Määräpäivän aamuna ei "Laurasta" ollut merkkiäkään merellä nähtävänä,
mutta sitä odottelikin hetki hetkeltä vain Thora, joka oli noussut
varhain ja ennen aamiaista rientänyt alas laiturille. Tuossa pikku
maailmassa oli jok'ainoa muu heittäytynyt vaalihommiin, reutoen kuin
koirat talutusnuorassa ennen kuin ajo alkaa. Oskar juoksenteli
edestakaisin, punaiset nauhat napinlävessä; poneja tuli ja meni suitset
nauhoiteltuina, ja kaikkialla kaupungissa liehui punaisia lippuja;
mutta epävarmuuden tunnetta ilmeni kuitenkin joka taholla, ja ilmakehä
oli kiihkeää jännitystä täynnä.
Päivä valkeni pilvisenä ja paisteettomana; liuskakiven värisellä
taivaalla häämötti kelmeä aurinko kuin haalea suulakka vanhalla
pergamentilla. Tuntia ennen, kuin vaalisalin ovet avattiin, poikkesi
kuvernööri johtajan luokse muka aamukävelyllään ja sanoi:
"Olen epäilevällä päällä tuloksesta, Nielsen, ja huomaan nyt, että
Oskar oli huonoin ehdokas, minkä ikinä olisimme voineet asettaa
puolestamme. Kenellä vain on jotakin kaunaa kuvernöörille, se äänestää
kuvernöörin poikaa vastaan, eivätkä johtajan vihamiehet anna ääntänsä
hänen vävypojalleen."
"Noh, tunnen ihmiset, Luoja nähköön", tuumi johtaja. "Herrana, kun
jotakin tarvitset -- orjana, kun et! Mutta saammepa nähdä, Stephen,
saammepa nähdä!"
Kaikessa rauhassa lopetettuaan aamiaisensa asteli johtaja verkalleen
konttoriinsa ja käski tuomaan eteensä pääkirjan. Se osoitti, että
lähemmä puolet kaupungin äänivaltaisia oli hänelle velassa, muutamat
pikkuisen, toiset paljonkin, ja monikin niin suuresti, ettei ollut
maksun toivoakaan ilman kovistelua tahi ryöstöä. Hän laaki yhteen
koko saatavat, ja summa oli peloittava. "Mutta henki on kallis
kuoleman vaaniessa kynnyksellä", ajatteli hän, sytytti pitkän
merenvahapiippunsa, pisti nahkakantisen tilikirjan kainaloonsa ja
käveli tyynesti vaalipaikalle.
Oskarin komitean puheenjohtajana oli johtajalla oikeus istua
äänestyskojussa, mutta hän pyysi ainoastaan saada istuutua ulkopuolelle
pöytää, jonka ääreen valitsijat astuivat ääniänsä antamaan. "Matala
istuin on usein mukavampi", hän virkkoi, istuutuen kasvot ruununvoutiin
ja selkä oveen päin.
Ovet avattiin, ja johtaja laski pääkirjansa polvien varaan ja otti
taskustaan paksun sinisen kynän. Kun sitten kukin äänestäjä astui
pöydän luo ja hänen nimensä huudettiin ja ääniluettelosta haettiin,
nähtiin johtajan selailevan omasta kirjastaan äänestäjän tilin esille
pitävän sinistä kynäänsä sen yllä.
"Ketä äänestätte?" kysyi ruununvouti; "Oskar Stephenssonia vai Jon
Oddssonia?" ja jos äänestäjä vastasi "Oskar Stephenssonia", niin
sivalsi sininen kynä kaksi leveätä viirua koko tilin yli kuin
pyyhkäisten sen kokonaan pois; mutta jos vastasi "Jon Oddssonia", niin
sen nähtiin vetävän loppusumman alle kaksinkertaisen viivan ikäänkuin
merkiten tämän hetimiten perittäväksi.
