Anna ja täti Margret olivat johtajan talon ovella heitä vastassa. He
suutelivat Thoraa ja nimittelivät häntä "rouva Stephenssoniksi" ja
veivät hänet sitten yläkertaan vaihtamaan pukua. Hänen ehtiessään
takaisin alas olivat hääjuhlaan kutsutut vieraat jo parhaassa
tulohommassa riisumassa lumikenkiään, pudistelemassa Oskarin kättä ja
kaikki yht'aikaa rupattamassa.
Pöytä oli katettu kaksiosaiseen vierashuoneeseen, missä kihlajaiset oli
pidetty; johtaja istui pöydän päässä, Oskar oikealla (juuri siinä,
missä oli tallannut Helgan valokuvaa) ja Thora vasemmalla puolellaan
(missä Magnus oli jakkaralla istunut äitinsä vieressä), kuvernöörin
istuessa vastapäätä johtajaa, Anna ja täti Margret kummallakin
puolellaan, ja piispa, ruununvouti sekä tohtori välissä. Helga istui
puolitiessä, Niels Finsen toisella puolellaan ja rehtori toisella.
Thora ujoili, mutta oli pirteänä, hieman punehtuen neitseellisen
arvokkaasti, kun hänelle lausuttiin kärkeviä huomautteluja. Hän sai
huoneen heläjämään rattoisalla naurullaan. Aterian aikana kohotti
miltei jokainen lasiaan hänelle, ja sen lopulla kuvernööri nousi,
kumarsi hänelle juhlallisen ryhdikkäänä ja alkoi puhua.
"Minä nousen", virkkoi kuvernööri, "ehdottamaan morsiamen ja sulhasen
maljan. Me kaikki olemme onnellisia siitä avioliitosta, jota nyt on
juhlittu, eikä yksikään voi olla onnellisempi kuin minä. On vuosikausia
ollut sydämeni rakkaimpana toiveena, että johtaja Nielsenin ja minun
välinen elinaikainen ystävyys lujentuisi lapsissamme vielä
kiinteämmällä siteellä."
"Terveydeksesi, veikko", keskeytti johtaja lasinsa kohottaen, ja
kuvernööri pysähtyi ottamaan siemauksen hänen kanssaan.
"Oli ehkä sekin aika", hän jatkoi, "jolloin pelkäsin tämän toiveen
menevän tyhjiin."
"Ei, ei!" väitti johtaja; Thora painoi päänsä alas, Anna huoahti
kuuluvasti ja syntyi tovin äänettömyys, kuin olisi jonkin poissaolevan
henki käväissyt huoneessa.
"Mutta suloinen on siunaus, joka seuraa turmiota", lausui kuvernööri,
"ja Jumalalle siitä kiitos, että nyt olemme yhtä mieltä ja yhtä
perhettä."
Kun seurueen lasit olivat herenneet kilisemästä, kävi kuvernööri
puhumaan Thorasta. "Hän on aina ollut kuin tytär talossamme, ja nyt hän
tosiaankin on tyttäremme. Olemme häntä rakastaneet koko hänen elämänsä
ajan, ja tänään olemme antaneet hänelle parhaan, mitä meillä oli
kenellekään annettavana -- poikamme, lempipoikamme, toiveittemme
epäjumalan ja sydämemme ylpeyden. Jumala heitä molempia siunatkoon!"
Saatuaan silmänsä pyyhityksi punaraitaisella nenäliinallaan johtaja
heti nousi naurahtaen seisaalleen ja sanoi:
"Peräksi kääntyy keula, kun meri nousee, enkä minä ole suurestikaan
tottunut soutamaan taaksepäin, mutta kuvernöörin kanssa yhdyn
kiittämään Jumalaa siitä, että uhkaamaan noussut myrsky on asettunut ja
me saamme purjehtia tasaisella tuulella. Mitä Oskariin tulee, niin on
hän ollut kummipoikani aina siitä pitäen kun oli mitään, ja tänään on
hänestä tullut poikani, enkä voisi parempaa poikaa toivoa."
