V.

Thora jo tiesi, ja suuri sydän tuossa pikku rinnassa oli

pakahtumaisillaan. Hän oli alkanut ajatella, että hänelle itselleen nyt

käy samoin kuin Magnukselle Oskarin tultua -- Oskar alkoi rakastua

Helgaan, ja hän, kuten Magnus, jäädä yksikseen.

Tähän epäilykseen hän ei kuitenkaan voinut taipua ankaratta

taistelutta, ja herttaisen sydämen ensimmäisenä otteluna oli vihollisen

puolustus: Oskar oli paljon, paljon uhrannut, suostuessaan naimaan

hänet; ei ollut ihme jos hän toisinaan hiukan olikin katumapäällä. Sitä

hän vihjaili täti Margretillekin eräänä tuollaisena pitkänä tovina,

minkä he saivat olla kahden kesken kotona.

"Eikö sinustakin Oskar ollut hyvin uhrautuvainen, allekirjoittaessaan

tuon sopimuksen?"

"Uhrautuvainen? Mitäpä uhrauksia tarvitaan kirjoittautumaan suuren

omaisuuden saajaksi", tuumi täti Margret.

"Mutta hänenhän täytyi ottaa liike haltuunsa."

"Totta kyllä -- Islannin paras liike."

"Helga näyttää arvelevan, että se on hiukan ala-arvoinen Oskarille,

täti Margret."

"Se on kyllin hyvä Helgan isälle, ja hän sen pani pystyyn. Eikähän

Oskarilla sitä paitsi ollut mitään muutakaan, ja rumakin jäärä on

ruokaa nälkäiselle."

"Mutta soitannollisia lahjoja oli hänellä, täti, ja Helga pitää niitä

suuren arvoisina."

"Vai pitää? Ei tarvitse alastomain kulkea toisten vaatteita

paikkaamassa. Oskarin soittelu ei olisi hänelle kolikkoakaan tuottanut,

ja mitä taas kunniaan tulee, niin olisiko hän varattomana päässyt

suurkäräjille ja kaikkeen muuhun hyvään?"

"Et siis luule Oskarin menettäneen paljoa mennessään sopimukseen?"

"No vielä mitä! Kenties onkin kenkä toisessa jalassa, jos tietää

tahdot."

Thora oli taas monet päivät onnellinen tämän puhelun perästä. Oskarin

ja Helgan soitellessa Wagneriaan hän hyöri kotoisissa puuhissaan pikku

laulelmiaan hyräillen. Hän haaveili niitä aikoja, jolloin valtiopäivät

aloittaisivat istuntonsa -- kukaties Oskar politiikkaan heittäytyessään

kohoaisi puhemieheksi, jopa kuvernööriksikin, ja kaikki johtuisi siitä,

että Oskar nai hänet.

Mutta tukalaa oli istuskella tuntikausia huoneessa, missä toiset tuskin

huomasivat hänen läsnäoloaan, ja vaikka Thora yritti salata tuskaansa,

jottei Oskar olisi häpeissään, niin kävi hänen mielensä joskus

katkeraksi Helgaa kohtaan ja pyrki purkautumaan. Häntä pidätteli vain

suloinen, lohdullinen epäilys, jota hän vaaliskeli sydämensä sisimmässä

sopessa -- nimittäin että oli lopultakin erehtynyt ja ettei Oskar

todenperään välittänyt Helgasta.

"Täti", sanoi hän, "eikö mustasukkaisuus mielestäsi ole typerää?"

"Miten sattuu, Thora."

"Jos vaimo esimerkiksi luulottelee miehensä osoittavan liiallista

huomaavaisuutta toiselle naiselle -- niin etkö pidä mustasukkaisuutta

siinä typeränä?"

"Typerä hän on, jos ilmaisee mielentilansa, tyttöseni. Pistoa ei

vältetä puremalla käärmeeltä pää, ja jos vaimo miehelleen näyttäytyy

mustasukkaiseksi, niin hän tekee juuri, mitä toinen nainen on

tahtonutkin."

"Hänen siis tulisi pysyä hievahtamatta ja hiiskumatta?"

"Niin tietysti. Jos mies tahtoo karata hänen luotaan, niin parempi on,

että mokoma saa tahtonsa tapahtumaan, ja jollei karkaa, niin hän on

sitä enemmän häpeissään luullessaan, ettei vaimo tiedä."

"Tarkoitat, että jos mies joutuu vain hetkellisen lumouksen valtaan --"

"Ihan sitä! Lumoutuminen kelpaa pikku keimailuun, mutta se on kuin

kirkas metalli -- mustuu kosteassa komerossa piankin. Kultaa sitä

sellaisiin paikkoihin tarvitaan, rakkaani."

