II.

Määräpäivän aamuna ei "Laurasta" ollut merkkiäkään merellä nähtävänä,

mutta sitä odottelikin hetki hetkeltä vain Thora, joka oli noussut

varhain ja ennen aamiaista rientänyt alas laiturille. Tuossa pikku

maailmassa oli jok'ainoa muu heittäytynyt vaalihommiin, reutoen kuin

koirat talutusnuorassa ennen kuin ajo alkaa. Oskar juoksenteli

edestakaisin, punaiset nauhat napinlävessä; poneja tuli ja meni suitset

nauhoiteltuina, ja kaikkialla kaupungissa liehui punaisia lippuja;

mutta epävarmuuden tunnetta ilmeni kuitenkin joka taholla, ja ilmakehä

oli kiihkeää jännitystä täynnä.

Päivä valkeni pilvisenä ja paisteettomana; liuskakiven värisellä

taivaalla häämötti kelmeä aurinko kuin haalea suulakka vanhalla

pergamentilla. Tuntia ennen, kuin vaalisalin ovet avattiin, poikkesi

kuvernööri johtajan luokse muka aamukävelyllään ja sanoi:

"Olen epäilevällä päällä tuloksesta, Nielsen, ja huomaan nyt, että

Oskar oli huonoin ehdokas, minkä ikinä olisimme voineet asettaa

puolestamme. Kenellä vain on jotakin kaunaa kuvernöörille, se äänestää

kuvernöörin poikaa vastaan, eivätkä johtajan vihamiehet anna ääntänsä

hänen vävypojalleen."

"Noh, tunnen ihmiset, Luoja nähköön", tuumi johtaja. "Herrana, kun

jotakin tarvitset -- orjana, kun et! Mutta saammepa nähdä, Stephen,

saammepa nähdä!"

Kaikessa rauhassa lopetettuaan aamiaisensa asteli johtaja verkalleen

konttoriinsa ja käski tuomaan eteensä pääkirjan. Se osoitti, että

lähemmä puolet kaupungin äänivaltaisia oli hänelle velassa, muutamat

pikkuisen, toiset paljonkin, ja monikin niin suuresti, ettei ollut

maksun toivoakaan ilman kovistelua tahi ryöstöä. Hän laaki yhteen

koko saatavat, ja summa oli peloittava. "Mutta henki on kallis

kuoleman vaaniessa kynnyksellä", ajatteli hän, sytytti pitkän

merenvahapiippunsa, pisti nahkakantisen tilikirjan kainaloonsa ja

käveli tyynesti vaalipaikalle.

Oskarin komitean puheenjohtajana oli johtajalla oikeus istua

äänestyskojussa, mutta hän pyysi ainoastaan saada istuutua ulkopuolelle

pöytää, jonka ääreen valitsijat astuivat ääniänsä antamaan. "Matala

istuin on usein mukavampi", hän virkkoi, istuutuen kasvot ruununvoutiin

ja selkä oveen päin.

Ovet avattiin, ja johtaja laski pääkirjansa polvien varaan ja otti

taskustaan paksun sinisen kynän. Kun sitten kukin äänestäjä astui

pöydän luo ja hänen nimensä huudettiin ja ääniluettelosta haettiin,

nähtiin johtajan selailevan omasta kirjastaan äänestäjän tilin esille

pitävän sinistä kynäänsä sen yllä.

"Ketä äänestätte?" kysyi ruununvouti; "Oskar Stephenssonia vai Jon

Oddssonia?" ja jos äänestäjä vastasi "Oskar Stephenssonia", niin

sivalsi sininen kynä kaksi leveätä viirua koko tilin yli kuin

pyyhkäisten sen kokonaan pois; mutta jos vastasi "Jon Oddssonia", niin

sen nähtiin vetävän loppusumman alle kaksinkertaisen viivan ikäänkuin

merkiten tämän hetimiten perittäväksi.

