Lainjulistuspäivää oli päätetty viettää yleisenä juhlapäivänä. Aattona
oli pikku pääkaupungista lähtenyt Thingvelliriin satakunta
kuormahevosta, teltoilla ja ruokavaroilla sälytettyinä. Vuonoon
ankkuroinut tanskalainen sotalaiva oli lainannut puolet lippujaan, ja
raittiusliitto lähettänyt kaikki tunnusmerkkinsä. Tilaisuudesta tuntui
sukeutuvan suurenmoinen ja loistava.
Ennen päivänkoittoa oli kaupunki liikkeellä, ja vanhempi väki
hankkiutui matkaan hituliailla poneilla. Jokainen oli ratsain, sillä
taival oli pitkä eikä Islannissa juuri ollut teitä, vaunuja ei
nimeksikään. Vähää jälkeen ensi sarastuksen läksi kuvernööri,
kolmikolkkainen juhlahattu päässään ja vyötetty kauhtana
kultakaluunaisen virkapukunsa yllä. Johtaja Nielsen ratsasti hänen
vieressään, ja piispa, ylituomari sekä useimmat edusmiehet seurasivat
saattueena. Muinaisten päivien suuren juhlamenon elvyttäminen, jolla
lyötiin kättä mahtaville vainajille tuhatvuotisen juovan yli -- se oli
saanut jokaisen mielikuvituksen hereille.
Oltuaan ensimmäinen sitä ajattelemaan oli Oskar Stephensson viimeisiä
lähtemään. Hän oli käväissyt johtajan kodissa vilkaisemassa lasta ja
Helgaa noutamassa. Aurinko punersi idän tunturien laella heidän
noustessaan nuorten nopsajalkaisten poniensa selkään. Oli sees aamu,
joka ennusteli auringonpaisteista päivää.
Helgalla oli villalakkinsa ja valkea puuhkavaippansa, Oskarin
ratsastuspukua verhosi uusi italialainen levätti huolettomasti
hartioille heitettynä. Heidän ainoa tiensä ulos kaupungista sivuutti
hallitustalon, Thoran makuuhuoneen ikkunan alitse, ja sen kohdalle
seisahtuen Oskar alkoi huudella ikkunaan.
"Halloo! Halloo!" hän hoilasi.
"Kannattaako herättää häntä?" vastusteli Helga
Mutta ikkuna avautui ja Annan kasvot pilkistivät kadulle.
"Täällä on Oskar", hän sanoi kääntäen päänsä sisään päin.
"Hyvästi, Thora! Tulemme illalla takaisin."
Sisältä kuului epäselvää sorinaa, ja sitten Anna selitti: "Thora sanoo
'hyvästi!' ja ettei sinun ole tarvis hänen vuokseen kiirehtiä kotiin."
Oskar nauroi ja vastasi: "Katsotaan, katsotaan." Ja ratsastajat
painoivat kantapäänsä hevosten kylkiin ja kiitivät pois. Helga oli
virkeällä päällä, mutta Oskaria painostivat pilvet, joita hän turhaan
koki hälventää.
"Kaikki käy hyvin, vai mitä?" kysäisi Helga.
"Jumala tiesi", vastasi Oskar. "Hän on kyllä levollinen ja näköjään
alistunut. Mutta hänen silmänsä ovat niin kuivat, huulet kalpeat,
posket verettömät ja näivettyneet."
"Voitko sitten muuta odottaakaan neljä vuorokautta jälkeen
synnytyksen?" arveli Helga.
"Totta sekin, mutta oikein tuollaisena en ole häntä koskaan ennen
nähnyt. Tuntuu melkein kuin olisi hänellä sielu jähmettynyt
jääkuoreen."
"Noudatithan neuvoani?"
"Sen tein."
"Ja mitä kuvernööri sanoi?"
"Sanoi Magnuksen sekautumista hävyttömyydeksi eikä tahtonut ottaa
moista kuullakseenkaan."
"Asiat siis jäävät ennalleen?"
"Aivan."
"Entäs Magnus itse?" tiedusti Helga.
"Magnus on maatilalla."
"Mutta jos hän palaisi kaikkien ollessa poissa?"