"Ja sen sanon", pitkitti johtaja, niin pian kuin pääsi jatkamaan, "että
pieni lupaus pidettynä on parempi kuin suuri unohdettuna, ja aion pitää
erään pikku lupauksen, jonka kihlauspäivänä tein. Kenties eivät kaikki
sitä usko, mutta minun mielestäni nuorten tulee olla nuoria ja nauttia
nuoruudestaan, niin kauan kuin heillä sitä riittää. Sain jotenkuten
omani hukatuksi, ja pelkkää työtä, työtä, työtä on ollut minulla koko
ilmoisen ikäni. Samoin on kuvernöörin laita; työtä, työtä, työtä vain
on ollut hänenkin elämänsä, eikä meillä ole ollut lomapäivää
kummallakaan. Mutta nyt me aiomme matkustaa aurinkoisiin etelämaihin,
missä maa ja meri eivät ole valkeat kuin tämä ja tuo." Johtaja viittasi
kädellään edessään ja takanaan olevaan ikkunaan. "Niin, me saamme nähdä
vanhoina päivinämme maailmaa, kuvernööri ja minä, mutta se tapahtuu
silmin, jotka ovat paremmat kuin meidän nyt -- lastemme silmin."
"Emmekä myöskään", jatkoi johtaja seurueen taas asetuttua hiljaiseksi,
"kitsastele kuluja, ja jos Oskar tahtoo kurkistaa alimman lautasensa
alle, niin hän löytää hiukan pyöränvoidetta matkalleen."
Oskar nosti hedehnälautastaan ja otti sen alta kaksi maksuosoitusta, ja
sitten kun maljaan oli yhdytty, hän nousi vastaamaan. Kukaan ei ollut
milloinkaan ennen nähnyt häntä niin kalpeana, niin hermostuneena tai
niin totisena.
"Kiitän isää ja johtajaa", hän sanoi, "meidän saamastamme loistavasta
lahjasta -- joka on paljoa runsaampi kuin mitenkään voimme matkallamme
tarvita. Kiitän teitä kaikkia häihimme tulostanne -- on niin hauska
nähdä ympärillään ihmisiä, jotka ovat meidät tunteneet koko ikämme.
'Löydä vaimosi ystävistäsi', sanotaan. Minä olen omani löytänyt melkein
perheestäni, ja uskon, että nyt yhtyneet kaksi haaraa eivät koskaan
eriä -- tulos siitä, mitä tänään aamupäivällä olemme tehneet."
Kuului hiukan hyväksymisen jupinaa, ja uudelleen aloittaessaan Oskarin
ääni kävi epävarmaksi ja sortui.
"Kiitän myös piispaa", hän sanoi, "sanoista -- viisaista ja
liikuttavista sanoista -- mitä hän puhui meitä vihkiessään. Tiedän,
että rakkaus -- rakkaus on oikean avioliiton ainoana pohjana, ja minä
-- minä toivon, että avioliittoni on oikea. En rakasta vaimoani niin
suuresti, kuin minun pitäisi -- kuin hän ansaitsisi. En voi koskaan
sitä tehdä; se on mahdotonta. Mutta toivon ajan mittaan tulevani
rakastamaan häntä yhä enemmän ja enemmän, ja karttamaan jokaista
kiusausta, mikä voisi minua vietellä rakastamaan häntä vähemmän.
Tiedän, ett'en ole sen hyvän, herttaisen tytön arvoinen, joka tänään on
antaunut omakseni, mutta koetan niin elää, ettei hän sitä milloinkaan
katuisi. 'Useasti on vaimon viat anteeksi annettava', sanoo toinen
sananlasku, mutta oikeampi olisi tässä tapauksessa puhua miehen
vioista, ja rukoilen Jumalaa, ettei vaimoni koskaan saisi liian paljon
anteeksi annettavaa."
Oskarin painuessa istumaan pitivät miehet hänen puhettaan hieman
tehtynä ja tavoittelevana, mutta naisista olisi jok'ainoa tahtonut
hypähtää häntä suutelemaan. Thora pyyhiskeli julkisesti silmiään, mutta
hänen kasvonsa hohtivat puolipäivän sädeloistoa, ja äänettömyyden
jälkeen heränneessä sorinassa huusi täti Margret hänelle pöydän yli:
"Rouva Stephensson, pidä sinä vaaria miehestäsi, jottei kukaan näistä
nuorista naikkosista karkaa hänen kanssaan."
Maljoja esitettiin vielä kuvernöörille, johtajalle, ja lopuksi
morsiusneidoille, joiden maljan rehtori ehdotti leikkisässä puheessa.
"Sanovat, ettei kaikkien naisten suutelo ole samaa", hän sanoi, "enkä
vanhanapoikana ole mies siitä mitään tietämään; mutta tämä nuori mies
tässä vasemmalla kädelläni" (rehtori viittasi Niels Finseniin), "jolla
on oikeus pitää itseään oikeana sulhaspoikana tänään, on minulle
kuiskaten tunnustanut huomanneensa erään morsiusneidon niin
viehättäväksi ja kauniiksi, että jos hän olisi ollut Oskarin sijassa ja
ahdasmielinen laki olisi hänet pakottanut valitsemaan johtajan kahden
tyttären välillä, niin olisi hän livistänyt johonkin vieraaseen maahan,
missä olisi voinut naida molemmat."