Vastapuolue oli miehissä kiirehtinyt etunenään, mutta vaikutus ilmeni

heti. Rehennellen astui pöydän ääreen äänestäjä, huusi jyrisevällä

äänellä nimensä ja sitten (odottaessaan äänioikeutensa vahvistamista

ääniluettelosta) huomasi johtajan istuvan matalalla tuolillaan, hänen

oma tilinsä edessään, ja siinä silmänräpäyksessä kaiken älyten alkoi

ruununvoudille sopertaa "Odd --", pysähtyi, vaappui, mutisi

"Stephenssonia" ja hoipersi ulos.

Äänettömänä, tunnin toisensa jälkeen, päivän pitkän istui johtaja

toimessaan, kertaakaan vilkaisematta ylös pääkirjastaan ja näköjään

vain oikeutensa mukaan valvomassa ruununvoudin äänestyspöytäkirjan

tarkkuutta. Täti Margret kävi häntä pyytämässä välipalaa haukkaamaan,

mutta hän ei sanonut olevansa nälissään. Kello kolmelta iltapäivällä

saapui Thora hyvin kiihdyksissään ilmoittamaan, että "Laura" oli nähty

niemenkärjen takana, mutta johtaja käski hänen mennä vain yksinään

sisartaan vastaan ja sanomaan, ettei hän arvellut ennen puoltayötä

pääsevänsä kotiin.

Tuomiokirkon kellon lyödessä neljä nousi ruununvouti seisaalleen ja

määräsi ovet suljettaviksi. Lyhyt talvipäivä oli jo kulunut lopulleen,

ja äänten laskemisen käydessä yksitoikkoista tahtiaan hengähtämättömän

huoneen hiljaisuudessa, kuin katukivitykselle rapiseva sade --

"Stephensson, Stephensson, Oddsson, Stephensson", johtaja astuskeli

käytävässä ulkopuolella vedellen haikuja piipustaan tyytyväisenä kuin

mies, joka hedelmäsadon aikana käyskentelee puutarhassaan.

Laskemisen päätyttyä käski ruununvouti apulaisensa avaamaan ikkunat, ja

silloin ulkosalla hurrailleen ja hoilotelleen väkijoukon kumea humu,

joka muistutti aaltojen pirstoumista etäisellä särkällä, yltyi

pauhaamaan kuin meren meuru kivikkorantaa vasten. Seuraavassa

silmänräpäyksessä pyrki jokainen pudistamaan Oskarin kättä, soittokunta

alkoi puhaltaa kadulla, ja ruununvouti astui kuistille.

Sillävälin oli Thora toisenlaisen kiihtymyksen hypähdyttelemänä

kiitänyt laiturille Helgaa kohtaamaan. Heti kun "Laura" oli solunut

ylös vuonoa ja ankkuroinut lahden poukamaan, hän läksi liikkeelle

isänsä valkealla veneellä ja laski laivan viereen. Oli jo pilkkopimeä,

mutta laivalla paloi lyhtyjä ja matkustajarivin tummat varjopiirteet

kuvastuivat taivasta vasten, heidän nojautuessaan kaidevarusteen yli

huutelemaan pikku veneillä vastaan tulleille ystävilleen. Thora piti

varmana, että Helgan täytyi olla tuossa joukossa, ja tahtoi huutaa

häntä nimeltä, mutta sydän pamppaili niin rajusti, ettei ääni totellut.

Vihdoin laskettiin tikkaat alas, Thoran vene kääntyi sitä päin ja hän

kiipesi laivan kuvetta ylös. "Helga!"

"Neiti Helga on alhaalla", vastasi ääni pimeästä, ja vaikka Thora

tunsikin ankeaa pettymystä siitä, ettei Helga ollut odottamassa, hän

juoksi alas portaita salonkiin. Pohjalle päästyään hän taas huusi

Helgaa ja siivoojatar selitti:

"Nuori neiti on hytissään."

"Missä?"

"Toisessa vasemmalla."

Yhä yltyvää nolostusta pidätellen, mutta vieläkin hengästyneenä

innossaan Thora puikahti hyttiin, ja siellä häntä hätkähdytti yllätys.