"Toisin sanoen, hyvä täti, rakkaus on avioliitossa kaikki kaikessa?"

"Niin on, totta tosiaan -- tuskaannuksineen ja pettymyksineen,

lapsineen ja sairasteluineen ja kaikkineen. Ja kun on naiminen edessä,

silloinpa typerinkin mies sen oivaltaa, Jumalan kiitos."

"Sinähän tunnet hyvin miehet, täti kulta -- kumma kun et itse ole

mennyt naimisiin."

"Siksipä juuri, tyttöseni!"

Nyt oli Thoran taas helpompi verhota tuskiansa hymyilyillä. Hän

kuvitteli mielessään sitä aikaa, jolloin hänen rakkautensa sukeutuisi

Oskarin koko maailmaksi. Sielunsa salakomeroissa hän ajatteli niitä

päiviä, jolloin tulisi lapsia ja kenties sairauttakin, ja he

vetäytyisivät kiinni -- lujasti kiinni toisiinsa sen johdosta, että

elämän raskaat pilvet kaartelivat heidän taivaallaan. Thora ei

mielestään ollut kaunis, hän oli vain yksinkertainen ja halpa pikku

olento, hän ei olisi Oskaria ansainnut ja oli monessa pikku kohdassa

rakastettunsa alapuolella, mutta oi, hänen rakkautensa oli ihmeellinen!

Mikään maailmassa ei ollut niin ihmeellistä kuin hänen rakkautensa. Se

saisi aikaan suuria, se oli kuolemaa lujempi, se pysyisi Oskarin tukena

loppuun asti.

Mutta sittenkin oli hänen työlästä vaieten kestää haavojaan, ja kun

Oskar ja Helga läksivät tuomiokirkkoon, hänet kotiin jättäen, niin hän

itsekseen selitti olevansa liian oppimaton Oskarin vaimoksi, ja kaikki

suloisen rakkauden sankaruus luhistui.

"Eikö olekin Helga etevä, täti Margret?"

Täti nosti katseensa kutimestaan ja pilkisti kysyjään lasiensa takaa.

"Eteväkö? -- tyttö, joka ei osaa parsia sukkaa eikä panna perunapataa

tulelle!"

"Mutta tiedäthän, kuinka hän osaa puhua, täti."

"Osaa papukaijakin, tyttöseni, ja harvoin säästelee korppikaan

ääntänsä."

"Mutta mieshän tietysti tahtoo vaimoaan toverikseen, täti --

juttelemaan kanssaan niistä asioista, joita harrastaa, ja ehkä

arvostelemaan työtänsäkin."

"Tahtooko? No jos tahtonee -- mutta hassahtaneeksi tuomitsen

sen miespahan, joka mieluummin nai arvostelijan kuin hyvän

taloudenhoitajan."

Siitä pitäen oli Thoralla aina tee valmiina Oskarin ja Helgan palatessa

tuomiokirkosta, ja jos hänen sydämensä värähtelikin, niin hän koetti

kumminkin olla varuillaan, ettei Oskar milloinkaan näkisi kyyneltä

hänen silmässään. Mutta monestikin, tuntiessaan olevansa kannaksena

noiden kahden välillä, heidät yhdessä ja kuitenkin erillään pitäen,

hänen tahtonsa pingoittunut jousi hölleni ja hän oli tykkänään

lannistua. Päivä päivältä hän odotti Oskarin sydämen puhuvan hänelle,

ja kun se ei sanoiksi saanut, niin hänen täytyi uskoa Helgan kauneuden

olevan estämässä.

"Eikö Helga ole kaunis, täti Margret?"

"Saattaa olla", vastasi täti.

"Sinä _tiedät_ sen, täti. Tiedäthän hänet Islannin kauneimmaksi

tytöksi."

"Ehkä -- ja ehkä en."

"Sellaisesta kauneudesta on suurta etua -- saat jokaisen ja kaiken

valtaansa. Jos tyttö vain on tarpeeksi kaunis, niin kaikki miehet

matelevat hänen jaloissaan."

"Moisia ventoselkäisiä temppuilijoita ei ole kovinkaan kosolta näillä

mailla. Ei, ei, kauneus ei ole kaikki, Thora, ja se on meidän toisten

onni."