Vastapuolue oli miehissä kiirehtinyt etunenään, mutta vaikutus ilmeni
heti. Rehennellen astui pöydän ääreen äänestäjä, huusi jyrisevällä
äänellä nimensä ja sitten (odottaessaan äänioikeutensa vahvistamista
ääniluettelosta) huomasi johtajan istuvan matalalla tuolillaan, hänen
oma tilinsä edessään, ja siinä silmänräpäyksessä kaiken älyten alkoi
ruununvoudille sopertaa "Odd --", pysähtyi, vaappui, mutisi
"Stephenssonia" ja hoipersi ulos.
Äänettömänä, tunnin toisensa jälkeen, päivän pitkän istui johtaja
toimessaan, kertaakaan vilkaisematta ylös pääkirjastaan ja näköjään
vain oikeutensa mukaan valvomassa ruununvoudin äänestyspöytäkirjan
tarkkuutta. Täti Margret kävi häntä pyytämässä välipalaa haukkaamaan,
mutta hän ei sanonut olevansa nälissään. Kello kolmelta iltapäivällä
saapui Thora hyvin kiihdyksissään ilmoittamaan, että "Laura" oli nähty
niemenkärjen takana, mutta johtaja käski hänen mennä vain yksinään
sisartaan vastaan ja sanomaan, ettei hän arvellut ennen puoltayötä
pääsevänsä kotiin.
Tuomiokirkon kellon lyödessä neljä nousi ruununvouti seisaalleen ja
määräsi ovet suljettaviksi. Lyhyt talvipäivä oli jo kulunut lopulleen,
ja äänten laskemisen käydessä yksitoikkoista tahtiaan hengähtämättömän
huoneen hiljaisuudessa, kuin katukivitykselle rapiseva sade --
"Stephensson, Stephensson, Oddsson, Stephensson", johtaja astuskeli
käytävässä ulkopuolella vedellen haikuja piipustaan tyytyväisenä kuin
mies, joka hedelmäsadon aikana käyskentelee puutarhassaan.
Laskemisen päätyttyä käski ruununvouti apulaisensa avaamaan ikkunat, ja
silloin ulkosalla hurrailleen ja hoilotelleen väkijoukon kumea humu,
joka muistutti aaltojen pirstoumista etäisellä särkällä, yltyi
pauhaamaan kuin meren meuru kivikkorantaa vasten. Seuraavassa
silmänräpäyksessä pyrki jokainen pudistamaan Oskarin kättä, soittokunta
alkoi puhaltaa kadulla, ja ruununvouti astui kuistille.
Sillävälin oli Thora toisenlaisen kiihtymyksen hypähdyttelemänä
kiitänyt laiturille Helgaa kohtaamaan. Heti kun "Laura" oli solunut
ylös vuonoa ja ankkuroinut lahden poukamaan, hän läksi liikkeelle
isänsä valkealla veneellä ja laski laivan viereen. Oli jo pilkkopimeä,
mutta laivalla paloi lyhtyjä ja matkustajarivin tummat varjopiirteet
kuvastuivat taivasta vasten, heidän nojautuessaan kaidevarusteen yli
huutelemaan pikku veneillä vastaan tulleille ystävilleen. Thora piti
varmana, että Helgan täytyi olla tuossa joukossa, ja tahtoi huutaa
häntä nimeltä, mutta sydän pamppaili niin rajusti, ettei ääni totellut.
Vihdoin laskettiin tikkaat alas, Thoran vene kääntyi sitä päin ja hän
kiipesi laivan kuvetta ylös. "Helga!"
"Neiti Helga on alhaalla", vastasi ääni pimeästä, ja vaikka Thora
tunsikin ankeaa pettymystä siitä, ettei Helga ollut odottamassa, hän
juoksi alas portaita salonkiin. Pohjalle päästyään hän taas huusi
Helgaa ja siivoojatar selitti:
"Nuori neiti on hytissään."
"Missä?"
"Toisessa vasemmalla."
Yhä yltyvää nolostusta pidätellen, mutta vieläkin hengästyneenä
innossaan Thora puikahti hyttiin, ja siellä häntä hätkähdytti yllätys.
