III.

Lapsi kasvaa, mutta eivät hänen vaatteensa, ja samaten jäävät hänen

luonteensakin pääpiirteet entiselleen. Mitä kuvernöörin ja johtajan

lapset olivat elämänsä alussa, sitä he olivat loppuun asti. Thora oli

aina iloinen pikku naikkonen, häipymätön hymy sievillä kasvoillaan. Hän

tavallisesti lyöttäysi jonkun seuraan -- enimmiten Oskarin -- mutta

saattoi tuntikaudet istua viihdyttelemässä, torumassa ja uneen

laulamassa nukkeaan, sillä hänessä oli äitiyden vaisto pienestä pitäen

voimakas.

Helga oli kaikinpuolin sisarensa vastakohta. Hänellä oli musta tukka,

leveä otsa, suuret pähkinänruskeat silmät, jotka useasti olivat

puoliummessa, hiukan nykeröinen nenä, suuri suu, ja ohuet, punaiset

huulet yleensä hieman viistossa. Noidalla voi olla heleä hipiä, ja

tummaa ihoa voi enkeli verhonaan käyttää, mutta Helga oli muotonsa

mukainen. Sirona kuin piikivi puron pohjassa hän oli aivan yhtä kovakin

ja sulkeutunut. Itseensä tyytyen hän ei kaivannut kenenkään turvaa,

mutta hurmaantui huomatessaan kaikkien katseiden kääntyvän puoleensa.

Hän laulaa helkytteli kuin laulurastas ja laitteli itselleen paperista

uhkeita aatelispukuja ja kreivillisiä kruunuja, oli aina jotakin

olevinansa, milloinkaan kykenemättä täydellisesti erottamaan totta

kuvitellusta.

Mutta olivatpa kuvernöörinkin pojat yhtä erilaisia. Magnus oli

isokasvuinen, vanttera, mustatukkainen poika, hiljainen hituri ja

hiukan tyhmäksi luultu. Oppiminen oli hänelle vaikeata, ja hänen

kasvojensa ilmeessä oli usein omituista hämmästystä, toisinaan yrmeyttä

ja juroutta. Toiselta puolen oli hänen tunnollisuutensa yhtä herkkä

kuin älynsä vitkasteleva. Jos hän lainasi lantin, niin hän ei saanut

hetkenkään lepoa, ennen kuin oli maksanut sen takaisin, ja lyijykynän

palauttaakseen hän käveli penikulmankin. Sen vuoksi hän tuskaksi asti

tunsi vääryyden ja ansaitsematon nuhde koski lyöntiä kipeämmin. Hänen

mielihalujaan oli käydä sukutilalla Thingvellirissä, ja jos kysyi,

miksi hän aikoi, niin hän paikalla vastasi rupeavansa maanviljelijäksi.

Kaikkien eläinten ystävänä hän täytti talon koirilla, kissoilla,

myyrillä ja valkeilla hiirillä ja näkyi rakastavan ainoastaan äitiään.

Ei häntä voitu herttaiseksi sanoa, eivätkä hänen jörömäisyytensä ja

synkkyytensä tehneet hänestä yleistä suosikkia -- mutta Anna piti

hänestä sydämellisesti.

Oskar poikkesi mieleltään ja sydämeltään Magnuksesta niin perinpohjin,

että heitä oli vaikea uskoa veljeksiksi. Tuo siromuotoinen,

valkotukkainen pikku mies oli säyseä kuin päivänpaiste ja nauruun,

pulpahteleva kuin puron lorina. Hän pystyi ponnistelutta oppimaan

kaikkea, ja hänen mielenkiintonsa musiikkiin oli ihan ihmeellinen.

