"Thora! Thora! No auta armias! Tyttö nukkuu vielä!"
"Ja hääpäivänään. Thora! Thora!"
Thora heräsi hätkähtäen huuteluun ja koputukseen. Vuoteestaan
kiepsahtaen hän riensi akkunaan ja raotti uutimia. Oli täysi päivä,
aurinko paistoi kirkkaasti lumella ja koko maailma oli valkeaan
vaippaan kääriytynyt.
Hän aukaisi oven, neulojatytöt ja ompelijattaret marssivat huoneeseen,
ja siitä hetkestä alkaen moniaan tunnin ajan oli luomakunta pelkkänä
muodottomana ja tilattomana kaaoksena, jossa kaikki parpattivat yhteen
suuhun ja jokainen tölmäsi kourineen jokaiseen, ja Thora söi ensin
aamiaisensa ja sitten puolisensa kävellessään tahi "koetuksella
ollessaan."
Mutta viimeinpä valmistui puku ja pukeutuminen, ja täti Margret
kutsuttiin katsomaan. Ei oltu Islannissa milloinkaan nähty moista
morsiuspukua -- silkkikaapu, hopeoitu kruunu, _faldur_, huntu ja
sininen samettiviitta olivat verrattomat.
"Eikö hän olekin kaunis, Margret?" hälisivät tytöt, ja täti Margret,
jonka silmät loistivat lasien takaa, sanoi:
"Vieläkö puhutte Helgasta!"
Sitten tuomiokirkon kellot alkoivat kajahdella ja kaikki kävivät
hiljaisiksi. Thora astui verkalleen alakertaan ja tapasi isänsä
(uudessa silkkihatussaan kookkaamman näköisenä kuin koskaan)
odottelemassa eteisen suussa ja Päistärikön kadulla valmiina, selässä
kultanuppinen, punasamettinen sivusatula. Lasketeltiin pari
leikkisanaa, naurahdeltiin, pyyhkäistiin salavihkaa jokunen kyynel
silmänurkasta, ja niin lähdettiin matkaan. Lumi oli kuiva ja pehmeää
kuin jauho, ja ponia oli vaikea saada astuskelemaan tasaisesti.
Tuomiokirkkoon tultua tuntui Thorasta kaikki unelta, kauniilta
valvehaaveelta, jollaisia hän toisinaan oli unelmoinut ajatellessaan
olevansa kuollut ja kuvitellessaan onnellisen sielunsa liitelevän
taivaaseen.
Morsiusneidot odottivat pylväskäytävässä -- Helga ihmeen kauniina
englantilaisessa vaatetuksessa, ja kaksi entistä koulutoveria
islantilaiseen kuosiin puettuina.
Thora, joka liikkui kuin näyssä, tunsi jonkun riisuvan samettiviitan,
ja sitten kellot vaikenivat ja urut alkoivat pauhata. Seuraavassa
hetkessä kuoro lauloi hymniä -- tavallista häävirttä "Kun ensi
morsianta Luoja toi" -- ja sitten hän oli astumassa ylös pääkäytävää
isänsä käsivarren varassa.
Hän ei ripillepääsemisestään saakka ollut nähnyt niin suurta
ihmiskasvojen paljoutta. Ne näyttivät vilahtelevan hänen ohitseen ja
huimasivat päätä. Hän muisti, miten seurakunta oli toisissa häissä
odotellut morsianta ja katsellut häntä kuin yliluonnollista olentoa.
"Hän on tulossa!" "Tässä hän tulee!" Nyt oli hän itse morsiamena, ja
ihmiset kurkottelivat häntä nähdäkseen.
Thora tunsi, että kaikkien kasvot olivat hymyssä, ja tiesi itsekin
myhäilevänsä. Hän kuuli ohi astuessaan, mitä ihmiset virkkoivat:
"Herttainen Thora!" "Niin rakastettavan näköinen!" "Nyt olen
tyydytetty, ja voinpa vaikka lähteäkin jo -- tahdoin vain nähdä, miltä
Thoran kaapu näyttäisi." Ja sillä välin helähtelivät kuoron sävelet
lehteriltä kuin taivaasta, leijuen joka puolella hänen ympärillään.