Jollakin tavoin oli hän odottanut tapaavansa Helgan pikku tyttösenä,
tosin kasvaneena, mutta kumminkin häntä pienempänä. Heidän ensi
kohtaustaan unelmoidessaan hän oli kuvitellut kumartuvansa suutelemaan
Helgaa ja sitten äidillis-sisarelliseen tapaan kietovansa käsivartensa
hänen vyötäreilleen. Mutta se nuori neiti, joka verkalleen astui ulos
hytistä huntu kasvoilla ja valkeita hansikkaitaan napitellen, oli
paljoa pitempi kuin Thora ja ryhdiltään aimo arvokas ja komea.
"Thora!" sanoi tyttö.
"Siis siinä _olet_ sinä -- sinä tosiaankin?" ihmetteli Thora.
"Minä tosiaankin", nauroi Helga, ja hän se sitten kumartui suutelemaan
Thoraa, jonka täytyi nostaa kasvonsa ylös.
Sydän kurkussa silmäili Thora Helgaa uudelleen salongin lampun
himmeässä valossa ja tunsi olevansa pieni ja vähäpätöinen. Helga oli
kaunis -- kasvonpiirteet hienot, silmät suuret, harmaat ja hipiä puhdas
ja tumma, ja Thora aleni mielestään mitättömän ja jokapäiväisen
näköiseksi. Helga oli muodikkaasti puettu tanskalaiseen tapaan,
kaulalla ja povella hienoisia silkkiripsuja, jotka loivat viehätystä
viehättävään naiseen, ja Thora oletti esiintymisensä noloksi
ja moukkamaiseksi islantilaisessa hilkassaan ja kankeassa
samettikauhtanassaan.
"Oletko tullut yksinäsi?" kysyi Helga.
"Ypö yksinäni", vastasi Thora.
"Eikö isä ole tullut kanssasi? Taikka täti Margret? Taikka tuo
ihmeellinen Oskar? Eikö täällä ole ketään muuta vastassa kuin sinä?"
"Ei muita kuin minä", vakuutti Thora, ja sitten hän masennuksissaan
kertoi johtajan sanoman ja vaalihommat.
"Siitä siis remu soittokunnalla, jota kuulimme vuonoa tullessamme?"
sanoi Helga, ja ensi hetkellä ajatteli Thora, että Helga ehkä oli
toivonut sen raiutelleen hänen tulonsa kunniaksi, mutta häpesi heti
jälkeenpäin hupsuuttaan.
"No, voimmepa lähteä siis", tuumi Helga ja kohosi ylös portaita,
jättäen Thoran seuraamaan perässään. Kaikki oli niin poikkeavaa Thoran
odotuksista -- niin peräti toista -- että häntä väkisinkin halutti
syöksähtää johonkin soppeen piiloon itkemään.
Mutta veneessä maihin mentäessä hän istui Helgan vieressä peräsimessä,
ja siellä hän valojen hälvettyä ja tarvitsematta arastella Helgan
muodikkuutta ja kauneutta sujautti käsivartensa sisarensa uumille,
niinkuin oli aina aikonut, ja sen jälkeen he tulivat paremmin toimeen.
Veneen tölmätessä laituriin oli pimeässä aika hoilotusta ja mylläkkää;
Thora oli hermostunut ja hädissään, mutta Helga pysyi tyynenä, näyttäen
huvitetultakin.
"Kaiketikaan ei tässä siunatussa maassa vielä ole vaunuja?" virkahti
hän.
"Ei, mutta toin Päistärikön viemään sinua kotiin", vastasi Thora.
"Ja miten sinä pääset?"
"Jalkaisinhan minä -- pidän kävelystä."
Laiturin reunakadulla tunkeili väkeä, joka vaalipaikan ulkopuolella
odotteli äänestyksen tuloksen julistamista, ja tyttöjen saapuessa
tungokseen, jossa pidettiin hyvänsävyistä, mutta äänekästä rähäkkää,
heidän oli vaikea päästä eteenpäin, kunnes muuan roteva jättiläinen
astui heidän tielleen ja pyyhkäisi ihmiset syrjään kuin keilat.