Ennen kuin hän kunnolleen osasi puhuakaan, hän jäljitteli kaikkien

soittokoneiden ääniä, niin urkujen kuin kitarankin, ja ennen kuin osasi

aakkosia kirjoittaa, hän kyhäili salaperäisiä soitannollisia koukeroita

paperipalasille, jotka kuvernööri korjasi virkahuoneeseensa ja talletti

kultaa kalliimpina aarteinaan. Mutta soitannollisuuden lahjan hänelle

suodessaan luonto oli jättänyt pois luonteen, minkä puutteessa nero on

kirous. Iloinen pikku sielu ei näkynyt erottavan oikeaa väärästä taikka

totuutta valheesta. Aina hän livahti asiasta toiseen kuin huhtikuun

aurinko. Itku vaihtui silmänräpäyksessä nauruksi; mikään ei vaivannut

häntä kauan, mutta ei mikään pidellytkään ja kiinnittänyt hänen

mieltään. Hän aloitti julistamalla pyrkivänsä kuninkaaksi, vähäistä

myöhemmin oli komeampaa olla kenraalina, mutta mentyään eräänä iltana

tuomiokirkon urkurin mukana tämän kirkkoharjoituksiin hän pääsi siihen

päätökseen, että urkujenpolkijan virkaa ei mikään voittanut.

Kukaan ei häntä luonteen heikkouksien vuoksi vähemmin rakastanut, sillä

ihmissydämen oikkuisuus saa elämän lakien määräämissä rajoissa

ankarimmin pysyneet ihmiset vastustamattomasti viehättymään niiden

hillittömyyteen, jotka hyppivät syrjään tieltä. Oskar oli jokaisen

hellimä suosikki ja isänsä silmäterä.

"Stephen veikkoseni, et sinä saa tuota pojuasi aikamieheksi", sanoi

johtaja.

"Joutavia! Miksikä en?"

"Nuorina kuolevat ne, joita jumalat rakastavat."

"Mutta ainoastaan kosk'eivät milloinkaan vanhene", vastasi kuvernööri.

Paitaressusta asti oli Oskar mieltynyt juhlallisiin saattueihin ja

tahtoi aina olla marssimassa voitokkaana kenraalina, nuoren

mielikuvituksen loihtimien lippujen ja soittokuntien ympäröimänä. Siinä

touhussa hän eräänäkin päivänä pärrytteli omaa marssinsävellystään

kammalla, Helga innostuneena luutnanttina, Thora kuuliaisena soturina

ja Magnus nöyränä orjana tepastelemassa takana. Mutta kotikentän poikki

juoksevalle joelle tultaessa valtasi surmanhenki kenraalin, hän

ponnahti äkkiä taaksepäin kapealla sillalla ja siten keikautti

seuraajansa veteen. Magnus ja Helga välttivät pahemmat vauriot, mutta

kun leikissä ei kukaan toistaan säästä, niin kastui Thora likomäräksi

siskonsa alas tempaamana.

Kuvernööri saapui paikalle juuri kun Magnus oli kiskomassa Thoraa ylös

äyräälle, ja hän oli kovasti vihoissaan.

"Sattuiko se vahingossa?" hän kysyi, mutta lapset eivät vastanneet. "No

kuka sen teki?" hän kovisti Thoraan kääntyen, mutta tämä katsoi ensin

Oskariin ja sitten Helgaan, ja pillahti itkuun. "Sinäkö, Oskar?" Oskar

epäröi hetken, mutta Helga nykäisi häntä hihasta ja poika pudisti

päätään. "Sinäkö siis, Helga?" Helga vastasi ripeästi: "En." "Niinpä

minun täytyy se uskoa sinun teoksesi, Magnus", sanoi kuvernööri, ja

Magnus sävähti tulipunaiseksi, mutta ei hiiskunut sanaakaan. "_Teitkö_

sinä sen?" Magnuksen suupielet vain värähtelivät. "Olet siis syypää, ja

mene heti sisään ja käy levolle."

Sanattomana, kyynelettömänä, mutta uhmaava katse silmissään vaaputti

Magnus päätään ja kääntyi talolle päin. Hänen lähtiessään oli Oskarilta

totuus livahtamaisillaan, mutta Helgan katse kahlehti hänen sumenevat

silmänsä ja kuoletti sanat huulille.

