Vallattomat henget hypittivät Thoraa niin herkeämättä, että hänellä oli
kuumeinen kiihko saada esitellä rakastettunsa Helgalle, ja kun Oskaria
ei vielä puolenpäivän tienoissa seuraavana päivänä näkynyt, niin hän
lähetti hallitustaloon kirjeen, komentaen Pahaa poikaa viipymättä
saapumaan esille. Johan tämä nyt oli ihan liiaksi intoutunut tuhmaan
politiikkaansa, vaikka häntä lemmittynsä luona odotti paljoa
voimakkaampi viehätys. Mutta Annalta tuli vastaukseksi, että Oskar
vielä nukkui, ja ettei hän halunnut Oskaria kesken herättää hänen
eilisten ponnistustensa ja myöhään yöhön valvomisensa jälkeen.
Aikaisin ehtoopäivällä pistäysi Anna itse vieraisille, toivoen
näkevänsä rauhanrakentamisen ensi hedelmiä. Täti Margretin alakerrassa
puuhaillessa odoteltavalle iltaseurueelle suklaata äidillinen vanha
rouva koetti monin ovelin keinoin saada Helgalta selville, millaisen
kasvatuksen tämä oli Tanskassa saanut ja varsinkin mitä uskonnollista
ohjausta ja seuraa äiti oli antanut. Helga oitis älysi juonen ja
punaiset huulet hiukan viistossa loi säikähdyttävän kuvauksen
teattereista ja konserttisaleista sekä eräästä kööpenhaminalaisesta
näyttelijäin ja näyttelijätärten käyntipaikasta, missä oli vilkasta
elämää erittäinkin sunnuntai-iltoina ja missä naisetkin polttelivat
paperosseja ja joivat konjakkia.
Sillävälin Thora vaani ulkonevan ikkunan kulmauksessa Oskaria ja heti
kun näki tämän harppaavan alas katua, kiiti eteiseen, sujahti hänen
syliinsä ja suuteli häntä. Yhä voittonsa riemussa lausui Oskar:
"Onnitteluako? Suloisinta mitä konsanaan olen osakseni saanut", ja
työntyi vierashuonetta kohti.
"Maltas, oi maltahan! Minullapa on jotakin näytettävänä sinulle!"
hätäili Thora.
Ja tämä, Luoja ties, minkä ilkeiden voimien koito uhri -- tietämättä
mitä teki, mutta nauraen hilpeästi kuin olisi laululintu ollut hänen
kurkussaan visertelemässä -- alkoi leikkiä vanhaa tuttua lasten
kujetta: yltääkseen nousten Oskarin taakse varpailleen hän painoi
kätensä hänen silmilleen, komensi: "eespäin, sotamies!" ja marssitti
hänet sokkona sisälle huoneeseen ja Helgan eteen. Nopeasti vetäen pois
kätensä hän huudahti: "tuossa!" ja astui syrjään silmäilemään
vaikutusta.
Oskar näki seisovansa kasvoista kasvoihin vastapäätä tyttöä, niin
Thorasta poikkeavaa kuin suinkin kuvitella taisi -- solakkaa,
tummaihoista, tukan jakaus ohimolla ja kutrit otsalle valuvina, yllään
kevyt silkkinuttu ja hopeanharmaa hame, ja ilma ympärillä orvokeilta
tuoksuvana.
"Helga! Onko se mahdollista?"
Hän ojensi kätensä ja Helga tarttui siihen, sitä pidellen. Noin
seisoivat he tuokion, Thoran nopeaan hengittäen tarkatessa heidän
kasvoillaan vaihtelevia ilmeitä: Oskarin piirteissä kuvastui hämmästys,
ihailu ja hurmaantuminen -- Helgan uteliaisuus, tyydytys ja riemastus.
Ja Thoran omatkin kasvot -- niiden surkuttelevien enkelien nähden,
jotka näitä yksinään silmäilivät -- ilmaisivat yhtä moninaisia
tunteita, ylpeyttä, iloa, sitten levottomuutta ja lopuksi salaisen
tuskan pikku vihlausta.
