Oskar Stephensson voitti puolelleen joka sielun. Englannissa nuo kuusi
vuotta ollessaan hän oli kasvanut soleaksi kuin haavanrunko ja
kauniiksi kuin nuori jumala. Sekä hänen pukunsa että tapansa näyttivät
islantilaisissa silmissä moitteettomilta, ja kumpaisissakin oli aivan
vastustamaton yksilöllisyyden sävy. Hänen mielensä oli yhtä kepeä ja
lapsekas kuin ennenkin, ja hänen viehkeä vilkkautensa tenhosi jokaisen.
Mitäpä tuosta, jos hänen uransa ulkomailla olikin onnistunut jokseenkin
huonosti; jos luonteenviat olivat yhä jäljellä; jos isänsä oli
kieltänyt häntä palaamasta ennemmin, jotta hän kiintyisi lukuihinsa;
jos hän sittenkin oli lähtenyt tutkintoaan suorittamatta Oxfordista, ja
jos, omasta hartaasta pyytelystään päästyään Lontooseen siirtymään, ei
tähän asti ollut tehnyt musiikkiopistossa mitään. Hän pystyy, jos
tahtoo -- siinä kaikki mitä jokainen tästä ajatteli; ja kerran
aloittaessaan hän valtaisi maailman väkirynnäköllä.
Laivasta maihin astuttuaan hän porhalsi ylös katua nopsajalkaisena kuin
poro, huudellen tervehdyksiä joka taholle. Tuiskuna tupsahtaen
hallitustaloon hän syleili äitiään yhä uudelleen ja uudelleen viiden
minuutin ajan, ja puheli niin hätäisesti, ett'ei tämä saanut selvääkään
kaikesta. Tuotapikaa hän lennähti kuvernöörin virkahuoneeseen, suuteli
isäänsä kuin lapsuudessaankin, pakisi kymmenen minuuttia, selitti
olleensa kirjoittamatta tulostaan yllättääkseen jok'ainoan, virkahti
sitten: "täytyypä puikahtaa kummi-isää katsomaan", ja hävisi kuin
huhtikuun auringon säde, jättäen ilman huoneessa täräjämään kuin
kynttilänhaarukat, ja vanhukset hymyilemään toisilleen iloisessa
hämmästyksessään.
"Hm! Oskar oli aina mestari yllätyksiin", huomautti kuvernööri, painoi
hatun päähänsä ja seurasi häntä.
Johtajan asuntoon saapuessaan tapasi Oskar ensin täti Margretin, ja
kietoen kätensä hänen kaulaansa piteli tätiä niin kauan, että tämän
täytyi henkeään vetääkseen ja kiharoitaan varjellakseen torjua hänet
nyrkeillään. Ja sitten hänen edessään seisoi Thora, yllään nauhoitettu
pinkoliivi, päässä hilkka, kaulus alaskäännettynä, hiukset
palmikoituina -- syrjin katsoen häneen lempeillä sinisilmillään,
hymyilyn paljastaessa lumivalkeat hammasrivit. Hän oli Oskarista
ihastuttavan yksinkertainen; hän tarttui tytön molempiin käsiin ja niin
he seisoivat tuokion, Thoran punehtuessa yhä tummemmin ja yritellessä
irtautua.
"Onko mahdollista?" kummasteli Oskar. "Tämäkö on Thora! Lapsina
ollessamme hän suuteli minua, mutta nyt --"
"Nyt hän on menossa naimisiin, Oskar. Etkö ole sitä kuullut? Thora
viettää piakkoin häitään Magnuksen kanssa."
"Sittenpä hän kuuluukin perheeseen ja saan suudella häntä joka
tapauksessa", sanoi Oskar.
Thora pääsi vihdoin pakoon, kun johtaja astui sisälle ja Oskarin täytyi
pyöriä ympäri kuin hyrrä, jotta kummi-isä näkisi, mitä muutoksia
maailma oli miehessä tehnyt. Hän nauroi nauramistaan, kysellen
liikkeestä ja vuodentulosta, ja samoili sitten pitkin taloa, udellen
mihin mikin huonekalu oli joutunut.
"Kaikki tuntuu haastavan kotoista kieltään", kertoi hän. "ja kun
minulla oli kamarini Oxfordissa, niin kuulin tavallisesti tuon vanhan
bornholmilaiskellon raksuttavan yhtä selvästi kuin nyt tässä."
Sitten tuli paikalle kuvernööri ja hänen perässään Anna. Ukkojen
tupakoidessa ja täti Margretin emännöidessä syyti Oskar ulkomaan tiedot
vilisevää vauhtia, ja kysyi sitten mitä kotona puuhattiin. Mainittiin
Magnuksen aatteista, mutta ne eivät olleet hänen mieleensä.
"Islanti ei ole enää Islanti, jos sen teette pikku Amerikaksi. Tämä maa
on laulun ja sadun, tulen, pakkasen ja tulivuoren, jäätikön sekä
patriarkkaalisten hallitus- ja kauppamuotojen maa."