Jollakin tavoin oli hän odottanut tapaavansa Helgan pikku tyttösenä,

tosin kasvaneena, mutta kumminkin häntä pienempänä. Heidän ensi

kohtaustaan unelmoidessaan hän oli kuvitellut kumartuvansa suutelemaan

Helgaa ja sitten äidillis-sisarelliseen tapaan kietovansa käsivartensa

hänen vyötäreilleen. Mutta se nuori neiti, joka verkalleen astui ulos

hytistä huntu kasvoilla ja valkeita hansikkaitaan napitellen, oli

paljoa pitempi kuin Thora ja ryhdiltään aimo arvokas ja komea.

"Thora!" sanoi tyttö.

"Siis siinä _olet_ sinä -- sinä tosiaankin?" ihmetteli Thora.

"Minä tosiaankin", nauroi Helga, ja hän se sitten kumartui suutelemaan

Thoraa, jonka täytyi nostaa kasvonsa ylös.

Sydän kurkussa silmäili Thora Helgaa uudelleen salongin lampun

himmeässä valossa ja tunsi olevansa pieni ja vähäpätöinen. Helga oli

kaunis -- kasvonpiirteet hienot, silmät suuret, harmaat ja hipiä puhdas

ja tumma, ja Thora aleni mielestään mitättömän ja jokapäiväisen

näköiseksi. Helga oli muodikkaasti puettu tanskalaiseen tapaan,

kaulalla ja povella hienoisia silkkiripsuja, jotka loivat viehätystä

viehättävään naiseen, ja Thora oletti esiintymisensä noloksi

ja moukkamaiseksi islantilaisessa hilkassaan ja kankeassa

samettikauhtanassaan.

"Oletko tullut yksinäsi?" kysyi Helga.

"Ypö yksinäni", vastasi Thora.

"Eikö isä ole tullut kanssasi? Taikka täti Margret? Taikka tuo

ihmeellinen Oskar? Eikö täällä ole ketään muuta vastassa kuin sinä?"

"Ei muita kuin minä", vakuutti Thora, ja sitten hän masennuksissaan

kertoi johtajan sanoman ja vaalihommat.

"Siitä siis remu soittokunnalla, jota kuulimme vuonoa tullessamme?"

sanoi Helga, ja ensi hetkellä ajatteli Thora, että Helga ehkä oli

toivonut sen raiutelleen hänen tulonsa kunniaksi, mutta häpesi heti

jälkeenpäin hupsuuttaan.

"No, voimmepa lähteä siis", tuumi Helga ja kohosi ylös portaita,

jättäen Thoran seuraamaan perässään. Kaikki oli niin poikkeavaa Thoran

odotuksista -- niin peräti toista -- että häntä väkisinkin halutti

syöksähtää johonkin soppeen piiloon itkemään.

Mutta veneessä maihin mentäessä hän istui Helgan vieressä peräsimessä,

ja siellä hän valojen hälvettyä ja tarvitsematta arastella Helgan

muodikkuutta ja kauneutta sujautti käsivartensa sisarensa uumille,

niinkuin oli aina aikonut, ja sen jälkeen he tulivat paremmin toimeen.

Veneen tölmätessä laituriin oli pimeässä aika hoilotusta ja mylläkkää;

Thora oli hermostunut ja hädissään, mutta Helga pysyi tyynenä, näyttäen

huvitetultakin.

"Kaiketikaan ei tässä siunatussa maassa vielä ole vaunuja?" virkahti

hän.

"Ei, mutta toin Päistärikön viemään sinua kotiin", vastasi Thora.

"Ja miten sinä pääset?"

"Jalkaisinhan minä -- pidän kävelystä."

Laiturin reunakadulla tunkeili väkeä, joka vaalipaikan ulkopuolella

odotteli äänestyksen tuloksen julistamista, ja tyttöjen saapuessa

tungokseen, jossa pidettiin hyvänsävyistä, mutta äänekästä rähäkkää,

heidän oli vaikea päästä eteenpäin, kunnes muuan roteva jättiläinen

astui heidän tielleen ja pyyhkäisi ihmiset syrjään kuin keilat.

