Seuraavan kuukauden oli Oskar joka päivä ja melkein kaiken päivää
johtajan asunnossa, tykkänään heittäen sikseen kaikki yleiset asiat ja
liikkeestä vähintäkään välittämättä. Mutta hänen vierailunsa eivät aina
tarkoittaneet Thoraa, joka vähitellen lakkasi olemasta "Thora-lapsi"
hänelle kuten muillekin ja koitui vakavaksi pikku olennoksi, jonka
kasvoilla kuvastui kaihomielisyys. Hän ei nyt enää milloinkaan
juoksennellut pitkin taloa, vaan istui nurkassa lankakerä sylissä ja
sukkapuikot kädessä, Oskarin ja Helgan soittaessa pianoa tahi
soitannollisista asioista haastellessa.
Niinä päivinä oli johtajan talossa soitanto, soitanto, taukoamatta
soitanto kaikkena kaikessa. Jo alussa oli Helga kantanut
vierashuoneeseen pinon Wagnerin sävellyksiä, ja ne tenhosivat perin
pohjin Oskarin mielen. Muut säveltäjät saivat aikaan kauniita
sopusointuja, hienoja ja taitavasti sommiteltuja suloäänien yhtymiä,
mutta kun Oskar soitti Wagneria, niin hänestä tuntui piano heräävän ja
itkevän, palavan ja liekehtivän sormien alla.
"Tämä on loistavaa!" oli hänen tapana sanoa. "En voi sinua koskaan
kylliksi kiittää, Helga. Uuden maailman, ilmestyksen olet eteeni
avannut."
Helga oli kuullut Oskarin sepittäneen lauluja Islannin tarustosta ja
virkkoi eräänä päivänä: "On ihme, ett'et yritä itse säveltää mitään,
Oskar -- jotakin Wagnerin tapaan -- varmasti sinä pystyisit."
Arkaillen ja puolustellen Oskar sitten esitti oppilaskokeitaan, ja
Helga ylisti niitä maasta pilviin. "Tiedätkös, sinä olet synnynnäinen
sävelniekka!" huudahteli hän. "Eikä sinun tulisi milloinkaan muuta
tehdä kuin kehittää luomislahjojasi -- ei kuuna päivänä!"
Oskar oli huumeissaan hänen kehumisistaan, mutta yritti naurahtaen
sanoa:
"Oi, se on mahdotonta."
"Miksi mahdotonta?"
"Valtiopäivät -- julkisen elämän velvollisuudet -- ja niin edespäin ja
aina edelleen."
"Mutta, hyvä Oskar, ethän toki aikone elämääsi tuolla tavoin hukkaan
haaskata?"
"Sanotko sitä haaskaukseksi, Helga?"
"Ei se sitä jokaiselle olisi -- esim. Magnuksen laiselle miehelle --
mutta sinulle kyllä", selitti Helga, ja sitten hän vastustamattoman
lystikkäästi matki edusmieshuoneen tapoja, sananparsia sellaisia kuin
"herra puhemies, sallikaa minun pyytää palaamista päiväjärjestykseen"
ja "tahtooko arvoisa ja oppinut edusmies selittää", sekä muita pikku
maan lainlaatijakunnan tyhjyyksiä.
Oskar nauroi, kunnes kyynelet (useammastakin kuin yhdestä lähteestä)
alkoivat vieriä alas poskia, ja sanoi sitten: "Oiva näyttelijätär
tulisi sinusta, Helga! Mutta periaatteet, hyvä tyttöseni, periaatteet
ovat politiikan sieluna, ja jos mies voi johtaa maatansa ylväämmille
poluille, niin hän saa unhottaa tasangot -- etkö sinäkin ole sitä
mieltä, Thora?"
Ja Thora, jota pyörrytti inha heikkouden tunne, vastasi avuttomasti:
"Olen, Oskar. Mutta en muistanutkaan mainita, että isä halusi sinua
tavata liikeasioissa."
"Liikeasioissa!" huudahti Helga. "Vielä nekin!"
"Kiellätkö nekin?" kysyi Oskar.