"Oikeassa on Oskar", sanoi johtaja. "Säilyköön vanha järjestys, niin se
on."
Ja Oskarin ammahdettua tiehensä kuin meteori huomautti johtaja: "Tuo
nuori mies vähensi viisitoista vuotta iästäni. Täytyy sentään pitää
silmällä Magnusta. Hän ei ole mikään hupsu, mutta ei kuitenkaan yletä
varpaillaan siihen, missä Oskarilla on kantapäänsä. Oskar on poikaa!"
"Hän on kovin herttainen", huokasi täti Margret, kiharoitaan
kohennellen.
Thora tuskin tiesi mitä hänestä ajatella; hyvin apealle mielelle vain
oli Oskar hänet jättänyt. Sinä iltana makuulle mennessään hän ei voinut
olla ajattelematta Magnusta ja epäsuotuisasti vertaamatta häntä veljeen
ja muistelematta pikku seikkoja, kuten hänen käsiään ja kynsiään sekä
parransängen toisin paikoin poskille jättämiä täpliä.
Seuraavana päivänä jakoi Oskar Englannista tuomansa lahjat -- Annalle
kaulakoristeen, jossa oli sija Oskarin kuvalle, täti Margretille
rintaneulan, Thoralle hopeasolkisen vyön, ja jotakin melkein
jokaiselle. Hänen epäitsekäs sydämensä sai yleistä ylistelyä osakseen,
eikä kukaan sinä hetkenä muistanut, että kuvernööri oli kaiken
maksanut.
Ehtoopäivällä hän jälleen tuli johtajan luo, puhellakseen tunnin ajan
Thoralle ja täti Margretille Lontoosta ja sen loistavista nähtävistä.
"Sinun täytyy ne vielä itse nähdä, Thora", hän sanoi. "Mutta tokkopa
vanha Magnus sentäänkään eläissään jättää Islantia, tapahtukoon mitä
tahansa."
Thora oli alakuloisempi kuin konsanaan käydessään levolle toisena
iltana. Hän ajatteli millaisen eron tekikään mieheen "purjehtiminen",
ja millaista ihmeellistä elämää viettäisi se tyttö, joka Oskarin saisi.
Hän silmäili uutta vyötään kuvastimessa, ja hänen asettuessaan sievään
asentoon ihailemaan koristeltuja vyötäreitään niuhahti Päistärikkö
tallissa, ja silloin hän tunsi olevansa viheliäinen ja häpeilikin
hiukan.
Oskar tuli seuraavanakin päivänä, ja täti Margretin ollessa kaupungilla
jossakin armeliaisuudentyössä hän istui Thoran kanssa yksinään
pilkkopimeään asti, kuvaillen Englannin teattereissa näkemiään
näytelmiä. Niissä oli hyvä joukko rakkautta, ja muuan esitti tyttöä,
joka oli vallannut kahden veljeksen sydämen. Tytön isä oli naittanut
hänet vanhemmalle, vielä lapsena, mutta heti sydämensä herättyä rakasti
hän nuorempaa veljeä ja aviomies surmasi molemmat. Thora itki noita
kahta lasta, jotka kykenemättään koettivat pysyä uskollisina. Sinä yönä
hän uneksi olevansa Francesca, Oskar oli Paolo ja Magnus Giovanni. Uni
oli tuskainen, mutta herääminen vieläkin ankeampi.
Oskar saapui taasenkin huomenissa ja soitteli useita satuaiheista
sepittelemiään lauluja. Thora ei mielestään ollut milloinkaan kuullut
sellaista soittoa eikä parhaalla tahdollaankaan kyennyt pidättämään
naurahdusta, kun ajatteli Magnuksen huiluesityksiä. "Varmasti tulee
hänestä suuri säveltäjä", sanoi hän Oskarin mentyä.
"Ehkä niin, mutta kukaan ei elä kunniasta", hymähti täti Margret.
Thora oli oppinut odottamaan Oskaria joka päiväksi, ja seuraavalla
kerralla Oskar houkutteli hänet soittamaan kitaraa. Thora soitti
muutamia islantilaisia lempilauluja ja lauloi ne suloisella äänellä.
Hän oli kuin lumen alla kasvanut kukka, avaamassa umppujaan auringolle.
"Saapa nähdä kenet Oskar naipi?" virkahti hän, ja täti Margret vastasi:
"Jonkun englantilaisen neitokaisen, jolla on viljalti tämän maailman
tavaraa eikä rahtuakaan tulevaisen." Ja silloin tunsi Thora vihlovaa
kipua rinnassaan.
Eräänä päivänä tuli Oskarilta kirjelmä: "Ihana aamu! Mitä arvelisit
muutaman tunnin purjehduksesta vuonolla? Tulen heti luoksenne."
