VII.

Seuraavana päivänä heräsi Magnus vuorilla kuutamon kalpenevassa

hohteessa ja päivän ensi kajastuksessa, ja ajatteli Thoraa. Hän

muisteli aina Thoraa ensiksi aamuisin herätessään ja viimeiseksi hän

näki hänen kasvonsa iltaisin sulkiessaan silmänsä tähtitaivaan alla.

Seitsemän vuorokautta takaperin suunnatessaan kulkunsa tuntureita kohti

neljänkymmenen paimenen ja kahdeksankymmenen ponin saattueessa hänestä

tuntui vaikealta kääntyä selin alamaahan, koska Thora oli siellä. Mutta

seuraavan päivän sarastaessa he saavuttivat vuorenselänteen, joka

erotti pohjoisen piirin eteläisestä, ja harmaassa hämyssä ja

liitelevässä sumussa kohtasivat toiselta puolelta tulleet paimenet. He

hoilasivat toisilleen tervehdyssanoja, vaihtoivat nuuskaa ja joivat

toistensa maljat ja kääntyivät sitten kumpaisetkin takaisin omalle

suunnalleen -- ja siiloin hänen mielensä kohta reipastui, kun kerran

jokainen askel vei häntä takaisin Thoran luokse.

Viisi päivää Magnus ja hänen miehensä sitten samoilivat pitkin

vuoristoa, keräten kesän kuluessa harhateille joutuneita lampaita. Ja

joka ilta pystyttäessään telttansa johonkin suojattuun paikkaan, missä

oli vettä ja ruohoa laavan ja kivenjärkäleiden lomissa, ja joka aamu

noustessaan päivän ensi koitteessa hän teki sen huomion, että oli taas

päivän ja taas yön lähempänä Thoraa.

Hänen ollessaan puolitiessä tulossa tuntureilta alamaalle toi joku

tiedon Oskarin kotiintulosta, ja kirjoitettuaan ja lähetettyään

kirjeensä hän oli onnellinen saadessaan odottaa nuorempaa veljeänsä

noin pitkällisen eron perästä, mutta vielä onnellisempi ajatellessaan

tapaavansa Thoran päivää aikaisemmin kuin oli tiennytkään, Oskar kun

toisikin Thoran häntä kohtaamaan.

Ja nyt oli viimeinen urakkapäivä. Hän laskeutui paimenineen

tuntureilta, ajaen viidentuhannen suuruista lammaslaumaa, ja miesten

alkaessa jutella vaimoistaan ja rakastetuistaan hän ajatteli, että

varmaankaan ei kukaan ollut koskaan ketään niin rakastanut, kuin hän

rakasti Thoraa, sillä olihan maailmassa vain yksi Thora.

Aamu oli selkeä ja tyven, eikä kuulakassa ilmassa kajahdellut muita

ääniä kuin lampaiden määkimistä, koirien haukuntaa ja paimenten

huhuiluja laumojensa pysyttämiseksi koolla tunturien poikki

riennettäessä. Mutta Magnuksesta tuntui kuin olisi maassa ja taivaassa

kaikki haastanut hänelle Thorasta.

Hän alkoi aprikoida, millä tavoin kohtaus tapahtuisi, ja sen

kuvitteleminen oli hänelle hyvin hauskaa. Oskar sanoisi: "Olenko tuonut

hänet täydessä turvassa?" Ja sitten kietoen käsivartensa Thoran

vyötäisille hän ojentaisi toisen kätensä nuorelle Oskarille ja

kiittäisi siitä, että tämä oli niin varjellut suloista tyttöä, joka oli

hänelle omaa sieluaan kalliimpi.

Kello kahdeksalta he pääsivät matkansa määränä olevan lammastarhan

näkösälle, joka laakson pohjukassa näytti ylösalaiselta mesikakulta, ja

silloin oli Magnus kenttäkiikarillaan erottavinaan muurahaiskulkuetta

muistuttavan ihmisjonon lähestymässä takana aukeavaa aavikkoa pitkin.