"Sinulta -- tietysti, sillä sinä et ole sopiva niihin", vakuutti Helga.
"Ja jos menet liikealalle, niin olet kuin mies, joka on nainut väärän
naisen. Sellainen nainen saattaa olla hyväsydäminen, toimelias, kelpo
olento, aivan sopiva jollekulle muulle, mutta ei millään muotoa sille
miehelle aiottu."
"Tuossa on perää, vaikka on ihmeellistä, että sen tiedät", myönsi
Oskar. "Kaupoissa olen niin auttamaton pöllö, ett'en sitä kehtaa
mainitakaan."
"Tietysti sinä olet, Oskar -- muuta ei voi kuvitellakaan. Jos sen
sijaan Magnus olisi ryhtynyt liikkeeseen, niin hän olisi voinut siitä
jotakin irti saada. Mutta sinä -- mitä kummaa _sinä_ odotat saavasi?"
"Äläs, nyt olet väärässä, Helga! Olen siitä jo jotakin saanut -- olen
saanut Thoran!"
"Thoran?"
"Etkö sitä tiennyt? Thorastahan tein tarjoukseni, tuohon sopimukseen
sitoutuessani."
"Vai se se olikin -- sekö vain?" sanoi Helga; ja sitten Thora itse
alkoi tuntea pahoinvointia, kokosi työnsä ja hiipi ulos huoneesta.
Helgan kylvämä siemen ei kuitenkaan ollut langennut kivikkoon.
Neljänkolmatta tunnin kuluttua Oskar saapui uusi sävellys käsissään.
"Viime yönä johtui mieleeni aate, enkä siitä päässyt eroon", hän
selitti ja istuutui pianon ääreen soittamaan.
"Kaunista!" huusi Helga. "Todella kaunista! Mutta tämä aihe vaatisi
urkuja -- etkö sovitakin sitä uruille, koetellaksesi tuomiokirkossa?"
"Oiva tuuma", arveli Oskar. "Thora tuntee kirkonpalvelijan ja voi
hankkia avaimen. Mitä sanot, Thora?"
"Jos haluat", vastasi Thora, ja seuraavana päivänä hanke toteutettiin.
Oskar ja Helga istuivat urkulehterillä kahden, ja Thora lähetettiin
alttarin portaille ilmoittamaan, miltä kappale kaukaa tuntui. "Miltä
tämä kuulosti, Thora?" huusi Oskar parisen kertaa alussa, ja Thora
vastasi: "Hyvin sievältä, luullakseni", mutta sitten nuo kaksi
urkulehterillä unohtivat hänet kokonaan harjoittelunsa innossa.
Seuraavana parina kolmena viikkona Oskar ja Helga kävivät
tuomiokirkossa joka päivä, ja toisinaan meni Thora heidän matkassaan,
mutta useimmin jäi kotiin. Äkillinen tarmon aalto näytti nostavan
Oskaria ylemmäksi omaa itseään, ja hän loi sävellyksen toisensa
perästä. Helga osoitti innostunutta suosiota niille jokaiselle, ja
hänen kiittelynsä saivat Oskarin onnen hurmioon.
"En voi milloinkaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Helga", hän
vakuutteli, "kaikesta siitä hyvästä, mitä Islantiin palattuasi olet
minulle tuhlannut. Olet elämälleni suonut uuden ilon, uuden loisteen!"
"Joutavia!" vastasi Helga. "En ole muuta kuin ääni huutamassa neroasi
hereille. Olet syntynyt luomaan sävelteoksia, ja mitä ikänä
tapahtuukaan, sinä et saa koskaan, et koskaan hukata elämää, jolla on
noin suurenmoinen tulevaisuus edessään."
Tähän, ja tämäntapaisiin hän vastasi aina: "no eihän!" tahi
"mahdotonta!" tahi "turhaa on siitä enää puhuakaan", mutta Helgan sanat
olivat kuin elävä henkäys hänen unelmilleen, jotka olivat olleet tähän
saakka epämääräisempiä ja joita hän oli yritellyt unohtaa siitä asti,
kuin Thoran kanssa kihlautui:
"Eikö voisi nousta toinen Wagner, islantilainen Wagner, Wagner, jolla
olisi vielä suurenmoisempi näkymö ja vielä uljaammat tarinat -- tämän
vanhan, jylhän maan sadut ja eddat?"
