Oskar nukkui huonosti sinä yönä. Kahden kuukauden ajan hän oli
samoillut unelmien yrttitarhassa, missä suloisten kukkasien tuoksu
huumasi aistit, mutta nyt hän vihdoinkin oli hereillä, laahattavana
oman tuomioistuimensa eteen. Omantunnon tutkinnossa hän oli sekä
oikeutta valvovana tuomarina että syyllisenä vankina, ja katkonaisen
unen ja eloisan valveutumisen pitkinä hetkinä, nähdessään elämänsä ja
vaikuttimensa kuin salamain valaisemina, hän asetti vastattavakseen
muutamia kamalia kysymyksiä.
Onko Thoran lemmenkateus oikeutettu?
Ei, on! Nimittäin -- olen saattanut heittää hänet yksikseen --
ajattelemattomasti jättää omille oloilleen.
Rakastatko Helgaa?
Sitä ei ole tarvis ajatella. Ihailen häntä -- ihailen hänen kauneuttaan
ja älykkyyttään, mutta --
Siis _et_ häntä rakasta?
Rakastan hänen seuraansa -- puhelen hänen kanssaan mielelläni; hän on
pirteä ja sukkela; meillä on paljon yhteisiä harrastuksia.
Jollet siis rakasta Helgaa, niin miksi et hänestä erkane mieluummin
kuin näet Thoran kärsivän?
En voi! En voi!
Siis _rakastat_ Helgaa?
Niin! Niin! Rakastan.
Entäs Thora?
Olen Thoran vuoksi pahoillani -- suuresti pahoillani.
Oletko lakannut häntä rakastamasta?
Sitä en voi sanoa. Thoraa kohtaan on minussa sama tunne nyt kuin aina.
Et siis ole _koskaan_ häntä rakastanut?
Luulin rakastavani -- luulin vilpittömästi.
Thoran herättämä tunne siis oli harhaluulo?
Mitä onnettomin harhaluulo, ja olen tuskissani hänen vuokseen.
Mutta olet kihloissa hänen kanssaan?
Jumala minua armahda, niin olen!
Mitä nyt aiot tehdä?
Mitäkö aion tehdä? Minä -- niin, minä aion totella luonnon käskyä.
Sattuma, hairahdus ja harhaluulo ovat minut kihlanneet väärälle
naiselle, mutta täytyykö minun kytkeytyä häneen huomattuani, etten
häntä rakasta? Ei! Hän on herttainen ja rakas, enkä hänessä mitään
vikaa näe, mutta minun on noudattaminen sydämeni lakia, ja kuka minua
tuomitsee, jos niin teen?
Mutta entäs maan laki -- olethan allekirjoittanut naimasopimuksen?
Niinpä kyllä, mutta onko avioliitto samaa kuin kaikk muut maailmalliset
toimitukset? Onko pakko pitkittää pelkästään sen vuoksi, että on alkuun
lähtenyt? Voidaanko ihmissydämiä käsitellä kauppatavarana?
Sinä siis _et_ aio naida Thoraa?
En voi -- se on mahdotonta -- nyt, kun hänen sisarensa on ilmestynyt
eteeni, näen liiankin selvästi, etten häntä rakasta.
Mutta _hän_ rakastaa sinua!
Se on säälittävää. Thora raukka!
Hän arvelee, että sinä olet luisumassa häneltä pois?
Surkeata -- näen millaisia kärsimyksiä olen hänelle tuottanut.
Mitä tapahtuu, jos hänet kokonaan hylkäät?
Hänen sydämensä pakahtuu -- hänen hellä, suloinen lapsensydämensä
pakahtuu.
Voitko särkeä hänen sydämensä?
En, en, en! Särkyköön omani ennen!
Mitä siis teet?
Minun täytyy naida hänet. Nyt näen sen olevan välttämätöntä -- se on
velvollisuuteni -- siitä ei mikään pelasta.
Maltahan! Erään seikan olet vielä unohtanut. Jos täytät sopimuksen ja
otat vaimoksesi Thoran, niin on sinun oltava valmis elämään hänen
elämäänsä.
Tiedän sen! Tiedän sen! Enkä siihen sovellu! Olkoon hyvä tahi paha, en
sovellu siihen!
Mutta jos rikot sopimukseni etkä nai Thoraa, niin saatat elää Helgan
elämää.
Niin, kyllä, ja siihen elämään sovellun paremmin kuin mihinkään muuhun.
Se innostuttaa, elähyttää, ylentää minua.
Toinen on alhaisempaa elämää, ja toinen korkeampaa?
En siedä sitä ajatella.
Tiedät Thoran naidessasi tuomitsevasi itsesi ainiaaksi tuohon
alhaisempaan elämään ja luopuvasi kaikesta korkeamman toivosta ja
ajattelusta?
Tämä on kidutusta -- kidutusta!