Hänen oli vaikea pysyä levollisena ajatellessaan, että Thoran täytyi

olla noiden joukossa; ja kun tunnin kuluttua selvästi saattoi nähdä

kaksi etunenässä nelistävää ratsastajaa, elähytti häntä varma tieto,

että nämä olivat Oskar ja Thora rientämässä häntä kohtaamaan.

Kello kymmeneltä saapui Magnus seurueineen lammastarhalle, mutta sillä

hetkellä hän oli aaltoilevassa ja meuruavassa lammasmeressä polvia

myöten ja saattoi ainoastaan heiluttaa kättään ja yrittää huutaa

tervehdyksiään. Hän huomasi olevansa kykenemätön äännähtämään, sillä

hänen kurkkuaan kuroi, mutta Oskar huusi hänelle, ja hän ajatteli:

"Onpa hän jo täysi mies, ja ihan aikuisen äänikin on hänellä!"

Seuraavana kolmena tuntina oli Magnuksella tulinen kiire erotellessaan

lampaita ja sovitellessaan maamiesten kiistoja; mutta siinä työssään

hän näki kaupunkilaisten pystyttävän telttansa ja sytyttävän

nuotioitaan kattilainsa kiehuttamiseksi. "Thora on tuolla", ajatteli

hän ja oli tyytyväinen.

Kello kahdeksi iltapäivällä olivat loputkin lampaat erotetut; paimenet

ajoivat laumojaan eri tahoille; määkiminen, haukunta ja hoilaus oli

hälvenemässä etäisyyteen, ja silloin Magnus -- ryvettyneenä,

ruskettuneena ja parta ajamattomana -- kääntyi telttoja kohti.

Kaupunkilaiset olivat lopettaneet syöntinsä; nuotiot olivat haikuavina

tuhkaläjinä päivänpaisteessa, ja he tanssivat kitaran säestyksellä

tasaisella nurmikolla, kun Magnus astui heidän luokseen ja kysyi

Oskaria, mutta katseillaan haki Thoraa. Joku ilmoitti hänelle heidän

lähteneen -- lähteneen kävelylle jonnekin, ja Magnus oli iloissaan

siitä, että he saisivat tavata toisensa paikassa, missä oli parempi

rauha.

Varjostaen silmiään hän tähysteli pitkin laaksoa, oli kunnaiden

juurella näkevinään kaksi olentoa, hyppäsi lähelle liekaan pannun

hevosen selkään ja ratsasti sille suunnalle, hyräillen laulunsäveltä,

sillä hänen povensa oli onnea tulvillaan.

Muutaman minuutin kuluttua hän oli varma siitä, että nuo olivat Oskar

ja Thora, ja alkoi huudella heille. "Halloo!" hän huusi, mutta ei

saanut vastausta. "Hei!" hihkaisi hän taasen, mutta vieläkään ei

vastattu, ja kaikki oli nyt hiljaa, kuului vain hänen takanaan

soinnahtelevia kitaran säveliä.

"Halloo! Halloo! Halloo!" mutta ainoana vastauksena oli hänen oman

äänensä vuoristossa kiiriskelevä kaiku.

Oskar ja Thora olivat istumassa päivän puolella kalliota, joka nousi

vuoren juuresta kuin musta multakeko, mutta oikeastaan oli sammuneen

tulivuoren suu. Magnus arveli tietävänsä, mitä nuo olivat tekemässä --

heittelivät kiviä alas kraateriin ja kuuntelivat niiden putoamista,

eivätkä sen vuoksi kuulleet hänen äänekkäitäkään huutojaan. No niin,

hänpä tiesi mitä tehdä: keksitäänpä noille pikku kepponen. Hän

yllättäisi heidät kapuamalla ylös kallion toista kuvetta ja äkkiä

ilmestymällä heidän eteensä kuin tulivuoren aukosta nousseena.

Tässä tarkoituksessa Magnus kiersi kraaterin ja pysähtyi sen

varjoisalle puolelle. Hän oli silloin hyvin lähellä yläpuolella

istujia, mutta nämä eivät vieläkään kuulleet hänen tuloaan.

