hänet julmaksi, viekkaaksi.
Thora päätti varastaa lapsensa takaisin. Huomispäivä -- julistuspäivä
-- soisi hänelle tilaisuuden siihen. Melkein kaikki lähtisivät
Thingvelliriin, sen vuoksi olisi hänen tiensä vapaampi. Ainoastaan Anna
jäisi kotiin häntä hoitelemaan ja täti Margret lapsen luokse.
Kuumeisesti hän pelkäsi vaan Oskarinkin voivan jäädä, sillä silloin ei
Helgakaan lähtisi, ja hänen suunnitelmansa menisi tyhjiin.
Thora makasi valveillaan koko yön läpeensä. Ennen aamunkoittoa hän
kuuli ihmisten huhuilevan pimeässä; päivän sarastaessa hän kuuli
kuvernöörin lähdön, ja Oskarin huutaessa hänen ikkunansa alla hän tiesi
Helgan olevat mukana, kuullessaan kahden hevosen astuntaa.
Jokaisen mentyä hän suunnattomasta helpotuksesta huoahtaen vaipui
pielukselleen.
"Miten pian he palaavat, Anna?" hän kysyi.
"Eivät paljoakaan ennen puoltayötä, pelkään. Mutta sinä et saa
tuskailla kenenkään vuoksi, lapseni, sillä kaikki koetetaan järjestää
parhaaksesi", lohdutteli Anna.
Sitten kuulakka nuori sielu kiusauksensa rajun tulen polttelemana alkoi
kutoa juonia Annan pettämiseksi saadakseen hänet pois tieltä. Hän
virkahti:
"Eikö sinulla ole mitään asioita toimitettavana tänä aamuna, äiti --
kaupungilla, tarkoitan -- jäätyäsi yksiksesi ja palvelijainkin mentyä?"
"Asioita? Siunatkoon, kaupungissahan on tänään kuin pyhäpäivä eikä
ainoatakaan puotia ole avoinna", selitti Anna.
Toisena hetkenä Thora muistutti:
"Anna, jos haluat mennä alas keittiöön ruoanlaittoon, niin älä minua
ajattele."
"Keittelemiset on kaikki tehty, kultaseni", selitti Anna. "Maria ne
eilen hommasi, eikä minulla nyt ole muuta tekemistä kuin lämmittää
astiat lapsenkamarin kamiinin päällä. Minun ei ole tarvis jättää sinua
minuutiksikaan, näetkös."
Thora alkoi käydä rauhattomaksi pulassaan, mutta ajatteli sitten: "Jo
tiedänkin! Minä toimitan hänet käymään makuulle päivällisen jälkeen, ja
sitten nousen ylös, pukeudun ja lähden."
Tämä johdatti mieleen hänen vaatteensa, jotka oli riisuttu sairausyönä
ja jonnekin sullottu. Saisi vetää auki ja kopeloida laatikoita, ja se
vei aikaa ja aiheuttaisi melua. Hän siis sanoi:
"Äitiseni, eivätkö vaatteeni mielestäsi käy kosteiksi ollessaan näin
kauan käyttämättöminä?"
"Kosteiksi? Viidessä päivässä ja sydänkesällä!" huudahti Anna.
"Olisi kuitenkin hauska nähdä niitä tuulettumassa, sehän panisi
ajattelemaan, että tästä vielä voi noustakin."
"No sitäpä sitten saat, kultaseni, saat kylläkin", vastasi Anna, ja
leikkisästi kuin lasta mairitellen otti tämä hyvä sielu Thoran vaatteet
kaapista yksitellen, näytteli niitä hänelle ja ripusti ne sitten
tuolille lapsenkamarin kamiinin eteen, päristen ja kaklatellen
päivästä, jona Thora ne panisi ylleen ja lähtisi alakertaan vaippoineen
ja päähuivineen, Oskar apunansa.
Thora silmäili hänen puuhiaan tarkkaavaisesti ja huomautti sitten:
"En ole vielä nähnyt kauhtanaani, Anna."