Mutta korkeampi elämä on omalle itselleen omistettua elämää, kun taasen
alhaisempi on uhrautumiselle pyhitttyä -- kumpaisen valitset?
Se ratkaisee -- minun täytyy pysyä sopimuksessa, olkoot seuraukset
mitkä tahansa.
Aamulla herätessään rauhattomasta unestaan Oskar luuli näkevänsä tiensä
selvänä. Hänen rautaisen kohtalonsa kovalla ongelmalla oli yksi ainoa
ratkaisu -- hänen täytyi uhrautua! Hän oli kihloissa ja pakotettu
menemään naimisiin. Hän rakasti Helgaa, mutta hänen tuli repäistä tämä
pois sydämestään. Hän halusi säveltäjäksi ja elää korkeampaa elämää,
mutta hänen täytyi tyytyä alempaan elämään ja täyttää velvollisuutensa.
Muutamat vastustamattomat tuskan vihlaukset väkisinkin panivat pari
kyyneltä kiertymään silmiin, ja sitten Oskar aikaisin lähti työhönsä,
tavallaan tyytyväisenäkin itseensä ja uhrautumisestaan hieman ylpeänä.
Oli syyskaravanien aika, jolloin maamiehet toivat vuoden viimeiset
ihrat ja villat, saadakseen tilinsä selviksi ja suoritetuiksi. Toimisto
ja tavarasuojamat kuhisivat väkeä kuin markkinatori, ja työtä oli
jokaiselle. Oskar lyöttäysi hämmästyttävällä tarmolla päivän puuhiin,
ja aamiaiselta palatessaan johtaja häntä kiusoitteli uutteruudesta.
"Parempi sentään myöhäänkin kuin ei milloinkaan", huomautti johtaja,
"ja hyvä syyspäivä vastaa kahta keväistä."
Kaiken aamua autteli Oskar toimistossa laskujen selvitystyössä. Hänen
toimenaan oli suostutella maamiehiä tilierotuksiinsa, sillä monet
olivat tyytymättömiä ja melkein kaikki velassa johtajalle. Toiset
nurkuivat tuotteistaan saamaansa maksua, toiset ulkomaisen tavaran
kalleutta. Oskar sai kehoitella, mielistellä ja lauhdutella heitä, ja
lopuksi asettaa vekselit, joilla he velkansa suorittivat. Hänen oli
ikävä ja kurja olla.
Puolenpäivän aikaan Helga toimitti sanan, ilmoittaen haluavansa
iltapäivällä kerrata joitakuita jaksoja uudesta sävellyksestä ja
kysyen, voiko Oskar lähteä mukaan tuomiokirkkoon. Hän vastasi
kiireitten liikeasiain pidättävän häntä työssä. Tuskaksi kävi lähettää
sellainen vastaus, mutta olihan hän tehnyt vuoteensa ja aikoi sillä
maata.
Iltapäivän hän vietti tavarasuojamassa, missä maamiesten tuotteet
punnittiin ja sullottiin talvivarastoon. Ihran ja villan haju, miesten
märkien vaatteiden huuru ja kaikkialla tuoksahtava hiki ummehduttivat
ilman tunkkaiseksi, ja Oskar käski heittää isot ovet sepposen
selälleen.
Yht'äkkiä kajahti kirkkaan, kuulakan talvi-ilman halki tuomiokirkon
urkujen soitto, ja se oli viimeinen pisara hänen maljaansa. Tuntui kuin
olisi ääni kutsunut häntä alemmasta maailmasta siihen ylhäisempään,
jota hän ikävöi -- kuin olisi Helga viittoillut tuossa ankeassa
ympäristössä riutuvalle toverilleen ja kuin olisivat hänen kasvonsa
väikkyneet vyöryvillä ääniaalloilla.
Ensi kertaa tunsi Oskar katkeruutta Thoraa kohtaan, kuin olisi hän itse
ollut vanki ja toinen hänen vartiansa. Silloin ratsasti oven eteen mies
vaaleanruskean ponin selässä, jono kuormaponeja takanaan. Tulija oli
Magnus, ja nähdessään hänen seisovan pöydän alkopuolella siinä, missä
hän ennen oli sisäpuolella ollut, joutui Oskar hiukani häpeisiinsä ja
kutsui hänet punnitsijan konttoriin.
Veljesten keskustelu oli lyhyt ja vähäpätöinen, mutta jok'ainoa
jokapäiväinenkin sana tuntui polttavalta. Oskar kysyi, miten Magnus
viihtyi maa-alalla ja oliko hänellä hyvät palkolliset. Toinen vastasi:
"kyllä"; hän oli aina pitänyt maataloudesta, palkollisina hänellä oli
entiset, ja kaikki muukin oli ennallaan. Oskar tiedusti, oliko
kuvernööri antanut tyydyttävät ehdot, ja Magnus myönsi; maatila oli
hänellä nyt vuokralla, joutuakseen vanhusten kuoltua hänen omakseen.
