Aamulla Oskar arveli taistelun päättyneen ja omantuntonsa päässeen
voitolle, mutta paholainen ei vielä hellittänyt. Tuskin oli hän
ryhtynyt toimiinsa tavarasuojamassa, kun Helgalta tuli kirjelappu:
"Järvellä on nyt jää parhaimmillaan, ja liikeasioista ja kaikesta
muusta joutavasta huolimatta sinun täytyy pitää lupauksesi ja viedä
minut luistelemaan. Tule siis säntilleen kello kahdeksi, niin tapaat
minut lähtövalmiina."
Ensi kertaa kirjoitti Helga hänelle, ja kirje tuntui polttelevan
sormia. Hienotuoksuinen postipaperi ja vapaa, rohkea käsiala sai hänen
verensä ankarampaan läikkeeseen kuin milloinkaan ennen.
Lähtisikö hän? Hänen sielunsa sanoi: "Et suinkaan! Miksi antautuisit
kiusaukseen, varsinkin ollessasi heikko kuin vesi." Mutta sydän
vietteli: "Sinun täytyy! Jos ilmaiset mitään eroa käyttäytymisessäsi
Helgaa kohtaan, niin joutuu salaisuutesi vaaraan. Entäs vastaisuudessa
-- voitko aina tuolla lailla karata tiehesi?" Sydän voitti, ja
määrähetkenä hän meni johtajan asuntoon.
Helga seisoi portaiden päässä ovella. Hän oli pukeutunut
vaaleansiniseen sarssiin, lyhyeen hameeseen, jonka alta pitkät ruskeat
puolisaappaat näkyivät, ja kudottuun ihonmukaiseen nuttuun, jossa
sorean vartalon sulavat piirteet esiintyivät selvästi, päässä valkea
villalakki, joka peitti puoliväliin otsan ja oli leuan alta kiinni,
jättäen eloisat kasvot paljaiksi ja kauniiksi kuin nauhahuntuisen
nuoren nunnan.
Oskar alkoi jo epäillä itseään ja kysyi, missä Thora oli.
"Täällä minä olen", helähti iloinen ääni eteisestä, Thora pilkisti
herttaisena ja onnellisena ovelta, mutta paljain päin ja neulomus
kädessä.
"Etkö ole valmis?" kysyi Oskar.
"En olekaan lähdössä, en osaa luistella", selitti Thora.
"Menemmekin sitten kävelylle", tuumi Oskar. Mutta Thora ei ottanut
kuullakseen sellaista. Helga oli sydämestään kiintynyt tähän
luistinretkeen, ja hän taas oli kiintynyt muuhun -- ompelemaan
hihallisia liivejä merimies Hansille!
"No jos todella haluat", taipui Oskar.
"Todella, sydämestäni! Ja minä kiehautan teille teen kello viideksi."
"Palaamme jo ennemminkin", sanoi Oskar ja asteli Helgan kanssa alas
rantaan.
Lyhyine hameineen teiskaroitsi Helga hypähdellen kuin nuori hevonen
purevalla ilmalla, ja hänen vieressään heiluessaan ja toisinaan häneen
koskiessaan tunsi Oskar verensä kuohuvan ja jokaisen hermonsa
värisevän. Tämä häntä hieman säikytti, ja kääntyessään taakseen
katsomaan hän näki Thoran liehuttavan heille nenäliinaansa
kotiportailta ja jupisi: "Jumala häntä siunatkoon, herttaista pikku
sielua!" Ja silloin Helga vilkaisi häneen syrjin ja nauroi.
Pakkanen oli pudistanut ilman, joka nyt virkeän sähköisenä elvytti
heidän aistejaan. Heidän äänensä särkyivät puhuessa, ja Helgan nauru
räiskähteli kuin kuivat risut ahnaissa liekeissä.
"Mitä naurat, Helga?"
"Enpä tiedä", vastasi tyttö, ja sitten he nauroivat yhdessä.
Järven jää oli mitä oivallisimmassa kunnossa -- laveana sysimustana
kuvastimena, sillä lunta ei vielä ollut satanut, vesi oli tyvenellä
mennyt jäähän, ja viiden sylen syvyydestä kuulsi somerikkopohja
vastaan.