"Tänään hän ei voi palata -- saa kyllikseen puuhaa vieraistaan."
"Mutta jospa hän kaiken uhallakin palaisi?"
"Siinä tapauksessa", selitti Oskar, äänensä alentaen ja syrjään
kääntyen, "on ruununvoudilla määräys puuttua häneen."
He olivat saavuttaneet edellään lähteneen kulkueen jälkipään, ja tomu
ja hälisevän karavaanin melu kävi sietämättömäksi Helgalle.
"Kierretäänpä kuumien lähteiden kautta, niin pääsemme noiden edelle",
hän esitti, ja he ratsastivat täyttä laukkaa pitkin vasemmalle
poikkeavaa kujannetta, missä höyryävä utu leijaili vuolaan virran yli.
Puolta tuntia myöhemmin he palasivat valtatielle, kahlasivat erään joen
poikki ja lönköttivät sen takana nousevaa mäkeä ylös. Kulkue oli nyt
loitolla takanapäin ja pieni puinen pääkaupunki jo pitkän matkan
päässä, jalat harmajassa vuonossa ja valkeat, syleilevät käsivarret
lumisina tuntureina tapailemassa meren ja taivaan kirkastuvaa
rajaviirua.
"Kas niin", äännähti Helga hiljentäen, säihkyvin silmin Oskariin
vilkaisten.
"Pikku Thora parka! Pahoilla mielin hänet jätin. Mutta kaiketikin
kaikki tulee kuntoon", sureskeli Oskar.
"Varmasti", vakuutti Helga.
"Onko tuo tuolla höyrylaiva -- vuonon suussa?" kysyi Oskar.
"Epäilemättä se on höyrylaiva", vastasi Helga.
"'Laura' on päivän myöhästynyt -- sen oli määrä eilen saapua."
"Sitten tuo tietysti on 'Laura'."
Aurinko oli nyt noussut, mutta Oskar värisi kuin viluissaan. "Olen
varmaankin viheliäinen pelkuri, Helga, sillä postilaivan näkeminen
säikyttelee minua", hän huokasi.
Mutta Helga vain nauroi ja hätisti varoittavasti kädellään. "Emme siitä
puhu tänään, Oskar -- tänään ainakaan. Katsohan!" hän huusi, viitaten
mustan laavalakeuden yli ulottuvalla ruskealla tiejuovalla liikehtivien
tummien pilkkujen riviin. "Katsohan tuolla matkaavata heimoasi. Eikö
sinusta tunnu kuin Mekkaan palaavasta Muhametista? Tahi Gileadin
vuorelle nousevasta Jaakobista laumoineen ja paimenineen ja --"
"Ja vaimoineen", täydensi Oskar.
"Niin, ja vaimoineen", nauroi Helga, ja molemmat puhkesivat yht'aikaa
nauramaan.
He kannustivat taas ratsujaan ja Helga lauleli itsekseen heidän
heiluessaan eteenpäin.
"Olenpa aika narri", ajatteli Oskar. "Miksi hautautuisin
onnettomuuteen, ennenkuin se tulee? Ja miksi niin suuresti olisin
huolissani Thorasta? Eikö Helga ole yhtä sääliteltävä? Kohtalomme
kurjassa vyyhdessä on hänen solmu, jota ei saa konsanaan auki. Ja
kuinka onnelliselta hän kuitenkin näyttääkään! Miks'en _minä_ olisi
onnellinen?"
"Helga", virkkoi Oskar heidän jälleen hiljentäessään, "ethän kaiketi
soisi eläneesi noina vanhoina aikoina?"
"Soisin kylläkin", vastasi Helga.
"Mitä? Ja pitäisit miehesi yhteisenä toisen naisen kanssa?"
"Ei se mitään ole. Tekeväthän naiset nykyaikanakin samaten."
Ja sitten he taas nauroivat, vaikka epäiltävän rattoisasti, ja läksivät
taaskin laukkaan.
"Olen ilkiö", ajatteli Oskar. "Ja niin pahasti kuin olenkin Thoraa
loukannut, niin on Helgalle tekemäni vääryys vieläkin kauheampi.
Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia, toiveita, tulevaisuutta.
Hänen täytyy lähteä Tanskaan takaisin, ja minun on pitkitettävä
velvollisuuteni uralla. Mutta miks'emme ensin viettäisi yhtä onnen
päivää? Yhtä ilon päivää, ennenkuin unelma on mennyttä?"
He seisahtuivat tien vieressä kaartelevan joen rantaan hevosiaan
juottamaan, riisuen viittansa ja sitoen ne satulain taakse mytyksi,
sillä täydellä terällä paistava aurinko oli lämmittänyt ilman.
"Kumma piirre noissa patriarkoissa oli", virkkoi Oskar.
"No mikä?" kysäisi Helga.
"Aivan ilmeisesti he pitivät mahdollisena, että mies rakastaa useampaa
kuin yhtä naista."
"Ja eikö hän voi?" kysyi Helga.
"Minä kysyn _sinulta_", sanoi Oskar, "eikö mies voi rakastaa useampaa
kuin yhtä naista?"
"Miksikä ei! Eikö meitä _kaikkia_ käsketä rakastamaan toinen
toistamme?" nauroi Helga, ja sitten Oskar nosti hänet syliinsä ja
heilautti takaisin satulaan, ja he läksivät uudestaan taipaleelle.
Heidän tiensä kulki jylhää ja karua maisemaa, ohi tulivuorten syytämäin
punaisten hietakumpurain ja sammuneiden tulivuorten resuisten aukkojen,
yli syvän laavalouhikkoisen laakson, jota polvittelevat polut
uurtelivat ja rotkot ristiin rastiin halkoivat, mutta näköalaa
lievensivät siellä täällä avautuvat maatilukset, joiden pienet
vihreäkattoiset _elfit_ höyrysivät ateriaksi ja keitaina pilkottelevat
peltotilkut hohtivat kuin helmi raiskiotanhualla. Viimeiseen maataloon
he pysähtyivät hevosiaan lepuuttamaan ja virvokkeita nauttimaan, ollen
nyt puolitiessä Thingvelliriin, karavaanin soluessa kaukana takanapäin.
Paitahihasilleen riisuutunut siistimättömän näköinen mies otti ponit
hoteisiinsa, ja homsuinen vaimo, likainen esiliina vyötäreillään, toi
heille maitoa ja _skyr'iä_. Hän oli vielä nuori, mutta jo kolmen lapsen
äiti. Yksi näistä kitisi hänen rinnoillaan, toinen oli takertunut
hameenliepeisiin ja kolmas yläkerrasta täyttä kurkkua parkui häntä
luokseen. Hän oli kaupunkilaisia, aikoinaan kaunottarena pidetty, mutta
oli ollut seitsemän vuotta naimisissa eikä ollut kuuteen vuoteen nähnyt
kaupunkia.
"Siinäpä oli!" virkahti Oskar heidän palatessaan tielle. "Siinä näit
sitä patriarkkaalista elämää."
"Sittenpä ei minulla ole mitään tekemistä sen kanssa", sanoi Helga.
"Huh! ollakin tuollaiseen soppeen haudattuna vuodet päästään, kolmen
lapsen ja yhden miehen kanssa! Se saattaisi Thoralle kelvata, mutta
minulle on annettava elämää, elämää, elämää!"
"Ja mies, joka sitä sinulle antaa, saanee sinut ruumiinesi sieluinesi,
vai mitä?" sanoi Oskar.
"Ruumiineni ja sieluineni", nauroi Helga.