"Mitenkä sinun asiasi täällä menevät?" kysäsi Magnus.
"Minun? No, melko hyvin, kylläkin."
"Onko työ mieleistäsi?"
"Kyllä -- no -- ehk'ei juuri mieluista, enhän sitä odottanutkaan; mutta
ei ole hätääkään sentään."
Heidän oli vaikeneminen, sillä tavarasuojamassa nousi hälinä tavallista
äänekkäämmäksi -- jotkut maamiehet torailivat punnitsijan kanssa.
"Entäs Thora?" virkkoi Magnus hetkisen kuluttua.
"Thora? Hm, menetteleepähän kyllä, luullakseni. Niin, kyllähän Thora
hyvin jaksaa."
"Äiti sanoo hänen käyneen kalpeaksi."
"Hänenkö? Kalpeaksi? Enpä ole huomannut. Kenties sentään: ilmatkin
käyvät kylmemmiksi."
Syntyi tukala pysähdys puhelussa, ja Oskar kuuli tuomiokirkon urkujen
alkavan pauhata hänen oman motettinsa alkusäveliä.
"Helga kuuluu tulleen kotiin", tokaisi Magnus.
"Niin, kyllä, Helga on tullut kotiin", vastasi Oskar.
"Sanovat häntä kauniiksi."
"Kauniiksiko? Kyllä, onhan hän sievähkö, todella koko sievä -- ja
soitannollinen -- lahjoiltaan kieltämättä soitannollinen. Hänestä on
tosiaan varttunut varsin viehättävä tyttö -- varsin viehättävä!"
Taaskin seurasi hankala vaitiolo, joll'aikaa motetti helähteli
tavarasuojaman soraäänien lomassa.
"Häät ovat kai piankin?" sanoi Magnus.
"Häät? Hm, totta puhuen, Magnus, niistä ei vielä ole mitään päätetty."
"Ei vielä?"
"Ei mitään varmaa, tarkoitan -- määrättyä päivää nimittäin. En tiedä
miksi, mutta --"
Oskar katsahti veljeensä ja tunsi kielensä kangistuvan.
Magnus oli tyyni, hänen silmänsä pysyivät levollisina ja äänensä
hiljaisena, mutta kasvoissa oli jotakin, mikä elvytti kamalan muiston
kihlaus-illasta, jolloin Magnus heidän viimeksi puhellessaan oli
sanonut: "Jos koskaan olet hänelle tyly tahi poistut hänen luotaan tahi
hylkäät toisen naisen vuoksi, niin otan antamani takaisin. Kuuletko
minua -- otan hänet takaisin, ja silloin -- silloin, kautta Luojan,
minä surmaan sinut."
Oskar söi johtajan pöydässä sinä iltana. Hän oli silmäänpistävän
totinen, ja täti Margret kiusoittelikin häntä tuppisuuksi, mutta
aterian lopulla hän paperossiaan sytyttäessään huomautti:
"Kummi-isä, toivoakseni suostutte siihen, että kohdakkoin vietämme
häät?"
Thora oli näyttänyt kalpealta ja hermostuneelta, mutta punehtui nyt
iloisin katsein, kun taasen Helgan kasvot, jotka olivat olleet
kuumissaan ja kiihtyneet, vaaleten jäykkenivät.
"Mikä olisi mielestäsi kohdakkoin -- pääsiäinen? kysyi johtaja.
"Aikaisemmin, paljoa aikaisemmin, sanokaamme tammikuun puolivälissä
viimeistäänkin", arveli Oskar.
"Mutta mitä Thora sanoo?"
Kirkastuvin silmin ja aaltoilevin povin istuimeltaan nousten astui
Thora Oskarin luo ja suuteli häntä.
"Sitä siis sanoo Thora!" nauroi johtaja. "Hyvä on, minulla ei ole
vastaan! Määrätäänpä siis tammikuun puoliväli: päivämäärän saatte
päättää keskenänne."
Helgan kalpeat kasvot värähtelivät. "_Siitä_ siis on sovittu!" hän
huudahti, hypähti ylös, riensi pianon ääreen ja alkoi soittaa hyvin
voimakkaasti. Hän soitti hurjaa "Valkyyriain ratsastusta", hetki
hetkeltä yhä nopeammin ja kovemmin.
Oskar oli tuskaannuksissaan ja läksi kotiin aikaisin. "Onpa siunattu
onni, ettei Helga tiedä!" hän ajatteli. "Jos hän tietäisi, niin en
uskaltaisi vieläkään luottaa itseeni! Ja jos hän rakastaa minua
niinkuin minä häntä -- hyvä Jumala!"
Mutta Thora oli sanomattoman onnellinen. Sinä iltana levolle mennessään
hän syytteli itseään: "Oi, kuinka kohtuutonta vääryyttä olen tehnyt
Oskarille -- julmaa, häijyä, häpeällistä vääryyttä!"