Pudottautuen satulasta ja heittäen ohjakset hevosen kaulalle hän hiipi

hiljakseen ylös ja alkoi kiivetä kallion seinämää niin äänettömästi

kuin suurine saappaineen saattoi astella vierivien kivenmukulain yli.

Työläintä oli pidättyä nauramasta ääneensä, kun ajatteli minkä

näköisiksi nuo menisivät hänen noustessaan heidän keskelleen kuin

maasta putkahtanut aave.

Nelin kontin ryömien oli Magnus hinautunut puolitiehen, kun kuuli

Oskarin puhuvan ja seisahtui tarkkaamaan.

"Mutta miksi sinä suostuit?" kuului Oskar kysäisevän.

Thora ei vastannut, ja hetkisen kuluttua toisti Oskarin ääni: "Miksi,

Thora?"

Vastauksena oli heikkoa sanasorinaa, ja sitten kuului Oskar lausuvan:

"Isäsikö mieltä noudattaaksesi? Mutta tottahan toki sinun täytyy elää

omaa elämääsi, Thora. Olkoon tytär miten kuuliainen tahansa isälleen,

niin hän on sentään itsenäinen olento, ja tulee aika, jolloin hänen on

lenneltävä omin siivin, kuten sanomme. Miksi siis suostuit?"

Magnus tunsi sormiensa lujemmin kouraisevan kalliota, jonka kyljessä

riippui, ja kumartui eteenpäin, kuullakseen Thoran vastauksen, mutta

erotti jälleenkin vain saman epäselvän mutinan, ja sitten kuului

taasenkin Oskar aloittavan.

"Magnus? Epäilemättä! En sanoisi pahaa sanaa Magnuksesta -- Jumala

varjelkoon! -- mutta rakkaus -- molemminpuolinen rakkaus -- on oikean

avioliiton ainoana pohjana, ja jollet rakasta Magnusta -- et oikein ja

totisesti, kuten sanot -- niin miksi suostuit ottamaan hänet

mieheksesi?"

Magnus tunsi kallion notkuvan polviensa alla ja oli kierähtää sen

juurelle. Hänen koko sielunsa tuntui kuuntelevan, mutta Thoran äänestä

tuli vain nyyhkytysten keskeyttelemää kaikua.

Sitten kuului vieläkin Oskarin ääni, mutta matalampana ja hellempänä

kuin ennen. "Olenpa katala saattaessani sinut itkemään, Thora! En sitä

tarkoittanut, rakkaani. Mutta oletko koskaan kysynyt itseltäsi, mitä

tapahtuu, jos nait Magnuksen ja sitten huomaatkin liian myöhään

pitäväsi jostakusta toisesta?"

Silloin tuli Thoran itkuun toinen sointu -- sointu, joka ilmaisi niin

iloa kuin suruakin, ja tietämättään kapusi Magnus ylemmäksi kallion

kuvetta myöten.

"Mitä sanoit, Thora? Kerro minulle, rakas, kerro -- sanoitko jo

huomanneesikin?"

Ja viimeinkin puhkesi ilmoille Thoran ääni rajussa kyynelten

hyrähdyksessä: "Sinä tiedät sen kyllä, Oskar", ja sitten hän kirkaisi

säikähtäneesti.

Hän oli noussut seisaalleen ja oli astumassa Oskariin päin, joka jo oli

jaloillaan ja ojensi käsiään häntä kohti. Mutta hänen takanaan näki

Thora Magnuksen, kamalana kasvoiltaan -- silmät tuijottavina, huulet

raollaan ja rinta katkonaisesti huohottavana. Oskar kääntyi katsomaan,

mitä Thora tähysteli, ja kun hän näki Magnuksen tuntui hänen koko

ruumiinsa yhtäkkiä kutistuvan kokoon ja hänet valtasi avuton pienuuden

tunne.

"Oletko siinä -- sinä -- tosiaan?" hän sopersi, ja hymyili surkean

väkinäisesti, mutta Magnus ei häntä nähnyt eikä kuullut.

