Tällä suloisella toivolla Thora viihdyttelihe neljä viikkoa, ja sitten
tapahtui seikka, joka kumosi kaikki hänen laskelmansa. Julistusjuhlan
edellä Oskarin komitea päätti käydä Thingvellirissä täydentämässä
valmistelujaan. Tälle asialle piti Helgan lähteä heidän matkassaan, ja
kun oli paljon puuhattavaa, niin he aikoivat nukkua yönsä majatalossa,
seuraavana päivänä palatakseen. Oskarin ilmoittaessa tämän ohjelman
tapahtui Thoran kärsivällisessä ja kuuliaisessa mielessä äkillinen
muutos.
"Silloin minun täytyy lähteä myös", hän sanoi.
"Sinun? Sinunko, Thora?" ähmistyi Oskar. "Mitä ajatteletkaan? Runsaasti
viisi penikulmaa -- autiossa erämaassa -- ilman lääkäriä tahi hoitajaa
-- ja niin lähellä aikaasikin. Mahdotonta! Aivan mahdotonta!"
"Sitten ei Helgakaan saa lähteä."
"Mutta Helgasta on niin suurta hyötyä, hän on perin tarpeellinen."
"Olkoon. Jollen minä voi lähteä kerallasi, niin älköön sitä tehkö
Helgakaan."
"Rakas Thora, tämä ei ole sinun tapaistasi. Mutta niinkuin tahdot.
Hävettäähän minua sanoa Helgalle ja selitellä komitealle, mutta
kuitenkin, jos sitä haluat --. Ei. ei, sinä et saa itkeä. Et saa
kiusaantua. Pikku vaimoseni tulee pysyä hyvin rauhallisena poissa
ollessani -- hyvin, hyvin rauhallisena."
Kaksi tuntia jälkeenpäin Helga saapui hallitustaloon. Thora oli
yksinään, ja sisaret katselivat tovin toisiaan sanaakaan puhumatta.
Vihdoin virkkoi Helga:
"No, olet kai nyt tyytyväinen. Nyt, kun olet osoittanut mieletöntä
lemmenkateuttasi ja saattanut meidät koko kaupungin juoruttavaksi, olet
kai tyytyväinen?"
"Oskar sanoi, että minun tulee pysyä rauhallisena, Helga, ja sinä
tiedät, että minun tulisi niin olla."
"Hoo, näytpä kylläkin kiihoittuvan, milloin haluat ilmaista kurjia
oikkujasi. Kun tunteeni ovat olleet yhteisiä Oskarin kanssa ja kun olen
koettanut auttaa ja innostuttaa häntä, niin sinä, jolla ei ole koskaan
ollut myötätuntoista tajuntaa hänen sisäistä elämäänsä kohtaan eikä
kykyä häntä auttaa, koska et voi häntä ymmärtää ja hän on yläpuolellasi
-- sinä purat pikkumaisen nurjuutesi --"
"Helga! Et ole milloinkaan ollut minulle ystävällinen -- sen koommin
kuin vuosi takaperin tulit kotiin -- mutta nyi olet julma."
"Olenko? Ehkä olenkin. Ja ehkä olen kyllikseni kokenut sellaista, mikä
minut siksi saa."
"Puhut kuin tämänaamuinen pettymyksesi, Oskarin seurasta jääminen,
olisi suuri ja surkea kärsimys, mutta et näy muistavan, kuinka usein
minä olen samalla tapaa pettynyt."
"Älähän, olet varmaankin sääliteltävä mielestäsi."
"En sano olevani sääliteltävä, Helga, koska tiedän, että vika oli
alussa minun. Mutta sen sanon, ett'en ole tuntenut hetken rauhaa, siitä
asti kuin sinä tulit Tanskasta. Taivutin isäni kutsumaan sinut, kun
olit sisareni ja halusin sinua osalliseksi onneeni, mutta sinä et ole
kertaakaan osoittanut minua kohtaan mitään sisaruustunnetta -- et
kertaakaan. Päinvastoin, tapasit minut onnellisena ja olet minut suruun
sortanut. Olet pannut parhaasi katkeroittaaksesi elämäni."
"Muistelen sinun sanoneen, ett'et saa kiihtyä, Thora?
"Sinä minua kiihdytät, Helga, kun alituiseen kiduttelet minua ja
loukkaat siihen kohtaan, minkä minussa tiedät arimmaksi. Alun pitäen
yritit riistää Oskaria minulta -- sen kyllä tiedät. Yritit sitä ennen
naimistamme, ja olet sitä yrittänyt aina siitä lähtien. Et hävennyt
yritellä heti häittemme jälkeenkään, ja yrittelet nytkin, sillä sinä
olet menettänyt kaiken rehellisyyden, oikeuden tahi katumuksen, jopa
hävynkin tunnon."
"Vai niin", sanoi Helga, "kyllähän sinä luulet olleesi aika marttyyri.
Mutta kummastuisitko kuullessasi, että joku muu on saanut kokea vielä
suurempaa marttyyriutta? Syytät minun kiduttaneen itseäsi -- entäs
miten sinä olet minua kidutellut?"
"Minäkö, Helga?"