Helga oli ollut kuukauden päivät Islannissa, kun ehdotti Oskarille,
että tämä kirjoittaisi vuorolaulujakson eräästä hänen valitsemastaan
taruaiheesta. Siinä vanhat pakanamaailman jumalat, ihmissuvulle
kristikunnan perustamisesta vihastuneina, repivät maanjäristyksin
heidän hedelmälliset laaksonsa auki uumenia myöten ja syöksevät heidän
päälleen laavatulvan, ja sitten Kristus astuu läpi sekasorron, lausuen:
"Olkoon rauha!"
"Suurenmoista! Loistavaa! Valtava aihe! Mutta kykenenköhän minä
siihen?" intoili Oskar.
"Kykenet hyvinkin, sinun täytyy", vakuutti Helga, ja siitä hetkestä
asti Oskarin suonissa poltti alituinen kuume, kunnes työ oli valmis.
Thora ei päiväkausiin nähnyt häntä vilaukseltakaan, paitsi milloin hän
tulla tohahti Helgan avulla koettamaan jotakin partituurinsa osaa, taas
sanaakaan hiiskumatta rynnätäkseen takaisin työhönsä. Kun teos oli
valmis ja sitä oli koetettava uruilla, sanoi hän:
"Pistäydytkö _sinä_ tuomiokirkkoon tänään, Thora? Etkö? Ehkä onkin
parempi, ett'et tule. Meidän täytyy kerrata samaa uudelleen ja aina
uudelleen -- se voisi väsyttää."
Oli alkutalven kalsea iltapäivä, ja askartelevan maailman ikäviä ääniä
pyrki Oskarin mukana tunkeutumaan tuomiokirkkoon. Vuonolla purki laiva
lastiaan -- hän kuuli miten rautaiset työntökärryt romisivat pitkin
kivettyä laituria johtajan tavarasuojamaan. Tuomiokirkon korttelin
kulmassa oli talo rakenteella -- hän kuuli muuraajan lastan kepeän
kalkkeen. Alhaalla sataman veistämössä korjattiin laivaa varatelakassa
-- hän kuuli niittaajan vasaran tiheät iskut.
Mutta toinen ilmakehä oli tuomiokirkossa, ja Oskar liukui siinä kuin
virralla -- hiljainen pyhättö, tyhjät penkkirivit, kumukattoinen tyhjä
saarnatuoli, tyhjä alttari, jonka taustaa verhosi pääsiäis-aihetta
esittävä taulu, marmorimalja, missä nousevat sukupolvet kastettiin,
menneitten muistolle pystytetyt marmoripatsaat, ja kaiken yli leijuva
kuunteleva ilma, joka heräsi kuiskaukseen tahi jalan sipsutukseen ja
henkäili kuoleutuneen rukouksen ja hälvenneen kiitoksen huounnassa.
Tässä taiteen ja uskonnon ilmakehässä Oskar istuutui urkujen ääreen
ensi kertaa koettamaan kappalettaan, Helga vierellään. Urut hytkyivät
hänen sormiensa koskettelusta, autio tuomiokirkko vavahteli kuin
rantakallion luola ääniaaltojen pauhusta, ja ensi harjoituksen loppuun
päästyään hän värisi kiihkosta, ja Helga oli kuumeissaan.
"Mitä minä sanoin?" huudahteli Helga. "Enkö ollut oikeassa? Oi, jospa
tämä kuultaisiin Tanskassa!"
"Taikka Englannissa!" huokasi Oskar.
He soittivat kappaleen taasenkin ja yhä uudelleen, ja jokainen kertaus
lisäsi heidän kiihkoaan, kunnes tämä lähenteli hysteriaa ja heidän
äänensä sointuivat autiossa holvirakennuksessa kimeinä kuin
vuorenkukkulalla vinkuva tuuli. Viimein he koettivat sävellyksen
sanoja, eikä mielenliikutuksella silloin enää ollut rajaa.