Seuraavan tunnin ajan oli samottava melkein jäljetöntä nummea,
paljasta kuin erämaa ja lakeaa kuin sisämaan järvi. Sitä saarsivat
jyrkät vuoret, kylmät ja kaukaiset -- toisella puolella jyrkät
vierinkivirinteet ja toisella kimaltelevasta lumikuoresta nousevan udun
verhoamat kielekkeet. Kummallakaan puolella ei ollut yhtään ainoaa
taloa nähtävissä, ei puuta, ei varpua, ei kukkaa, ei kasvia, ja
tuskinpa ruohonkorttakaan; kaikkialla levisi vain hopeanharmaa
sammal-aavikko, lyijymäinen ja kalsea kuin kuolleen miehen kasvojen
leima. Mikään lintujen liverrys ei tässä yksinäisyydessä soinnahdellut,
mutta toisinaan kuovi uikahutti pitkän lemmenhuutelunsa yli erämaan,
toisinaan metsäjoutsen liiteli korkealla ylitse inhasti joikuen
ulinaansa, ja toisinaan korppi kapsahti kallionkärjelle surunvoittoista
vaakuntaansa koikkumaan. Rivi tienviittoja, murenneita ja vanhoja,
osoitti ulkonevilla kivisillä käsivarrentyngillään suuntaa, edeten yhä
eteenpäin kuin hävitystä taistelusta perätysten laahustavat soturit.
Keskellä aroa oli lepotalo talvipyryjen yllättämille matkustavaisille
-- pieni mökki, puolittain makuusuoja, puolittain talli, sisällä
ainoastaan laudoista kyhätty vuodesija ja lattialla kimppu heiniä.
"Voi taivas, millainen paikka eksyä lumipyryssä", huudahti Helga.
"Mutta millainen sadun ja laulun maa", huomautti Oskar; "ja jos joku
voisi sommitella sen säveliksi, jylhiksi kuin sen jäätiköt ja rajuiksi
kuin sen tulenpurkaukset, niin ne valloittaisivat maailman
väkirynnäköllä."
"Tee se, Oskar, tee se, niin rakastan sinua", intoili Helga.
"Niinkuin meidän käsketään rakastaa toinen toistamme?" kysyi Oskar.
"Ehkäpä niin", nauroi Helga; ja Oskarin heilauttaessa hänet jälleen
satulaan luiskahti Helgan käsi hänen olaltaan ja Oskarin huulet
koskettivat Helgan poskea.
Sen jälkeen he molemmat lauloivat lyhyttä laukkaa ratsastaessaan, sillä
Oskaria painostaneet pilvet olivat häipyneet, ja jos maa oli harmaja,
niin hohti taivaan laki sinisenä ja punainen veri virtaili lämpimänä
heidän suonissaan.
Mutta äkkiä avautui heidän jalkainsa juuressa uusi näyttämö -- syvä
tasanko, jonka keskellä kimmeltelevä sininen järvi oli pikku saarista
täplikäs kuin kotkanmuna ja jota pehmeäpiirteiset vihreät kummut
saarsivat. Se oli unelma autiossa maassa, allas päivänpaistetta
lukemattomien huippujen ympäröimänä, jotka kohosivat sen äärellä
valkeaan verhoutuneina, kuin talaareihin pukeutunut kuoro veisaamassa
kiitosvirttään Jumalalle. Musta laava oli siellä kuten muuallakin, ja
notkelma oli kekoinensa rakkuloilla ja uurtoinensa kuopikas sekä
rotkojen halkoma; mutta verijuuri versoi rosoisen louhikon raoissa ja
mustikat reunustivat ammottavia kuiluja; ja tuntui miltei kuin olisi
enkeli liitänyt maanjäristysten repelemän maiseman yli ja sitä
siipiensä kukkeudella pyyhkäissyt. Tämä oli Thingvellir,
julistuspaikka, Pohjolan käräjäsija, tuhansien satujen näyttämö,
tuhansien laulujen aihe.
Oskar ja Helga olivat nyt lähellä matkansa päätä ja odottelivat
kaupunkilaisia. Puolta tuntia myöhemmin saapui karavaani tomupilvessä
ja hälisevänä, mutta kaikki hyvällä tuulella ja aterioimaan ahnaina.
Huudahteltiin edelläjuoksijoille ja joitakin kaksimielisiä sukkeluuksia
ladeltiin, mutta Oskar ei kuullut eikä Helga piitannut. He asettuivat
kuvernöörin taakse ja laskeusivat hänen seurueessaan lakitasangolle.
