Onnellisuus on itsensä onnelliseksi ajattelemista, ja Thora oli
mielestään koko maailman onnellisin tyttönen. Häitten edelliset viikot
olivat hänen sydämensä suloisin aikakausi. Hän laski päivät taaksepäin
siitä päivien päivästä, joka tuleva oli, ja sanoi joka aamu heti
herätessään: "Ainoastaan yhdeksäntoista enää", ja sitten
kahdeksantoista, seitsemäntoista ja kuusitoista, kunnes pääsi kolmeen,
kahteen ja yhteen. "Thoramme on kuin valkea hiiri nappulakehässä -- hän
ei saa maailmaa pyörimään kyllin vinhasti eteenpäin", hymähteli täti
Margret.
Hänen onnensa ei ollut sitä, mikä saa sydämen pelokkaaksi, eikä hänellä
nyt ollut hetkenkään levottomuutta Oskarista. Hän ei kertaakaan ollut
Oskarin kanssa kahta minuuttia enempää kahden kesken, mutta se ei häntä
vähintäkään huolettanut. Oskar tuli ja lähti joka päivä, aina
kiireissään ja hengästyksissään, ja Thora soi hänelle hyvänsävyisen
hymyn ja toisinaan armeliaan suutelonkin, milloin se saattoi siististi
tapahtua ruokahuoneen oven takana. Mutta tavallisesti täytyi Oskarin
tyytyä näkemään hänet istumassa ompelijattariensa ja neulojatyttöjensä
parissa, ja se sopi hänelle paremmin, kuin Thora tiesikään.
Mikään ei ollut himmentämässä hänen onnensa valkeaa yksinkertaisuutta,
ja Oskarin tullessa esittämään karttojaan ja kulkuvuorotaulujaan
matkasuunnitelmaa varten oli hänellä tapana sanoa:
"Miks'et järjestä sitä Helgan kanssa -- hänhän paremmin tuntee
matkustus-asiat?"
Ja silloin Oskar alkoi soperrella: "No, jos haluat antaa Helgan
valinnan ohjata itseäsi, ja Helga tahtoo --"
"Haluan tietenkin; marssikaa vain makuukamariini ja sopikaa kaikesta."
Oskarin piti taas huudahtaa: "Ei, ei, voimmehan sen varsin hyvin tehdä
täälläkin", ja sitten Helga ja hän --, toinen vapisten sitä, että
ainoakin sana voisi hänet kavaltaa ja toinen kokien, miten katkeraa on
katsella onnea toisen ihmisen silmillä -- haastelivat matkasuunnista ja
rautateistä, saksien helistessä ja ompelukoneen hyristessä heidän
ympärillään.
"Menemme Mont Cenisin kautta, vai mitä?" "Ei, St. Gotthardin."
"Palaamme San Remon ja Nizzan tietä." "Ja Monte Carlon!" "Niin,
tietysti -- Monte Carlon."
"Ihme ja kumma, luulisi, että Helgahan se tässä onkin kuherrusmatkalle
menossa", huomautti täti Margret.
"Niin luulisikin!" vastaili Thora, nauraen rattoisasti kuin lapsi.
Viattoman sydämensä Pyhässä maassa oli hänellä yksi ainokainen ajatus
sisarestaan -- että oli häntä väärin epäillyt. Helga saattoi olla siitä
tietämätön, mutta hän _itse_ tiesi eikä voinut konsanaan saada oikeaa
rauhaa, ennenkuin oli vikansa korvannut. Alituiseen hän aprikoi, miten
sen tekisi, ja vihdoin hänen mieleensä juolahti näppärä keino. Uskalias
hanke se oli, ja tuumiessaan milloin sen saisi käymään päinsä hän
johtui siihen päätökseen, että se sopi parhaiten hääpäiväksi --
silloinhan hän olisi oman pikku valtakuntansa kuningatar, jolta ei
kukaan voinut mitään kieltää. Sillävälin tuli sen pysyä salassa eikä se
saanut joutua Helgan eikä Oskarinkaan kuuluviin.