"Olipa vahinko, ettei Thora tullut", huomautti Oskar.
"Oli kyllä", sanoi Helga, ja taas hän vilkaisi Oskariin syrjin ja
nauroi.
He istuutuivat rantapenkereelle sovittamaan luistimia jalkaansa, ja
Helgan hypistellessä hihnojaan ajatteli Oskar: "En saa, en tahdo!"
Mutta Helga katsoi häneen sellainen hymy huulillaan, joka tuntui
kysyvän, ja seuraavassa hetkessä oli Oskar hänen edessään polvillaan,
vapisevassa kädessään luistin ja ruskea puolisaapas.
Oskarin mielestä oli Helgan luistelu ihmeteltävää. Se oli jumalallista,
se oli hornamaista, se päihdytti hänet, hän ei uskaltanut yksikseen
katsella sitä ja nähdessään joukon luistelijoita järven loitommassa
laidassa, missä oli laavakallioinen saari, hän ehdotti:
"Mennäänpä noiden toisten luo."
Tunnit kuluivat, urheilu ja ilma lämmittivät hänen verensä, väristykset
hälvenivät, ja hän unohti Thoran. Viimein alkoi aurinko laskeutua
sädehehkuna meren taa, ja Oskar sanoi: "On aika lähteä kotiin."
"Ei vielä", vastusti Helga, ja he kiersivät saaren ympäri ja ympäri,
milloin erillään, milloin käsitysten, milloin vierekkäin käsivarret
ristissä toinen toisensa rinnalla.
Aurinko laski, meri ja maa kävivät harmaiksi ja viluisiksi, mutta
vuorten huiput vielä säihkyivät kultaloisteessaan.
"Tee odottaa", virkkoi Oskar.
"Vielä hetkinen!" pyyteli Helga, ja sen enempää inttämättä kiersi Oskar
taas ympäri ja yhä ympäri hänen rinnallaan.
Yö painausi takana olevalta lakeudelta, ja joku sytytti saarella tulen.
"Teelle on nyt liian myöhä mennä", selitti Helga, ja vielä kerran läksi
Oskar hänen kanssaan kiertämään saarta ympäri ja ympäri. Hänestä
näyttivät Helgan kasvot liekehtivän sähköistä tulta, hänen kieppuessaan
ja kaarrellessaan pimeässä tulen punaiseen hohteeseen ja taas takaisin
yöhön.
Muuan luistelija aloitti keijukaislaulun, toiset yhtyivät, ja näkymö
muodostui aivan satumaailmaksi. Pakkanen oli kahlehtinut järveä
kartuttavat kosket, ja ne pysyivät alallaan; se oli sivellyt virrat, ja
ne olivat hiljaa; mutta jos vesien kohu vaikeni, niin luistelijain
äänet raikuivat ja helähtelivät ohuessa yön ilmassa.
"Tanssi öin ja päivin vaan,
kaikki kuihtuu aikanaan,
lempi vain jää ainiaan."
Oskar oli hurmaannuksissaan. Luistinten hyrinä, jään notkahteleminen,
laulu, lämpö, hehku, kaarteleva liikunta, ja ennen kaikkea hänen
vierellään oleva tyttö, niin viehkeä, niin pirteä, niin eloa ja iloa
uhkuva, valtasivat kaikki aistit, ja liha ja veri olivat tulessa.
Sitten nousi kuu, kirkas kuu, täyteläisenä, pyöreänä ja valkeana
heijastuen jään mustassa pinnassa, revontulten läikkyessä ympärillä,
kuin olisi pyrstötähti syöksynyt alas maahan heidän jalkojensa juureen.
"Katsohan! Menkäämme sen poikki", huudahti Helga, ja nuolena he
ponnahtivat pimeään, kuun kuvan peräytyessä, sikäli kuin he sitä
seurasivat, kunnes saapuivat toiseen rantaan, ja silloin olivat
luistelijat, nuotio ja laulajat jääneet kauas taakse.
"Sepä virvatuli on! Saisin _sinut_ kiinni nopeammin kuin sen!" sanoi
Oskar.
"Etkä saisi!"
"Saisin!"