Tie sinne kulki leveän syvänteen kautta, jonka yhdensuuntaiset
seinät kohosivat molemmin puolin syvää viertotietä kuin jonkin
historiantakaisen kaupungin rauniokatu, mutta kolmin verroin
suurenmoisempina ja jylhempinä kuin mikään ihmiskätten työ, ollen
suorastaan syntyneitä luonnon kupeista ja revenneen maan uumenista.
Siinä oli suuria aukkoja ikäänkuin holvikaaria, tyhjiä lomia kuin
ikkunoita, katkenneita kärkiä kuin päätykoristeiden jäännöksiä, ja
omituisia riimukiviä kuin veistoteoksia, kaikki kuin perustuksiltaan
järkytettyinä ja kallellaan kuin kaatumassa, ja kaiken yläpuolella
liehui toinen toistaan tavoittelevilta kaltailta tanskalaisen
sotalaivan uljaat liput, joiden välistä aamuauringon säteet kirkkaina
kalpoina välähtelivät.
Puolimatkassa kuilua oli kalliopenger ("Lakivuori" selitti Oskar
Helgalle) ja sen juurella lampi, jonka kirkkaanvihreät syvyydet
näyttivät kylmiltä ja hyytäviltä sitä siimestävien kallioiden
kämmenellä.
"Tuo se on hukutuslampi", selitteli Oskar. "Kun vain oli uskoton
miehelleen, niin hänet syöstiin kallioilta veteen."
"Ja mitä tehtiin uskottomille miehille?" naureskeli Helga.
Lammen partaalta valahti vaahtoinen virta ukkosenjyrynä pauhaten
äkkijyrkänteeltä alas laaksoon, missä monisormisena haarukkana painausi
järveen. Noiden purojen takana oli uurteinen tasanko, nyt telttoja
valkeanaan, mutta vain kaksi taloa oli näkösällä -- pieni puinen
pappila, jonka vieressä kohosi pienoinen kivestä rakennettu
sälekattoinen kirkko, sekä Magnus Stephenssonin majatalo.
Magnus itse seisoi siellä odottelemassa, pestynä ja juhlatamineissaan,
koko yön apumiehensä Jon Vidalinin kanssa tehtyään valmisteluja
vieraitaan varten. Ja kun Oskar hiukan kiihdyksissään ja hämillään
ratsasti kohdalle, niin Magnus oli häntä vastassa sellainen hilpeä sävy
kasvoillaan kuin ainakin miehellä, joka on tehnyt veljensä kanssa
sovinnon ja aikoi sen pitää.
"Miten Thora tänään jaksaa?" kysyi hän Oskarin hevoselta satulavyötä
päästellessään, ja Oskar vastasi hermostuneesti:
"Paremmin -- nimittäin -- no, kenties ei aivan hyvin tänään, Magnus."
"Hänelle on lapsi annettu takaisin?" sanoi Magnus.
"Ei vielä", vastasi Oskar. "Toden sanoakseni, isä --" ja sitten hän
soperteli rikotun lupauksensa jatkon. Magnuksen kasvot synkkenivät ja
hän virkkoi:
"Ei ole siis laisinkaan kysytty tohtorin mieltä?"
"Ei, vastoin isän määräyksiä oli selvästi mahdotonta --"
"Ja Thora on yhä hallitustalossa, ja hänen lapsensa yhä johtajan
luona?"
"Niin on."
Magnus katsoi Oskarista Helgaan, joka nyt seisoi hänen vieressään, ja
hänen kasvonsa kävivät synkkää synkemmiksi.
"Jon Vidalin", hän huusi käheällä äänellä olkansa yli takanaan
seisovalle miehelle, "satuloi hevoseni -- minä lähden Reykjavikiin."
"Mutta Magnus", vastusti palvelija, "kun on niin paljon työtä tänään ja
sellaiset rahat tulossa --"
"Satuloi pian", huusi Magnus kuin tukehtumaisillaan.
"Magnus", yritti Oskar, "sinun itsesi vuoksi katson oikeaksi sanoa
sinulle --"
Mutta Magnus lopetti jutun lyhyeen käännähtämällä pois.
"Anna hänen mennä", sanoi Helga, ja ennenkuin ihmiset teltoissa ja
majatalossa asettuivat aamiaiselle oli Magnus matkalla takaisin
kaupunkiin.