"Siinäpä oli kamalan voimakas mies", sanoi Helga.

"Olisi luultavasti voinut kaataa häränkin."

"Etkö häntä tuntenut, Helga? Hän oli Magnus Stephensson", selitti

Thora.

"Magnus? Miksi ihmeessä hän ei puhutellut meitä!"

He olivat päässeet tungoksen reunoille ja astuivat kadun yli

vaalipaikan kohdalla, kun kansanjoukko kajahutti valtavan hurraahuudon,

sillä juuri samassa astui ruununvouti kuistille.

"Hän julistaa äänimäärät. Odotammeko?" kysyi Thora.

"Voisihan tuo olla hauskaa", arveli Helga.

Heti kun melu hiljeni, luki ruununvouti numerot. Oskar oli saanut kolme

neljännestä äänistä. Taasenkin hurrattiin huikeasti, huudeltiin:

"Oskar!" "Oskar!" ja Thora sanoi:

"Oskar tulee nyt vuorostaan esille. Varrommeko sitäkin?"

"Miksikä emme? Lystikästä on häntä katsella", vastasi Helga, ja pikku

välihetkenä taputteli Thora Päistärikköä saadakseen sen pysymään

alallaan ja lähemmäksi hiipien puristi sisarensa kättä.

Sitten hypähti Oskar kuistille keskellä hillitöntä suosionosoitusten

myrskyä, ja hänen takanaan seisoi kaksi miestä soihdut kädessä, joten

hänen runkonsa ja kasvonsa olivat selvästi näkyvissä alapuolella

aaltoilevalle kansanpaljoudelle -- hento, joustava vartalo, hiukan

pörröinen vaalea tukka, säteilevät silmät, liikehtivä suu ja ainainen

hymy, joka tenhosi jokaisen.

Sellaisena näki hänet Helga ensi kerran, sen jälkeen kun Oskar oli

miehen ikään tullut, ja tytön veitikkamaiset kasvot saivat vakavan

ilmeen.

"Hieno, uljas!" virkahti hän.

Thora tuskin erotti sanat loppumattomien hurrausten suhinassa, mutta

sanoi:

"Oskar aikoo puhua -- vieläkö kuuntelemmekin häntä?"

"Tietysti", vakuutti Helga, ja kun Oskar aloitti: "Toverit,

kaupunkilaiset ja kansalaiset", niin Thora tunsi Helgan käden

vavahtavan ja kuuli hänen sanovan: "sama ääni!"

Oskarin jokaisen lauseen päättivät hyvä-huudot, ja hänen päästyään

loppuun ja poistuttuaan soihdunkantajineen Thora puhutteli taaskin

Helgaa, mutta tämä vastaili umpimähkään ja istui satulassaan kuin unta

nähden.

Joku toinen astui kuistille ja sai sekalaisen vastaanoton.

"Isä varmaankin", sanoi Thora, ja sitten kuului johtajan ääni

vihamielisistä keskeytyksistä tyyten välinpitämättömänä ilmoittavan,

että hotellissa oli varattu illallinen voittaneen ehdokkaan komitealle

ja sinne oli heti lähdettävä -- uusi edusmies saapuisi piakkoin

perästäpäin.

Joukko hajautui ja tytöt jatkoivat matkaansa -- Thora yhä lujemmin

liittyen sisareensa, sillä hänen sydämensä uhkui rakkautta ja ylpeyttä.

"No", kysäisi hän, "mitä hänestä ajattelit?"

"Ajattelinko? Oskarista?" huudahti Helga. Hän naurahti väkinäisesti,

kumartui sitten alas satulasta ja kuiskasi: "Ja noin pikkarainenko

olento kuin sinä, kultaseni, on valloittanut moisen miehen!"

Thorakin nauroi, mutta tiesi tuskin, oliko mielissään vai

loukkaantunut. Äkillinen vilun väre puistatti häntä, kuin vuoriston

lumen henkäys toisinaan tuulahtaessaan laaksoon kesällä.

Tuhlaajapoika(#45665) · 第 20 / 101 题