"Siinäpä oli kamalan voimakas mies", sanoi Helga.
"Olisi luultavasti voinut kaataa häränkin."
"Etkö häntä tuntenut, Helga? Hän oli Magnus Stephensson", selitti
Thora.
"Magnus? Miksi ihmeessä hän ei puhutellut meitä!"
He olivat päässeet tungoksen reunoille ja astuivat kadun yli
vaalipaikan kohdalla, kun kansanjoukko kajahutti valtavan hurraahuudon,
sillä juuri samassa astui ruununvouti kuistille.
"Hän julistaa äänimäärät. Odotammeko?" kysyi Thora.
"Voisihan tuo olla hauskaa", arveli Helga.
Heti kun melu hiljeni, luki ruununvouti numerot. Oskar oli saanut kolme
neljännestä äänistä. Taasenkin hurrattiin huikeasti, huudeltiin:
"Oskar!" "Oskar!" ja Thora sanoi:
"Oskar tulee nyt vuorostaan esille. Varrommeko sitäkin?"
"Miksikä emme? Lystikästä on häntä katsella", vastasi Helga, ja pikku
välihetkenä taputteli Thora Päistärikköä saadakseen sen pysymään
alallaan ja lähemmäksi hiipien puristi sisarensa kättä.
Sitten hypähti Oskar kuistille keskellä hillitöntä suosionosoitusten
myrskyä, ja hänen takanaan seisoi kaksi miestä soihdut kädessä, joten
hänen runkonsa ja kasvonsa olivat selvästi näkyvissä alapuolella
aaltoilevalle kansanpaljoudelle -- hento, joustava vartalo, hiukan
pörröinen vaalea tukka, säteilevät silmät, liikehtivä suu ja ainainen
hymy, joka tenhosi jokaisen.
Sellaisena näki hänet Helga ensi kerran, sen jälkeen kun Oskar oli
miehen ikään tullut, ja tytön veitikkamaiset kasvot saivat vakavan
ilmeen.
"Hieno, uljas!" virkahti hän.
Thora tuskin erotti sanat loppumattomien hurrausten suhinassa, mutta
sanoi:
"Oskar aikoo puhua -- vieläkö kuuntelemmekin häntä?"
"Tietysti", vakuutti Helga, ja kun Oskar aloitti: "Toverit,
kaupunkilaiset ja kansalaiset", niin Thora tunsi Helgan käden
vavahtavan ja kuuli hänen sanovan: "sama ääni!"
Oskarin jokaisen lauseen päättivät hyvä-huudot, ja hänen päästyään
loppuun ja poistuttuaan soihdunkantajineen Thora puhutteli taaskin
Helgaa, mutta tämä vastaili umpimähkään ja istui satulassaan kuin unta
nähden.
Joku toinen astui kuistille ja sai sekalaisen vastaanoton.
"Isä varmaankin", sanoi Thora, ja sitten kuului johtajan ääni
vihamielisistä keskeytyksistä tyyten välinpitämättömänä ilmoittavan,
että hotellissa oli varattu illallinen voittaneen ehdokkaan komitealle
ja sinne oli heti lähdettävä -- uusi edusmies saapuisi piakkoin
perästäpäin.
Joukko hajautui ja tytöt jatkoivat matkaansa -- Thora yhä lujemmin
liittyen sisareensa, sillä hänen sydämensä uhkui rakkautta ja ylpeyttä.
"No", kysäisi hän, "mitä hänestä ajattelit?"
"Ajattelinko? Oskarista?" huudahti Helga. Hän naurahti väkinäisesti,
kumartui sitten alas satulasta ja kuiskasi: "Ja noin pikkarainenko
olento kuin sinä, kultaseni, on valloittanut moisen miehen!"
Thorakin nauroi, mutta tiesi tuskin, oliko mielissään vai
loukkaantunut. Äkillinen vilun väre puistatti häntä, kuin vuoriston
lumen henkäys toisinaan tuulahtaessaan laaksoon kesällä.