Urut vavahtelivat ja notkuivat jälleen, ja sitten nousi kaiken pauhun
yli Helgan eloisan äänen sointu, kuin inhimillisenä huutona luonnon
kohisevilla aalloilla, milloin itkien, milloin riehuen, milloin
kyyristellen, milloin hyökyaallokosta ylös tempautuen, ja lopulta
aleten leppeäksi kuiskaukseksi: "Olkoon rauha!"
Kun laulu ja soitto oli lopussa, ja kaikki hiljaista, silloin Oskar
istui hetken hievahtamattomana, kuulumattoman kaiun vielä tuntuessa
vyöryvän halki äänettömän ilman; ja sitten se ilon tahi hulluuden
salama, joka valtaa jokaisen neron kerran elämässä, yllätti hänetkin,
ja hänen sydämensä huusi päihtyneessä onnessaan: "Minäkin olen suuri
säveltäjä!"
Tuon hetken huumeessa Oskarin käsi heilahti alas, tarttui Helgan käteen
ja piteli sitä; heidän sormensa nytkähtelivät yhdessä, ja he olivat
kuulevinaan toistensa sydämen sykinnän. He katsoivat toisiinsa --
Oskarin silmät veristivät ja Helgan olivat kosteat.
"Helga!" huudahti Oskar.
"Oskar!" vastasi tämä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiskaisi
tuuli urkulehterin portaiden sivusta ikkunan auki, ja Oskarin korviin
tunkivat taaskin ulkopuolella ahertavan arkimaailman oneat äänet --
työntökärryjen romina, muurauslastan kepeä kalke ja niittaajan vasaran
tiheät iskut. Hän heräsi kuin vanki komerossaan, vartian kolkutuksen
hälventäessä loistavat unelmat ja vankilan muurien jälleen sulkeutuessa
ympärille.
Oskarin sormet höllenivät irti ja sitten hän kuuli Helgan kiivaasti
huohottavan takanaan ja hänen äänensä virkkavan inhan katkerasti:
"Thorako siellä?"
Oskar hätkähti ja kääntyi. "Missä?" hän kysyi.
"Tuolla alhaalla, alttarin portaiden päässä. Ei, erehdyin. Varjo se
vain on. Alkaa hämärtää."
Sitten hän jatkoi yhtä katkerasti: "Mutta kaiketi hän on siellä
piakkoin, ja sinä hänen kanssaan."
Oskar värähti, kuin olisi haavoittunut valtimo reväisty auki, ja toinen
jatkoi:
"Sitten sinä käyt takaisin liikepuuhiin, ja Oskar -- Oskar Stephensson,
säveltäjä -- kuolee maailmalta."
Oskar hapuili sormillaan koskettimia eikä vastannut, jolloin Helga
alkoi peittelemättömän ivallisesti kuvailla sitä tylsää liike-elämän
latua, mikä häntä odotteli naimisensa jälkeen -- sen koronlaskuja, sen
saivarteluja maamiesten kanssa, sen kaiken maailman kiluihin ja
kaluihin ulottuvia ostoja ja myyntejä.
"Kyllä on sääli", hän lausui.
"Älä kiduta minua, Helga", pyyteli Oskar.
"Eikö ole mitään pelastuksen tietä?"
"Ei, ei, ei!"
"Ei niin mitään tietä, Oskar?"
"Mennään", äännähti Oskar ja oli tullut alaovelle asti, ennenkuin
muisti jättäneensä hattunsa lehterille.
Thoralla oli tee valmiina heidän saapuessaan kotiin. Hän oli hauskan
takkavalkean ääressä polvillaan, leikkomiaan voileivän viipaleita
karistelemassa, ja vilkaisi heihin hermostunut, kysyvä, kyyneleinen
hymy huulillaan.
"Pikku raukka! Ei saa antaa hänen sitä koskaan tietää -- ei koskaan,
ei!" ajatteli Oskar.