Tätä tunnettaan huojentaakseen Thora puhkesi nauramaan, ja sitten
nauroi jokainen, samassa kun täti Margret tarjottimella toi suklaata ja
leivoksia.
"Olet siis saattanut heidät jälleen yksiin, Thora?" virkkoi täti, ja
Thora nieli palan kurkustaan ja vastasi:
"Niin."
Sitten Oskar ja Helga istuutuivat ikkunan luona olevalle sohvalle ja
alkoivat kiihkeästi jutella. Thora kuuli katkelmia keskustelusta,
kantaessaan kuppeja. Puhe kosketteli aloja, joita hän ei
osapuilleenkaan tuntenut -- Englantia, Tanskaa, Kööpenhaminaa,
Lontoota, Oxfordia, Englannin ja Tanskan teatterioloja, ja edellä
kaiken soitantoa, soitantoa, soitantoa.
"Hepä viihtyvät hyvin keskenään", sai Thora sanotuksi.
"Siitä saat olla varma", kiusasi täti Margret.
Hämärän tullen palasi johtaja kotiin -- hän ei ollut hiuskarvankaan
vertaa luopunut työjärjestyksestään. Illemmalla saapui puolet kaupungin
suuruuksia -- piispa, ruununvouti, kimnaasin rehtori ja viimeiseksi
kuvernööri. Helga liikkui heidän parissaan niin sujuvan keveästi kuin
seuraelämään perehtynyt ainakin. Tunnissa hän oli saanut vallatuksi
kaikki miehet, mutta naisväki ei ollut niin taattua.
"Heti kun häneen vilkaisin", kuiskasi täti Margret Annalle, "sanoin
itsekseni: 'Thora on Nielseniä kiireestä kantapäähän, mutta tämä toinen
on saanut vereensä muukalaisesta enemmän'."
"Hän on elävä kuva vaimostani sellaisena, kuin hänet ensi kerran näin",
huomautti johtaja matalalla äänellä kuvernöörille, joka merkitsevällä
äänenpainolla vastasi hiljaa:
"En sitten ihmettele, veikkoni -- en yhtään ihmettele!"
"Sinun ja Helgan päät olivat lähempänä toisiaan, kun niille viimeksi
käteni laskin", tokaisi Thoralle piispa. "Pidä varasi! Siskosi juoksee
edelle sinusta, pienokainen."
"Niin todellakin!" vastasi Thora.
Thora ei ollut Helgan tulosta niin onnellinen, kuin oli luulotellut,
mutta yhä yritellen tuoda esiin hänen loistavia etujaan hän pyysi
sisartaan soittamaan jotakin pianolla -- hän oli aamiaisen jälkeen
soittanut ja hyvin kauniistikin.
Helga soitti loistavasti. Oskar oli ollut nuottilehtiä kääntämässä ja
ilmaisi suosiotaan meluavasti.
"Ja nyt pitäisi Oskarin osoittaa taitoansa", vaati kuvernööri. "Poika
on lapsesta asti pakottanut meitä suuriin toiveisiin, että hänestä
vielä voisi tulla eteväkin soittoniekka."
"Niin tuleekin -- Niels-poikani musiikkiopistossa tiesi sitä
vakuuttaa", vahvisti ruununvouti.
"Loruja!" hymähti johtaja. "Oskarilla on nyt parempaakin tehtävää kuin
kihnuttaa suolijännettä taikka puhaltaa keuhkojansa pilalle."
"Mutta satunnaista runottarille keimailemista", lauhdutteli rehtori,
"et varmaankaan vastustelisi, johtaja?"
"Vastustan kaikenlaatuista keimailua", intti johtaja, "ja pidän hupsuna
miestä, joka mokomiin koskaan puuttuu."
"Onpa vain kumma, että niin moni sen sentäänkin tekee", pisti
kuvernööri, rehtorille silmää iskien. "Uskokaa pois -- muuan meidänkin
ystävämme veisti nuoruutensa päivinä kokoon runon!"