Käytävän päässä seisoi Oskar odottamassa -- niin hienoksi puettuna,
niin kauniina, niin ylevän näköisenä -- vaaleaverinen nuori mies
oikealla puolellaan, ja vasemmalla kuvernööri hyvin juhlallisena ja
raudanharmaan tukkansa ja partansa vuoksi yhä arvokkaamman näköisenä.
Virsi päättyi, urut herkesivät soimasta, ja Thora huomasi olevansa
Oskarin vieressä alttarin portaiden juurella, joiden yläpäässä seisoi
vanha piispa, musta kasukka ja valkea röyhykaulus yllään. Takana kuului
pikku kohinaa, sitten seurasi hiljaisuus, ja piispa alkoi puhua.
"Rakkaat lapset", hän sanoi, "kun Isä Jumala ammoin ensimmäisen
morsiamen toi ensimmäiselle miehelle Eedenin kauniissa puutarhassa,
niin hän liitti yhteen heidän kätensä rakkauteen, ja se oli ensimmäinen
avioliitto. Siitä asti Hän on jatkanut ihmiskunnan historiaa samalla
suloisella keinolla, ja rakkaus yhä on side, joka yhdistää miehen
naiseen ja naisen mieheen."
"Rakkaat lapset", lausui piispa taasenkin -- hän puhui Thoralle ja
Oskarille -- "te saavuitte tänne tullaksenne mieheksi ja vaimoksi, ja
koska te rakastatte toinen toistanne, niin Jumala tahtoo liittää yhteen
kätenne pyhään avioon, sillä Hän ei siunaa eikä pyhitä mitään muuta
liittoa, rikkauden, maailmallisen edun tahi minkä tahansa muun
harrastuksen matkaansaattamaa.
"Me tunnemme teidät molemmat, lapseni; me, jotka tänne olemme kokoon
tulleet, me olemme nähneet tunteittenne kukan umpussaan ja aukeavan, ja
nyt rukoilemme Jumalaa, että olisitte uskollisia valoille, jotka tänä
päivänä teette, aina kantaen toinen toisenne taakkaa, anteeksi antaen
toistenne viat ja vaalien sitä inhimillistä rakkautta, mikä on
jumalallisen rakkauden vertauskuvana.
"Tyttäreni, rakasta tulevaa miestäsi; ilahuta, helli häntä, pysy
hänessä; salli hänen löytää rinnallasi lohdutusta jokaiseen suruun --
mitä ikinä maailma hänelle tehnee, ja mitä tahansa maailma sanonee.
"Poikani, rakasta vaimoasi. Ei ole mitään jalompaa tässä
puutteellisessa ihmisolossa, ei kauniimpaa ja taivaallisempaa näkyä
kuin, että hyvä tyttö jättää isän, joka häntä rakastaa, ja kodin, jossa
on ollut onnellinen, ja lausu hänen tulevalle puolisolleen: 'Mennyt oli
kaunis, mutta tulevaisen uskon kaiken sinulle'. Ansaitse se luottamus,
poikani, ole luja, ole urhea, ole uskollinen, niin Hän, joka kaikki
heikkoutemme tuntee, ennen meitä vaellettuaan maan päällä, Hän sinua
tukee, jos jalkasi horjuvat.
"Olkaa toisillenne hyvät kumppanit tämän maailmaa matkalla, rakkaani,
ja jos Jumala suo teille lapsia, niin pitäkää niitä, jotka ovat siteinä
teitä itseänne yhä likeisemmin yhteen liittämässä. Ennen kaikkea
rakastakaa toinen toistanne, sillä se on ensimmäinen käsky, ja
varjelkoon ja opastakoon Hän, joka sen antoi, teidät kautta elämän
okaisten polkujen."
Piispan ääni alkoi lopulla värähdellä, ja puheen päätyttyä kuului
seurakunnassa moni yskäisevän ja niistävän. Oskarkin huohotti raskaasti
Thoran vierellä, ja Helga polki hänen laahustaan, mutta Thora itse oli
tyyni kuin luottava lapsi.