Yksi ainoa rahtunen kuonaa oli Thoran kultaisessa onnessa, nimittäin
Magnuksen muisto. Tuo urhea sydän ei ollut särkynyt, ja Magnuksen
epätoivo saattoi olla mykkä, mutta hänen kärsimyksensä ajattelu
oli raudan makuna Thoran elämän suloisessa viinissä. Onnensa
täydellisentämiseksi piti hänen saada jokainen ottamaan osaa siihen;
niinpä hän muutamana päivänä Oskarin tullessa veikin hänet eteiseen ja
virkkoi:
"Oskar, kenestä tulee sulhaspoika?" Ja Oskar änkytteli:
"No, todellakaan, totta puhuakseni, en ole -- nimittäin --"
"Miks'ei Magnuksesta?"
"Magnuksesta? Sitäkin ajattelin, mutta --" ja siinäpä tuli esille vanha
pulma -- hän ei vielä ollut selvitellyt Magnusta vastaan
kihlaustilaisuudessa syntynyttä väärinymmärrystä, ja vanhukset
tietenkin vastustivat hänen kutsumistaan, kunnes tuo paljastus saattoi
tapahtua.
"Miks'et ilmaisisi asiaa nyt, Oskar? Olisihan oivallinen tilaisuus
parantaa kaikki haavat ja unohtaa entiset ikävyydet."
"Kyllä, on tosin niinkin", vastasi Oskar, mutta hän lähti pois näköjään
kiusaantuneena, eikä Thora kuullun häneltä sen enempää asiasta
ennenkuin hääaattona, jolloin hän tokaisi:
"Nytpä muistan, olihan puhetta sulhaspojasta, mutta tuo mainio
suunnitelmasi oli mahdoton, Thora."
"Mahdoton?"
"Äiti sanoo Magnuksen lähteneen pohjanpuoleen -- lienee jo viikon aikaa
ollut matkalla."
"Talvella, ja juuri häiden edellä?"
"Äiti arvelee hänen ennättävän niiksi takaisin, mutta me tietysti emme
voi jättäytyä sattuman varaan, ja kun Niels -- muistathan Niels
Finsenin, ruununvoudin pojan? -- kun Niels viimeisellä syyskuvalla
vast'ikään saapui kotiin, niin otamme hänet sulhaspojaksi. Siten on
siitä huolesta päästy."
"Onpa ikävää", huoahti Thora, ja sitten huusi Oskar, joka oli avannut
oven:
"Hei! Lunta sataa! Me saamme valkeat häät, Thora!"
Ja hermostuneesti naurahtaen hän napitti takkinsa kaulusta myöten ja
läksi pois, suutelematta Thoraa.
Thora mietti tätä jälleen, kun oli käymässä levolle, ja iloisen
roihuvalkean edessä nojatuolissaan istuen, alas vedettyjen uutimien
suojaamassa hauskassa ja kodikkaassa kammiossaan hän muisti nyt
viimeistä kertaa laskeutuvansa nukkumaan isänsä talossa. Nämä kolme
viikkoa olivat miltei lopussa vihdoinkin, ja niin olivat hänen
tyttökautensakin päivät; ja nyt, kun kumpaisetkin olivat päättymässä,
ne näyttivät unena huvenneen. Hän oli vielä onnellinen, mutta paljoa ei
olisi tarvittu, jotta tuo onnellisuus olisi kääntynyt tuskaksi. Oli
ikävää, että Oskar oli unohtanut häntä suudella, ja ikävää sekin, että
Magnus jäi pois häistä.
Pimeän aikaan hän laskeutui vuoteelleen, ja silloin yhä vielä tupruili
lunta. Hän mietiskeli Magnusta erämaan poikki ratsastamassa, ja
ihmetteli, miksi hän juuri silloin oli lähtenyt. Kenties Magnus ei
kärsinyt katsella heidän onneaan -- hänen ja Oskarin! Magnus parka!
Mutta Magnuksen muisto hälveni muiden ajatusten vilinään -- mielessä
väikkyivät häät, häälahjat, hääkemut, ja Oskar, aina Oskar -- ja sitten
väsyneet silmäluomet painuivat umpeen, mieli raukesi täynnä rauhaa ja
hyvää tahtoa koko maailmaa kohtaan, ja hän uinui neitsyytensä viimeistä
unta.