Puna alkoi nousta Thoran hiusmartoon asti, ja tämän hätälipun osuessa

silmiinsä täti Margret jatkoi:

"Mutta hienoista höyhenistä upeat linnut, -- ja tiedän, että muutamat

islantilaispukuiset saisivat Helgan näyttämään vähäiseltä, jos hänen

tanskalaisiin hepsuihinsa itsensä pynttäisivät."

Thoran punastuneet kasvot alkoivat säihkyä kuin auringonnousu.

"Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Kauneus on silmänmakeaa, mutta ei

vatsantäytettä."

"Täti Margret, miten voit sanoa noin rumasti!"

"Rumastiko? Puhunpahan ainakin suoraan suuni puhtaaksi samalla.

Miksikäs vaskea kullalla tinattaisiin, kultaseni!"

Tämä keskustelu sai Thoran paremmin malttamaan mielensä, hänen ja

Helgan erilaisuus kun näytti pienemmältä. Hän päätti pukeutua

englantilaiseen kuosiin, jottei Oskar näkisi niin suurta eroa.

Hänellä oli säästöjä -- isänsä antamia pukuvaroja. Määräraha ei ollut

suuri, mutta edellisinä vuosina oli siitä liiennyt suurin osa poiskin,

ja tänä vuonna hän oli aikonut ostaa sadetakin merimies Hansille, joka

oli menettämässä viimeisenkin arvonsa tunnon ja hyristeli talvisäällä

ilman alustakkiakin. Mutta nytpä päättikin hän olla itsekäs, tuhlata

rahansa omiin tarpeisiinsa, ja se oli ihan oikein, koska hän Oskarin

vuoksi niin teki.

Homman täytyi pysyä salaisuutena, suurena salaisuutena, ollakseen

kaikille yllätyksenä -- puoli taistelua kun oli jo siten voitettavissa.

Hän osti postiosoituksen säästöillään ja tilasi Edinburgista sellaisen

puvun, kuin oli muutamassa muoti-ilmoituksessa nähnyt kuvattuna.

Puku saapui eräällä rahtilaivalla, ja Thora oli kuin lapsi

salamyhkäisessä ilossaan, salavihkaa kuljettaessaan ison pahvilaatikon

yläkertaan kamariinsa, ja johtajan ja täti Margretin uteliaisiin

kyselyihin verukkelehtiessaan selittämättömillä pikku nyökkäyksillä ja

välttelyillä.

Oli pakastanut, ja iltapäivällä Oskar pistäysi ehdottamaan, että

mentäisiin kävelylle järvenrantaan ja koeteltaisiin, joko jää kannatti

luistella. Helga suostui halukkaasti, mutta Thora kieltäytyi --

hänellä oli hiukan tehtävää, tärkeääkin; saisivatpa palatessaan nähdä.

Heti kun Oskar ja Helga olivat lähteneet ja tätä Margret luvannut

kiehauttaa teeveden, niin Thora hiipi ylös kamariinsa, lukitsi oven,

avasi laatikon ja otti esille uudet pukimet, joiden oli aikaansaatava

ihmeellinen muutos. Ne olivat viehättävät, ne olivat kuin taikamaailman

haaveita, suloisempia kuin mikään mitä Helgalla oli -- sininen

_voile_-puku, silkkivyötärys, kirjailtu olkakaista. Laskoshame oli kuin

auringonhohde Heklalla kesäisen sadekuuron jälkeen, ja röijyn silkki

kimmelsi kauniina kuin jäätikön pinta, jossa ilmakuplat kuultavat

kiiltävän kuorensa alta.

Thora nauroi riemastuksissaan, ja riisuessaan vanhan islantilaisen

vaatetuksensa hän heitti sen syrjään kuin viimeistä kertaa käytettynä

-- lyhyen hameen, kankean röijyn ja kiilloitetun eduksen. Hän

kummasteli, miten oli voinutkaan pitää niitä niin kauan, jopa tuumi,

mihin ne nyt käyttäisi -- päättäen ne antaa eräälle nuorelle leskelle,

jolta äskettäin oli lapsi kuollut kurkkumätään ja joka oli liittynyt

Pelastusarmeijan suojakodin väkeen.

Uuden puvun käsiinsä ottaessaan hän oli hiukan ymmällä, miten saisi sen

ylleen ja miltei toivotteli, että olisi tullut Helgalta näitä seikkoja

tiedustelleeksi. Poimuhameesta hän suoriutui kylläkin helposti, ja sen

laaja laahus tuntui lisäävän vartalon pituutta ja arvokkuutta, mutta

röijy se vasta oli merkillinen kiusankappale. Se oli takaa

kiinnitettävä, ja epätoivoisesti yriteltyään pujotella hakasia

paikoilleen hän oli vähällä kutsua täti Margretin -- mutta ajatteli,

ettei se sentään mitenkään käynyt päinsä ja ponnisteli sitkeästi

edelleen.