Seuraavana hetkenä hän oli Oskarin vieressä alttaria portaalla
polvillaan -- juuri siinä, missä he olivat rippilapsina polvistuneet --
ja piispa saneli valan kaavaa. Hengähtämätön hiljaisuus vallitsi täpö
täydessä tuomiokirkossa tämän, juhlallisen ja kauniin toimituksen
kestäessä -- ainiaan nuoren, ainiaan vanhan, ainiaan jylhän toimituksen
-- joka vihkii miehen vaimolle, vaimon miehelle, myötä- ja
vastoinkäymisessä, sairaana ja terveenä ollessa, "kunnes kuolema meidät
erottaa."
Oskar yhä hengitti syvään, mutta Thora oli liian onnellinen
kiihtyäkseen, liian varma pelätäkseen. Kun piispa liitti heidän kätensä
yhteen ja laski omansa niiden päälle, tunsi Thora Oskarin käden
vapisevan ja hänen valtimonsa tykähtelevän, ja hän olisi tahtonut
tyynnyttää ja viihdyttää Oskaria, sillä he olivat nousseet jaloilleen,
ja eräs apulaispapeista valitsi virren:
"Ohjaa lapses, Taatto, ohjaa
kautt' elon varjopolkujen."
Kuoro sen aloitti, mutta seurakunta yhtyi mukaan, ja kaikkien äänet
tuntuivat liikutuksesta väräjävän. Thora tunsi liitelevänsä kauas,
kauas, mutta piteli yhä Oskaria kädestä. Hän oli kuulevinaan Magnuksen
äänen muiden joukossa takanaan -- soinnukkaan äänen, joka oli
kajahdellut noina entisaikojen iltahetkinä. Magnus parka! Mutta eihän
Magnuksella olisi hänestä iloa ollut, näin oli parempi hänellekin.
Hän vaipui alemma yläilmoista, kun virsi päättyi ja piispa pudisti
häntä kädestä, ja kuvernööri seurasi esimerkkiä, ja morsiusneidot
astuivat esiin ja suutelivat häntä koko seurakunnan nähden. Mutta Oskar
tarjosi hänelle käsivartensa ja heidän astuessaan alas pääkäytävää
aloittivat urut ja kuoro jälleen:
"Oi Suuri Rakkaus, kuule pyyntö meidän,
Sä aatokselle liian ylhäinen."
Thora oli nyt varma Magnuksen äänestä, ja ylös urkulehterille
katsahtaessaan hän näkikin hänet. Niin, Magnus oli tuolla; hän oli
kuorossa; hän oli palannut pohjanpuolesta Thoran häissä laulamaan.
"Se onni, jok'ei häivy, olkoon heidän,
jotk' ainiaaksi liität yhtenen --"
Hän näki Magnuksen kasvot vain kerran vilaukselta, mutta selvästi. Hän
ei ollut milloinkaan nähnyt niitä tuollaisina -- niin kaihoisina ja
niin leppeinä, ja kuitenkin lujina ja miehuullisina. Magnuksen katse
oli vakaasti kiintynyt nuottikirjaan, ja hän heilui hiukan ja lauloi
kuin kaikella voimallaan.
"Suo riemu, joka voittaa maisen murheen,
suo rauha, joka taiston tyynnyttää."
Magnus häipyi häneltä silmänräpäyksessä, sillä ihmiset kuiskivat
hänelle ohi mennessä: "Thora kulta!" "Jumala Thoraamme siunatkoon!"
Oskar kumarteli molemmille puolille käytävää, ja ihmiset puhelivat
hänellekin. "Niin uljaalta hän näyttääkin!" "Näyttääpä hän myös siltä,
että pystyy pitämään huolta vaimostaan!" "Vaalipas häntä hyvin, Oskar!"
Viimein olivat he jälleen eteisessä, ja Thora tunsi samettiviittaansa
asetettavan hartioilleen. Päistärikkö seisoi ulkopuolella, ja merimies
Hans (uudet hihaliivit yllään) juotti sitä sangostaan.
Oskar nosti hänet satulaan, ja he kääntyivät kotia kohti. Kellot
alkoivat taas kajahdella -- iloisena hälinänä -- ja silloin,
vihdoinkin, alkoivat Thoran kyyneleet tulvehtia. Kaikki olivat olleet
hänelle niin hyviä! Se tapahtui kaikki Oskarin tähden! Olipa suloista
ajatella, että he olivat hänelle ystävällisiä Oskarin tähden! Jumalalle
kiitos Oskarista! Jumalalle kiitos elämästä!