Magnus ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään eikä tiennyt mitään tuona

ensi hetkenä muuta kuin että hän, hirmuisen voimakas ja tulinen mies,

oli seisomassa hornansyvän ja haudanhiljaisen kuilun partaalla kahden

kanssa, jotka olivat olleet hänelle kaikkia muita rakkaimmat

maailmassa, ja että he olivat hänet kurjasti pettäneet. Mutta

seuraavassa silmänräpäyksessä hän havaitsi Thoran kasvoilla ilmeen,

joka toi mieleen merimies Hansin, sillä tuon saman katseen hän oli

nähnyt, silloin kun hän oli heittänyt miehen ilmaan ja tämä oli

pudonnut selälleen. Aavemainen käsi tuntui koskettavan häntä hartioihin

ja hirvittävä mieleenjohtuma poistui.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin ei muuta kuulunut kuin noiden kolmen

nopea hengitys, ja sitten Magnus sai tukahtuneesti äännetyksi ja kävi

ankarasti soimaamaan Thoraa.

"Mitä tämä merkitsee?" hän tiuskaisi. "Vasta kuusi päivää olemme olleet

erillämme, ja nyt tapaan sinut tällaisena! Puhu! Etkö voi puhua?"

Mutta Thora ei voinut muuta kuin vaikeroida. Oskar oli ponnistellut

tointuakseen ja astui häntä puolustamaan. "Ei Thorassa vika ole,

Magnus. Vika on minun, jos kenenkään, ja jos sinulla on mitään

sanottavana, niin puhu minulle."

"Sinulle!" huudahti Magnus, pyörähtäen häneen päin. "Mikä olet sinä,

haluaisinpa tietää? Mies, joka kavaltaa oman veljensä! Sitäkö tekemään

sinä tulit kotiin -- turmelemaan ihmisten onnen, herättämään

eripuraisuutta ja särkemään kaikki? Jumalan nimessä, miksi et pysynyt

siellä mistä tulitkin?"

"Magnus", vastasi Oskar koettaen pitää puoliaan, "et saa puhua minulle

tuolla tavoin. Et saa haastaa kuin olisin kääntänyt Thoran rakkauden

pois sinusta, sillä --"

"No mitä siis _olet_ tehnyt? Jos et ole sitä tehnyt, niin mitä _olet_

tehnyt?"

"Sillä Thora ei ole sinua milloinkaan rakastanut -- ei milloinkaan --

vaikka minua surettaa se sanoa -- suuresti surettaa. --"

"Hiiteen surkusi!" murahti Magnus.

"Ja hiiteen hävyttömyytesi!" huudahti Oskar. "Ja jollet tahdo totuutta

kuulla surkutellen sanottuna, niin kuule se uhallakin -- Thoran

kihlaaminen sinulle ei ole muuta kuin hänen isänsä ja meidän isämme

välillä tehty kurja kauppasopimus, jolla hänet on ostettu ja myyty kuin

orja."

Isku osui kohdalleen; Magnus tunsi sen todeksi; hän yritti puhua, mutta

ei ensimältä kyennyt. Vihdoin änkytti hän:

"Siitä en mitään tiedä. Tiedän vain sen, että olin menossa naimisiin

Thoran kanssa ja että kihlauksemme aiottiin vahvistaa kahden päivän

kuluttua."

Silloin Thora virkahti hermostuneesti, väräjävin huulin ja äänin: "Ei

syy ole kokonaan minun, Magnus -- tiedät sen. Muut järjestivät koko

asian, eikä minulla ollut siinä mitään sanansijaa. Minulta ei

kertaakaan kysytty -- ei pyydetty."

"Mutta minä pyysin sinua itse, Thora."

"Kaikki oli silloin jo sovittu ja järjestetty, Magnus."

"Mutta jos olisit ilmaissut minulle edes silloin, Thora -- jos olisit

sanonut, ettet sitä halunnut -- ettet voinut minusta välittää --"

"En tiennyt siihen aikaan, Magnus."

"Et tiennyt, Thora?"