Huoneessa oli kylmä, mutta puvun vihdoin viimein ollessa yllä hehkuivat

hänen kasvonsa kuumeisen poltteisina. Hän oli uumilleen kiinnittänyt

hopeasolkisen vyönsä, se kun oli Oskarin lahjoittama, ja suorinut

hiuksensa sivujakaukselle, koska Helgakin sitä tapaa käytti.

Kuvastimessa itseään katsellessaan hän taaskin nauroi ylpeänä ja

onnellisena.

Mitä sanoisi Oskar hänet nähdessään? Hän sanoisi: "No mutta Helgahan

tässä on! Toinen Helga! Ei ihan yhtä pitkäkasvuinen kenties, mutta

aivan -- niin, todellakin aivan yhtä sievä!" Ja sitten Helga

suutahtaisi ja kääntyisi kateelliseksi -- kenties palaisi takaisin

Tanskaan.

Hän sipsutteli varpaisillaan edestakaisin, sädehtivin silmin vilkaisten

tuon tuostakin kuvastimeen, kunnes kuuli ääniä eteisestä.

"Thora!" huudettiin portaiden alapäästä. Siellä oli Oskar.

"Minä tulen", vastasi Thora.

"Entäs se suuri yllätys?"

"Heti kohta!"

Hän odotti, kunnes ovi loksahti kiinni alakerrassa, ja sitten, yhä

hiukan naurahdellen, mutta nopeaan hengittäen, voitostaan varmana,

vaikka pikku pelon väre sydämessään, hän astui alas portaita ja

leijaili vierashuoneeseen.

Oskar nojaili uuninreunukseen, ja Helga istui jakkaralla jalkojaan

pystyvalkean ääressä lämmitellen. He kääntyivät Thoraan ja katselivat

häntä suurin silmin. Jäätävää vaitioloa kesti hetkisen, ja sitten

virkkoi Thora, nopeammin ja yhä nopeammin hengittäen:

"No, mitä arvelette?"

Helga alkoi nauraa, ensin hiljaa tirskuen, mutta lopulta remahtaen

hillittömään puuskaan, joka tarttui hymyään pidätelleeseen Oskariinkin

ja tempasi hänet mukaansa.

Thoran surkea katse masentui, ja hän kysyi soinnuttomalla äänellä:

"Mutta mitä te nauratte?"

"Rakas, rakas lapseni!" huudahti Oskar; ja Helga äännähteli yhä

kikattaen:

"Pikku muotikauppias! Se tekee hänet ihan muotikauppiaan näköiseksi!"

"Ei, ei, ei sitä", puolusteli Oskar. "Mutta Thora se ei ole. Thora on

suloinen, yksinkertainen Islannin impi, jonka viehkeytenä on hänen

koruttomuutensa, kun taasen tämä --"

"Näen", sanoi Thora, ja kääntyi sydän kurkussa lähtemään.

Oskar astui ovelle häntä pysähdyttämään, mutta kimeästi huudahtaen kuin

kuolinhaavansa saanut jänis Thora torjui tulijan luotansa ja pakeni.

Hän astui hitaasti yläkertaan, riisui englantilaisen pukunsa ja sulloi

sen entiseen pahvilaatikkoon, jonka työnsi vuoteen alle -- itkeskellen

hieman ja silmiään pyyhkien.

Hän tiesi vihdoinkin totuuden -- tiesi, mikä hän Oskarin mielestä oli.

Yksinkertainen Islannin impi -- siinä kaikki mitä Oskar milloinkaan oli

hänessä nähnyt! Hänhän oli lumonnut Oskarin vain hetkeksi, ja Helgaahan

Oskar rakastikin!

Vierashuoneen oven sulkeuduttua Oskar katsahti Helgaan ja ihmetteli:

"Mikähän häntä vaivaa?"

"Etkö näe?" kysyi Helga.

"No en kuolemaksenikaan -- mikä?"

"Saattavatpa nämä älykkäät pojat olla lyhytjärkisiä! Voisin sen sinulle

selittää kolmella sanalla."

"Selitähän siis -- selitä."

"Thora on mustasukkainen."

"Puhutko vakavasti?"

Helgan kasvot sävähtivät punaisiksi: hän loi katseensa Oskariin, jota

puistatti salaperäinen väristys. Suuri yllätys oli lopultakin tullut.