Kaikki nauroivat ja silmäilivät Helgaa, joka itse oli tirskunut hiukan
hysteerisesti ja katsellut Oskaria koko päivällisajan. Ja silloin
Thora, onnea tulvillaan, vilkaisi alas sisareensa ja muisti suuren
suunnitelmansa, jolla oli aikonut hyvittää salaisen epäluuloisuutensa.
Nyt oli oikea hetki sen toteuttamiseen -- nyt hänen ollessaan
kuningattarena valtakunnassaan -- ja puolittain rohkeana, puolittain
arkaillen hän nousi istuimeltaan, kietoi kätensä isänsä kaulaan ja
kuiskasi hänen korvaansa jotakin.
Johtajan kasvot oikenivat hetkeksi, levisivät sitten jälleen, ja hän
sanoi: "Mutta mitäs Oskar siitä arvelee?"
"Oskar _varmasti_ suostuu", vakuutti Thora, ja kuiskutteli taasenkin
isänsä korvaan.
"No, enhän tee taaperoa sanastani; minä myönnyn; mutta sinun pitää
kysyä Oskarilta."
Sitten Thora naurellen ja punehtuen hiipi Oskarin taakse ja kuiskaili
hänenkin korvaansa, syrjin katsellen Helgaan. Kuunnellessaan kävi Oskar
totiseksi kasvoiltaan ja sanoi:
"Mutta haluatko sitä aivan varmasti, Thora?"
"Kyllä, kyllä, kyllä", vahvisti Thora nauraen ja punastellen, sillä nyt
oli koko seurue kääntänyt katseensa häneen.
"Puhutaan siitä huomenna", vastusti Oskar.
"Ei, ei, nyt", intti Thora.
"Mutta kenties ei Helga itsekään --" aloitti Oskar ja pysähtyi sitten,
mutta Helga kuuli nimeään mainittavan ja kysyi hermostuneesti
naurahtaen:
"Mitä Helgasta?"
"Niin, mitä hänestä?" tiedustelivat useat äänet yht'aikaa ja johtaja
selitti asian.
"Thora haluaa sisartaan seuraamaan heitä matkalle ja koettaa
suostutella Oskaria."
Jokunen yritti epäilevästi huudahtaa "miks'ei?" ja "mainiota!" ja
sitten vallitsi äänettömyys, jota vain Thoran ääni keskeytti:
"Tee se, Oskar, tee!"
Tällaista olisi Oskar kaikkein vähimmin odottanut -- kiusausta tiellään
juuri sinä hetkenä, jolloin yritti sitä pakoilla; intohimon sulkuportti
jälleen avattuna, vaikka hän oli niin tiukasti koettanut sitä sulkea --
ja sen teki Thora itse sokeassa hellämielisyydessään ja viattomassa
ilossaan, ikäänkuin hornan vallat olisivat häntä pilanaan pitäneet.
Mutta seurue odotti Oskarin vastausta; ja jottei olisi itseään
ilmiantanut hän koetti lyödä leikiksi. "En ole kuten Niels -- en tahdo
teitä molempia", hän sanoi; mutta yhä rukoili mielistelevä ääni hänen
korvansa juuressa:
"Tee se, Oskar, tee, tee!" Ja Oskarin aina vaan epäröidessä tokaisi
rehtori:
"No no, Oskar, vaimonsa ensimmäisen pyynnön kieltäminen on paha alku."
"Enhän kielläkään", selitti Oskar, "ja jos Helga itse todella ja
totisesti luulee olevansa halukas lähtemään mukaan --"
"Tahtoisitko mennä, Helga?" kysyi johtaja, ja taasenkin seurasi
kotvasen ymmälläoloa, joll'aikaa Helga, purren alahuultaan sielussaan
riehuvaa taistelua ilmaisevalla rajuudella, katseli pöydän yli Oskariin
ikäänkuin koettaen hänen kasvoistaan lukea mitä vastaisi.
"Käske hänen myöntyä, Oskar", kehoitti Thora.
"Myönnynhän minä", sanoi Helga, ja Thora paukutti voitonriemuisena
käsiään ja pani huoneen heläjämään nauruaan.
Niels Finsen oli istuutunut pianon ääreen, ja palvelijat tekivät tilaa
tanssia varten, kun Anna hiipi Thoran taakse ja kuiskasi:
"Eteisessä joku haluaa puhutella sinua, Thora."
"Se on kenties --?"
"Niin, kultaseni", vastasi Anna, ja Thora seurasi häntä ulos huoneesta.