"Teepä se siis!" huusi Helga ja kiiti pois, ensimältä nauraen, mutta
sittemmin vaieten, hengittäen nopeasti ja vihdoin kuuluvasti
huohottaen, kiemurrellessaan ja pujahdellessaan pakoon Oskarilta,
kunnes tämä lopulta ojennetuin käsin ryntäsi häneen käsiksi ja
huudahti: "Tehty!" Ja ennenkuin Oskar tiesikään mitä teki, hän koppasi
rintaansa vasten Helgan, joka riippui hänen kaulassaan, jottei olisi
kaatunut, ja painoi suudelman toisensa jälkeen tytön huulille.
Seuraavassa hetkessä palasi Oskariin tajunta kuin sulatusuuniin
tohahtava jäinen tuuli. Hänen käsivartensa heltisivät irti tytöstä, ja
hän virkkoi kylmästi:
"Pyydän sinulta anteeksi, Helga. Tein väärin. Olen suuresti
pahoillani."
Helga nauroi hermostunutta, oneaa naurua, joka tuntui sanovan: "Oletko
varma siitä, että minua ajattelet?"
"Olen kihloissa sisaresi kanssa, ja vajaan kahden kuukauden kuluttua
menemme naimisiin. Minulla ei ollut mitään oikeutta antaa tunteitteni
puhjeta tuolla tavoin", jatkoi Oskar.
Hermostunut, onea nauru pulpahti taas, lausuen yhtä selvästi kuin sanat
olisivat voineet ilmaista: "Tiedätkö mitä sanot, Oskar?"
Oskar värisi kuin kuiva lehti tuulessa. Hän oli kuin geysirien kuumalla
kamaralla seisova mies, jonka jalkojen alla ohut kuori narskuu.
"Lähtekäämme kotiin", hän sanoi.
"Riisuhan siis luistimeni", vastasi Helga.
Hän istuutui äyräälle kuutamossa, ja Oskarin polvillaan hapuillessa
hihnoja purki hänen kielensä tulvanaan lauseita, mutta jokainen sana
repi kuin ratkennutta jännettä. "Kun mies on mennyt kihloihin hyvän
tytön kanssa, niin tulisi hänen olla uskollinen armaalleen. Se on hänen
velvollisuutensa, ja hänen tulisi niin tehdä, olkootpa seuraukset mitkä
tahansa. Jos hän saa siitä kärsiä, niin hänen _täytyy_ kärsiä, Helga,
ja jos hänen on uhrautuminen --"
Heikko äännähdys pysähdytti hänet. Helga itki. Hänen itkunsa tuntui
etsivän Oskarin sisimpiä ajatuksia ja sanovan: "Mutta onko sinulla
oikeutta uhrata _minut_?"
"Helga! Helga!" hän huusi, mutta toinen ei ottanut kuullakseen. Tyttö
peitti käsin kasvonsa, ja hänen itkunsa äityi syväksi, pitkäksi ja
lohduttomaksi.
Oskar olisi tahtonut häntä viihdytellä, mutta ei rohjennut. Hän muisti
Thoran ja Magnuksen, johtajan ja isänsä, ja hänen ajatuksensa pyörivät
kiusanhenkinä alastoman sielun ympärillä.
"Helga! Helga!" hän huusi taas, mutta Helga itki yhäti. Jos tätä olisi
pitkittynyt vielä hetkeäkään kauemmin, niin Oskarin olisi täytynyt
jälleen siepata hänet syliinsä ja sanoa hänelle, että rakasti häntä;
että hänen rakkautensa Helgaa kohtaan oli yläpuolella kaikkia lakeja,
kaikkia pidätyksiä, kaikkia harhakuvia, kaikkia sovinnaisuuksia; se oli
luonnon käsky, ja hän oli pakotettu sitä tottelemaan; ja heidän täytyi
paeta Islannista, ollakseen enää koskaan sinne palaamatta, jääköönpä
jäljelle taakseen millainen häviölle joutuneiden ihmisonnien
haaksirikko tahansa. Mutta Helgan itku taukosi äkkiä, ja keikauttaen
päätään taaksepäin hän äännähti tuimasti: "Hyvä on, jos sinä olet
tyytyväinen, niin olen minäkin!"