He ottivat johtajan omistaman veneen ja käänsivät keulan Engeytä,
kymmenen tuhannen haahkan asumaa saarta, kohti. Molemmat soutivat
laiturista lähdettäessä, jotta vesi vaahtosi airojen tiessä, mutta heti
näkyvistä ja kuuluvista päästyään he meloivat hiljalleen ja ajelehtivat
aaltojen mukana. Meri ja taivas olivat siniset ja tyvenet kuin kaksi
toisiaan heijastelevaa kuvastinta vastakkain, ja vene kuin suuri
mehiläinen hymisemässä niiden välillä.
Oskar oli kuin pieni poika. Hän nauroi ja haasteli herkeämättä,
jutellen kaskuja lapsuuden päiviltä. Hän ei muistaakseen ollut
kovinkaan ritarillinen silloin, mutta kun Thora oikein surkeasti
rukoili, niin oli hänellä tapana antaa Thoran istua kelkassaan ja he
pyrähtivät ritisevää hankea alas. Oli heillä suutahtumisiakin noina
aikoina, ja ihmisillä oli sananpartena: "Lasten riidasta sukeutuu
monasti avioliitto." Olipa viisasta väkeä sekin!
He laskivat maihin Engeyssä ja samoilivat saaren ristiin rastiin
haahkoja hakien, mutta kaikki linnut olivat tipotiessään eikä niiden
tyhjissä pesissä ollut muuta jäljellä kuin joitakuita haalistuneita
munia, nekin pahenneita.
"Olemme tulleet tänne liian myöhään", sanoi Oskar.
"Emmekö olekin tulleet tänne liian myöhään, Thora?" hän sanoi taasen
kumartuen syrjin katsomaan häntä kasvoihin. Ja Thora, joka oli
hyräillyt laulunsäveltä, sävähti äkkiä tulipunaiseksi. Heidän silmänsä
säteilivät, ja he vavahtelivat kiihdyksissään.
"Jospahan voisimmekin jälleen olla lapsia!" äännähti Oskar. "Etkö
sinäkin sitä soisi, Thora?"
Ennenkuin huomasikaan Thora vastasi: "Kyllä", mutta kääntyi sitten
hämmentyneenä takaisin veneelle, joka oli talven pakkasissa halkeillut
kapeiksi kouruiksi, ja Oskar sanoi:
"Emme voi molemmat astua samaa kourua, tiedäthän."
"Voithan ottaa minut kiinni", vastasi Thora ja juoksi nauraen pois.
Oskar syöksähti perässä ja sieppasi häntä vyöstä, ja silloin Thora kävi
vakavaksi. Hetkisen kuluttua hän peitti käsin kasvonsa ja alkoi
nyyhkyttää.
"Olenko loukannut sinua?" kysyi Oskar.
"Et, et! Ei se mitään ole. Minä olen tyhmä! Otapa taas kiinni!" sanoi
Thora, ja temmaten Oskarilta lakin päästä hän kiiti kourujen yli ja oli
hypännyt takaisin veneeseen, ennen kuin toinen saavutti.
Heidän kotiin tultuaan täti Margret kylmäkiskoisen ja miettivän
näköisenä antoi Oskarille kirjeen, jonka hänen äitinsä oli jättänyt
odottamaan. Se oli Magnukselta ja kuului seuraavasti:
"Rakas Oskar. -- Ilokseni olen kuullut sinun palanneen kotiin, ja
soisin olleeni siellä toivottamassa sinua tervetulleeksi. Tulit oikeaan
aikaan, sillä kaiketikin olet kuullut, miten hyvin minun on käynyt
Thoraan nähden. Kesti kauan, kunnes sain tarttuneeksi onneeni, hän kun
oli tuollainen suruton pikku tyttönen ja kun tuntui niin itsekkäältä
riistää hänet isänsä kotoa, missä kaikki ovat häneen niin sydämestään
kiintyneitä. Mutta nyt hänet saatuani tunnen uutta voimaa ja
teen kolmen työn. On niin auvo ollakseni, ettei mikään tunnu
vastukselliselta, ja olen kuin alasin, joka suuttumatta sietää
raskaimmankin iskun. Mutta hartaasti haluaisin nähdä sinua, ja
kirjoitankin kysyäkseni, etkö tulisi lampaiden korjuuseen ja toisi
Thoraa muassasi. Täytyypä jo lopettaa, kun olemme leirillä vuoristossa
ja kirjeelleni tulee aika kiire, joutua sinulle ajoissa. -- Rakastava
veljesi Magnus Stephensson."
Oskar luki kirjeen ääneen, eikä Thora lopulta enää voinut selvästi
nähdä häntä usmalta, joka väikkyi silmien edessä -- kuin viluinen
huurupilvi, joka laskeikse laaksoon selkeänä talvipäivänä ja kätkee
kimaltelevat hankitasangot. Mutta tovin kuluttua Oskar naurahti
hermostuneesti:
"Lähtekäämme kaikin mokomin. Toimitan Päistärikön tänne satuloituna
kello viideltä aamulla."