"Älähän ihmettä!" huudahti rehtori, ja vanhuksien nauraessa selitti
johtaja:
"Kun olin lapsi, niin käyttäydyin kuin lapsi, mutta mieheksi tultuani
heitin lapsellisuudet pois."
"No, johtajaan yhdyn sikäli, ettei miehellä luullakseni voi sydän olla
kahtaalla yht'aikaa", lausui kuvernööri. "Mitä sinä sanot, Thora?"
"Ei kaiketikaan", sanoi Thora.
"Se on varma -- yhtä vähän kuin mies voi rakastaa kahta naista samalla
kertaa", lopetti kuvernööri, ja sitten Oskar alkoi soittaa.
Hän soitti kuin lintu laulaa sielun ollessa laulua tulvillaan, ja hänen
lopetettuaan seurue taputti vilkkaasti käsiään. Lähelle hänen kasvojaan
kumartuen kuiskasi Helga:
"Ja _sinä_ pyysit _minua_ soittamaan -- minua, jolla on vain opetuksen
antamaa kätevyyttä, ja itse osaat soittaa tuolla lailla!"
Helgan ylistelyt ilahuttivat Oskaria, ja hän ehdotti että he
soittaisivat yhdessä. He valitsivat vaikean kappaleen, jossa oli
tiheässä juoksutuksia, ja kuulijat vakuuttivat, etteivät olleet ennen
kuulleet moista.
"Eikö ole ihmeellistä?" sanoi joku.
"Eikö tosiaankin?" toisti Thora.
Hän tunsi joutuneensa kokonaan varjoon ja unohduksiin, mutta silloin
Helga pyörähti ympäri jakkaralle ja huomautti:
"Nyt täytyy Thoran esittää meille jotakin kitarallaan, täti Margret
sanoo hänen soittavan sitä mainiosti."
"Niin hän toden totta tekeekin -- mainiosti oikein!" vakuutti täti
Margret.
Mutta Thora esteli säikkyen: "En, en mitenkään! Mahdotonta on minun
yrittää tuollaisen soiton jäljestä."
Oskar ja Helga aloittivat siis taas. Tällä kertaa oli heillä
englantilainen balladi. Helga säesti, Oskar lauloi, ja yhdessä he
esittivät joka säkeistön lopputoisinnon. Seurue joutui ihan
haltioihinsa. "Viehättävää!" "Ihanaa!" "Heidän äänensä sointuvat
ihmeellisesti yhteen!" "On kuin luonto olisi tarkoittanut heidät
yhteen!"
"Niin kylläkin!" sanoi Thora.
"Mutta nyt pitäisi Thoran tosiaankin soittaa kitarallaan", pyysi Helga.
"Tietenkin! Thora ja hänen kitaransa", huudahti Oskar. "Ja laulakoon
hän sen säestyksellä jonkin islantilaisen pikku lempilaulunsa."
Se oli julmaa, se oli sydäntä särkevää -- miltei kuin olisi Helga
yrittänyt häntä nöyryyttää, kuin Oskar olisi yhtynyt Helgaan, kuin
olisivat molemmat liittoutuneet paljastamaan hänen ala-arvoisuutensa.
"En, en, älkää minua pyydelkö, älkää", rukoili hän. Mutta Helga yhä
kiusasi, Oskar apulaisenaan, ja jännitystä enää kestämättä puhkesi
Thora kyyneliin, paeten huoneesta.
"Tämäpä merkillistä!" kummasteli Helga.
Mutta Oskar meni Thoran perässä, hellien ja mielistellen häntä, kunnes
sai tuoduksi hänet takaisin kasvot hymyilevinä, vaikk'eivät silmistä
olleet vielä kyynelet kokonaan kuivuneet.
"Olin typerä", puolustihe hän. "En tiedä, mikä minun on."
"Kenties on täällä liian kuuma", arveli kuvernööri ja avasi ikkunan.