"En tiennyt, ettei se rakkaus, jota sinua kohtaan tunsin, ollutkaan

oikeaa rakkautta -- että oli kokonaan toisenlaatuista rakkautta, ja

että ennenkuin tyttö sitoutuu kenenkään kumppaniksi myötä- ja

vastoinkäymisiin, kunnes kuolema heidät erottaa, hänen tulee rakastaa

miestä kaikella sydämellään ja sielullaan ja voimallaan."

"Ja tunnetko tuonlaatuisen rakkauden nyt, Thora?" kysyi Magnus, ja

Thora sopersi: "Tunnen."

Se sana oli kuin kuolinsoitto Magnukselle. Hän tuijotti tyhjään ilmaan

ja huoahti: "Jumalani! Jumalani!" ja silloin Thora masentui kokonaan.

Kukaan ei toviin hiiskahtanut. Magnuksesta tuntui hirveä taistelu. Hän

hoki itselleen, että lopullakin oli näillä kahdella jotakin sanottavaa

puolestaan. Heillä oli puolustuksensa, oikeutuksensa. He rakastivat

toisiaan eivätkä kenties voineet välttää tekoaan, kun taasen hän --

joka oli pitänyt itseään loukattuna puolena -- hän se oikeastaan olikin

tiellä.

Kun Thoran itku ehtyi, niin Magnus katsahti heihin ja sanoi säälittävän

ontolla ja käheällä äänellä:

"Näyttää siis kaikki olevan lopussa, eikä siihen ole apua?"

Kumpikaan ei vastannut, ja Magnus virkkoi taas:

"No, miehen sydän ei pakahdu luullakseni, joten kaiketikin saan tämän

kestetyksi."

Toiset eivät vieläkään saaneet sanoiksi; sen vuoksi hän kääntyi Thoraan

ja jatkoi: "Isäsi aikoo saada naimasopimuksen kirjoitetuksi meidän

paluuseemme -- voitko pyytää häntä hävittämään sen?"

Thora ei vastannut.

"Sinä et voi -- tiedän, ettet voi -- isäsi ei milloinkaan sitä antaisi

anteeksi -- ei milloinkaan."

Sitten hän kääntyi Oskariin. "Isällä on suunnitelmia

liikekumppanuudesta -- voitko toteuttaa ne, jos minä peräydyn? -- Et?

Onko mahdotonta?"

Oskar ei äännähtänyt, ja hetkisen kuluttua lausui Magnus: "Sittenpä

kait on minun ensimmäisenä ryhtyminen asiaan. Mutta ehkä niin on sula

kohtuuskin, koska meistä minun täytyy väistyä."

"Älä sano sitä, Magnus", huudahti Thora.

"Miksikä en? Parempi hapan totuus kuin makea valhe, Thora."

Thora loi katseensa maahan; Oskar kääntyi syrjin; he kuulivat Magnuksen

askeleet kivikossa, ikäänkuin olisi hän ollut poistumassa, mutta eivät

uskaltaneet katsoa, jotteivät olisi sattuneet näkemään hänen kasvojaan.

Tuokion kuluttua hän seisahtui ja puhui taas:

"Ollessani tulossa alas vuoristosta uskoin meidän menevän kotiin

yhdessä -- kaikki sinne yhdessä -- mutta parempi lienee, ettemme niin

tee. Sitä paitsi, jos minun täytyy ensimmäisenä ryhtyä käsiksi asiaan,

niin minulla on työni, jota miettiäkseni minun on oltava yksinäni."

"Mitä aiot tehdä?" kysyi Oskar.

"Luoja tiesi!" sanoi Magnus. "Hän on saanut meidät pulmaan. Hänen

täytyy meidät siitä päästääkin."

He kuulivat raskaiden saappaiden töminän luisuvilla kivillä, hänen

astellessaan alas rinnettä; he kuulivat hänen hypähtäessään satulaan,

haastelevan hevoselleen hilpeästi; he kuulivat pitkien ohjaksien

läiskähdyksen, ja sitten -- mikäli saattoivat sokaisevilta kyyneliltä

-- he näkivät hänen selkä köyryssä kiitävän yli tasangon.