"Sinä juuri! Puhut, kuin minä olisin niitä naisia, jotka vetävät miehen
verkkoonsa, tempaavat rakastettunsa hänen vaimonsa luota ja laahaavat
hänet kuolemaan. Olisit osannut lähemmäksi oikeaa, jos olisit minut
ajatellut peräti toisenlaiseksi naiseksi -- sellaiseksi, joka itse on
kärsivänä -- joka on suljettu pois ja syösty syrjään ja jonka täytyy
jäädä kumppanittomaksi ja ypö yksinäiseksi siitä syystä, että mies,
joka häntä rakastaa, on toiseen vihitty."
"Helga!"
"Niin, kyllähän olisin tilaasi säälinyt, mutta sinä et antanut minun.
Ja nyt, jos tahdot kuulla toden, niin sanonpa sinulle."
"Ja mikä se on, Helga?"
"Se, että Oskar ei sinua rakasta laisinkaan -- kenties ei ole
milloinkaan rakastanut."
"Helga, kuinka uskallat! Sanojesi perättömyys käy heti ilmi. Jollei
Oskar ole minua milloinkaan rakastanut, niin miksi olen hänen vaimonsa?
Mitä etua saattoi hän voittaa valitsemalla minut sinun sijastasi?
Jollei hän minua rakastanut, niin miksi hän nai minut?"
"Hän nai sinut säälistä ja hairahtuneesta velvollisuudentunnosta, koska
oli tehnyt naimasopimuksen ja katsoi kunnian vaativan pysymään tehdyssä
kaupassa. Mutta hän rakasti toista ja niin uhrasi molemmat."
"Se on valhetta, Helga, valhetta, ja turhamaisuutesi vain saakin sinut
niin sanomaan."
"Älä toki koetakaan luulotella, että tämän sanon olematta varma
asiasta. Kuulin sen häneltä itseltään --"
"Itseltään? Häneltä, itseltään?"
"Hänen omasta suustaan hääaattonasi."
"Hääaattonamme hän sanoi sinulle --"
"Sanoi minua rakastavansa. Ja siitä asti, joskaan ei ole sitä sanoin
ilmaissut, hän on sen uudistanut toisin tavoin ja yhäti. Hän rakastaa
minua yhä --"
"Ei, ei, se ei ole totta."
"Hän rakastaa minua iäti."
"Ei se ole totta; ei se ole totta."
"Eikä sinua rakasta enempää kuin mies rakastaa koiraansa tahi
hevostaan, tahi raamatullisten aikojen patriarkka rakasti vaimonsa
kamarineitsyttä!"
"Helga, häpeä sinä! Oletko vailla omaatuntoa taikka totuutta, kun voit
minulle tuolla lailla valhetella? Jos Oskar ei olisi minua konsanaan
rakastanut, niin luuletko, ett'en olisi sitä aikoja sitten älynnyt? Ja
jos hän sinua rakastaisi, niin luuletko, ett'en sitä tietäisi? -- minä,
joka hänen lastaan kannan."
"Älä sinä minulle sillä ilku, Thora. Niin, sinun ovat huulet, jotka
häntä suutelevat ja suutelevat, mutta eipä ole huulilla väliä -- vaan
rakkaudella, joka on huulten takana, ja se rakkaus on minun, ja joka
kerta kun hän sinua suutelee, on suudelma minulle aiottu."
"Valehtelet, Helga, valehtelet!"
"Entäs lapsi sitten -- ei ole sekään sinun lapsesi, sillä rakkaus, joka
sille elämän antoi, oli minun rakkauteni."
"Valehtelet, valehtelet!"
"Mitä minä välitän, jos oletkin orjatar, joka hänen lastaan kantaa?
Lapsi on minun lapseni, ja hänellä on synnyttyään minun kasvoni --"
"Ei, se ei ole mahdollista."
"On -- on varmasti; tiedät sen itsekin."
Thora huohotti tukahtuneesti. Sitten tapahtui peloittava muutos, tehden
hänet miltei tuntemattomaksi. Kärsivälliseen ja hiljaiseen naiseen
tuntui äkkiä menneen häijyläinen. Jotakin outoa ja kauheaa näytti
syöpyvän hänen sieluunsa. Surmanhenki, joka yllättää petoeläimet,
näytti ahdistavan häntä ja pääsevän voitolle. Hetkisen hän seisoi
sisartaan vastassa kasvot vääntyneinä ja verettöminä, ja ähki sitten
raivosta ja häpeästä kähisevällä äänellä:
"Hyvä, jos niin on, ja jos lapseni ei ole omani, jos se on siittynyt
toisen naisen rakkaudessa ja minä olen vain orjattarena sitä
kantamassa, niin -- niin -- niin -- se ei konsanaan synny, tahi jos
syntyy, niin minä -- minä -- surmaan sen!"
Hän purskahti kaikuvaan nauruun ja kaatui lattialle.
Melu lennätti Annan läähättävänä huoneeseen.
"Mitä olet hänelle tehnyt? Mitä olet sanonut? Thora! Thora!"
"Minä surmaan lapsen. Minä surmaan sen -- minä surmaan sen!"
Hurja, kirkuva nauru helähteli yhä rajumpana kautta talon, kunnes
kuvernööri saapui juosten työhuoneestaan. Hän kuunteli mielettömiä
murhanhuutoja tuokion, ja sanoi sitten: "Nostakaamme hänet ylös ja
kantakaamme vuoteeseen. Helga, nouda lääkäri ja Margret Nielsen. Käske
heidän tulla joutuin. Hän on poltteissa -- ei saa hetkeäkään hukata."