"Kauhtanaasi -- kävelykauhtanaasi! Siunatkoon, mitä kaikkea sen päähän
pälkähtääkään! Mutta ei, ei! Ilosta me kaikki tanssimme, jos sitä
kolmeen viikkoon tarvitset, Thora."
Tunnit hidastelivat julmasti ennen päivällistä, ja sen perästä auringon
viiru seinällä ei pitkään aikaan jättänyt vuodetta; mutta viimein
bornholmilaiskello alakerrassa löi kolme, ja sitten Thora virkkoi:
"Äiti, kaiketi olet hyvin väsyksissäsi. Soisin sinua lähtevän
huoneeseesi lepäämään."
"Jättääksenikö kultaseni yksikseen? Enkä", vastasi Anna.
"Mutta minä tahtoisin itsekin levätä, mutta en voi jollet sinäkin
lepää."
"Jos todella luulet nukkuvasi --"
"Varmasti nukun", vakuutti Thora.
"No, koska sait niin vähän unta viime yönä --", taipuill Anna, ja Thora
alkoi haukotella ja huokua.
"Jätän siis molemmat ovet auki. Ja katsohan, Thora -- panen pöytäkellon
tähän viereesi, ja jos heräät ja minua tarvitset -- nukunhan kuin
kissa, pieninkin rasahdus minut havahduttaa --"
"Hyvää yötä, äiti", virkkoi uneliaalla äänellä Thora, ja Thoran
erehdystä hymyillen ja nyökkäillen Anna hiipi varpaisillaan huoneesta.
Thora kuunteli viimeistä kepeää astahdusta käytävästä ja nousi sitten
vuoteellaan. Hän oli vihdoinkin yksinään, ja aika oli tullut kukistaa
mustasukkaisuuden ja kateuden yllyttämä rakkauden ja hyvyyden
salaliitto, joka oli häneltä riistänyt lapsen. Lapsensa, ainoa lapsensa
piti hänen saada takaisin, maksoi mitä maksoi!
Hän pudottausi lattialle ja tuli siinä pyyhkäisseeksi soittokellon alas
pöydältä. Se tipahti hillitysti helähtäen matolle, ja hän pidätteli
tovin hengitystään ja kuunteli. Mutta Annan huoneesta ei kuulunut
hiiskaustakaan, minkä vuoksi hän tarttui makuuvaatteisiin ja kohottausi
jaloilleen. Silloin seinät alkoivat silmissä vilistä ja hän ensi kerran
tiesi, miten oli heikko. Mutta hänen sydämensä oli voimakas, jos olivat
jäsenet voipuneet, ja hän hoippui lapsenkamariin, missä hänen
vaatteensa vielä riippuivat tuolinselillä. Uuvuttavaksi kävi niitä
ylleen pukea, mutta aikeessaan hän ei väsähtänyt. Vihdoin hän pääsi
valmiiksi ja katseli itseään kuvastimessa. Silmät veristivät, huulet
olivat kalpeat, posket kuopalla ja valjut. Kukaan ei kadulla voinut
häntä tuntea; mutta jos sentään voisi kauhtanansa löytää --
Kaappikello kilautti puoli neljää, ja Thora alkoi hiipiä pitkin
käytävää. Hänen oli mentävä Annan makuuhuoneen ohi, ja ovi oli selko
selällään. Annan huivi oli sisällä, tuolille heitettynä; hän sieppasi
sen ja verhosi sillä hartiansa ja päänsä. Sitten hän lähti alakertaan.
Hänen jäsenensä tutisivat, joskaan ei pelosta, ja jos kukaan olisi nyt
yrittänyt pysähdyttää, niin olisi hän taistellut kuin raivotar.
"Lapseni on minun", hän ajatteli. "Mitä oikeutta heillä on pitää häntä
poissa minulta?"
Seuraavana hetkenä hän oli kadulla.