Sitten hän hypähti jaloilleen, kuivasi silmänsä voimakkaasti ja
naurahti -- lyhyeen, koleasti ja katkerasti, ja sen jälkeen sai Oskar
malttinsa takaisin.
"Lähtekäämme pois", virkahti Helga.
Heidän astellessaan takaisin pitkin järven reunalla polveilevaa tietä,
vieretysten, mutta toinen toistaan koskettamatta ja äänettöminä,
ajatteli Oskar: "Armias taivas, olipa täpärällä pelastus! Vielä
hetkinen, ja mitä kaikkea olisikaan saattanut tapahtua! Olin narri
tähän kiusaukseen heittäytyessäni. Naiminen on ainoana turvanani. Sen
täytyy tapahtua pian. Thoran ja minun täytyy lähteä pois. Palatessamme
saattaa Helga jo olla Tanskassa, eikä silloin enää ole tällaisen
kohtauksen uusiintumisen vaaraa!"
Kotiin vihdoin tultaessa tuntui Oskarista kuin olisi hän ollut
ensimmäisestä pahasta teostaan palaava avioliitonrikkoja, mutta Thora
näytti onnelliselta ja mitään aavistamattomalta.
"Tiesin, ett'ette voineet irtautua luistelustanne ja panin sen vuoksi
teekapineet pois, ja nyt alkaa jo illallinen olla valmiina", hän sanoi.
Aterian jälkeen virkkoi Oskar: "Kummi-isä, mieleni tekisi muuttaa
eileniltaista suunnittelua."
"Tahtoisit peräytyä pääsiäiseen, hä?" tiedusti johtaja.
"En, vaan jouduttaa häät jouluksi", ja Oskar selitteli syynsä. Thora
näytti kalpealta -- jokainen vakuutti sitä -- hän tarvitsi ilmanalan
muutosta -- Oskar halusi ottaa hänet Englantiin, kenties Ranskaan ja
Italiaankin asti. Kevätkuukaudet saattoivat he viipyä ulkomailla
tullakseen alkukesästä takaisin, suurkäräjäin aloittaessa istuntonsa,
ja siksi ehtisi Thora hyvin tervehtyä ja hän itse vakaantua ryhtymään
tosi työhön.
"Mutta jouluksi, hyvänen aika!" kummasteli täti Margret, "tuskinhan
ennättää kolmasti kuuluttaa! Entäs Thoran hääpuku?"
Mutta Thora itse oli ihastuksissaan, ja täti Margretin inttelyt
vaiennettiin.
"Olkoot siis jouluna", myönsi johtaja, ja silloin Thora kirkaisi
ilosta. Helgan silmät olivat nopein katsein vilkaisseet toisesta
toiseen, kasvojen kalvetessa yhä enemmän; hän nousi äkkiä seisaalleen
ja huudahti:
"Ja nyt tanssikaamme onnellisen tapahtuman kunniaksi!"
"Ei, ei, ei", esteli Oskar.
"Tanssitaan", vaati Helga, istuutui pianon ääreen ja alkoi kiihkeästi
soittaa vilkasta tanssisäveltä. "Tanssita sinä häntä, Thora", hän
huusi, kamala loiste silmissään.
Thora tarttui Oskariin ja veti hänet seisaalleen, naurusuin sanoen:
"Miks'emme, Oskar?"
Tuolit ja pöydät työnnettiin syrjään, johtaja pistäysi tupakalle, ja
Oskar ja Thora tanssivat, Helgan soittaessa äänekkäästi naurahdellen ja
heille tuon tuostakin huudellen.
"Helga! Helga! Ei niin nopeaan! Tapathan meidät", pyyteli Thora.
Mutta Helga vain nauroi yhä äänekkäämmin ja soitti yhä kiivaammassa
poljennossa, niin hurjasti, kuin olisi tuli hänen sisuksiaan
kuluttanut.
Sinä iltana Oskar meni pakottavin sydämin kotiin, mutta Thora kävi
levolle onnellisena.
"Olenpa tehnyt ilkeää vääryyttä Helgallekin!" hän ajatteli ja vaipui
syvään hengähtäen uneen.