Päivä oli jokin Annan lukuisia syntymäpäiviä, ja kolkon hiljaiseen

ylikamariin Magnus kuuli alikerrassa telmivien lasten äänet, ensimältä

heikompina ja hillittyinä, mutta piankin täytenä remuna, Oskarin hälinä

muun joukosta kajahtelevana ja Helgan ylinnä kaikkea. Nauru ja kisailu

kirveli hänen sieluaan, ja vihdoin hän löi nyrkkiään pöytään ja puhkesi

haikeaan itkuun.

Mutta nyyhkytystensä lomassa kuuli hän sitten hentoinen kitinän

kuiskivan jostakin: "Magnus!" Thora se värjötteli avaimenreiällä.

"Mene pois", äännähti Magnus töykeästi, mutta Thora ei mennyt.

"Magnus, sanonko minä?" kiusasi Thora, ja Magnuksen silmät rävähtelivät

kyynelkarpaloiden heruessa poskille, mutta yhä hän vastasi: "Mene pois,

kuuletko."

Thora silloin intousi suutelemaan avaimenreikää, ja kuunnellakseen

herkesi Magnus nyyhkimästä, vaan kuuli enää vain äitinsä äänen oven

takaa, kun lasta vietiin pois.

Heti kun syntymäpäiväkestit olivat päättyneet ja tytöt poissa, alkoi

Oskar kysellä Magnusta, mutta kuvernööri taputti hänen kiharaista

päätään ja sanoi, että Magnuksen oli häijyytensä vuoksi nukuttava

yksinään sinä yönä. Puoli tuntia jälkeenpäin Anna tapasi hänet

itkemässä pää peitteen alla, ja hän sanoi: "Älä salaa mitään isältäsi,

lapsonen."

Kuvernööri istuskeli yksinään virkahuoneessaan, kun pieni olento

sipsutteli sisälle pitkässä paidassaan, kyynelsilmin ja vapisevin

huulin virkahtaen: "ei sitä Magnus tehnyt, isä. Sen --" ja sitten hän

puhkesi surkeaan jollotukseen.

Kuvernööriin koski enemmän Oskarin tunnustus kuin Magnuksen vaitiolo.

Hän taputti jälleenkin Oskarin päätä ja sanoi: "Siinä teit suuren,

suuren vääryyden, kähäräpää; mutta mene nyt pyytämään veljeltäsi

anteeksi ja vie hänet levolle."

Taas yläkertaan mennessään tapasi Anna kaksi päätä alusella vieretysten

-- tumman ja vaalean. Magnus kuunteli, ja Oskar puhui, kumpaisenkin

hilpeästi naureskellessa.

Nuorin lapsi oli viidennellätoista, kun heidät kaikki laskettiin

ripille. Muita kokelaita oli vain ruununvoudin pikku Niels, jolta oli

äiti kuollut. Valmistavassa tutkinnossa arvailtiin Oskarin pääsevän

ensi sijalle, Helgan toiselle, ja Magnuksen olevan viimeisenä Nielsin

ja Thoran perästä. Lapset tutkittuaan näytti rovasti totiselta, jopa

ankaraltakin, kun kävi heidän arvojärjestystään julistamaan.

Oskar pysyi ryhdikkäänä, ilon välke silmissään, ja Helga näytti

rauhalliselta, mutta Thora ja Niels tutisivat tuskasta, ja Magnus

pureskeli peukalonkynttään -- hän uumoili joutuvansa hylätyksi peräti

ja pelkäsi kotiinmenoa, kun hänelle jo oli uusi musta pukukin

ostettuna. Mutta kakisteltuaan kurkkunsa ja kaikki vaikenemaan

viitattuaan ilmoitti rovasti suuren ihmeen.

"Magnus on ensimmäinen", hän määräsi, "Thora toinen, Niels kolmas,

Helga neljäs, ja Oskar -- Oskar on viimeinen."

Oskariin kääntyen hän sitten lausui: "Sait oikean osasi poikani, koska

olisit kyennyt menestymään paremmin, mutta et ottanut nähdäksesi

vaivaa. Usko vanhan miehen sanaa Oskar -- ei elämän kilpa-ajoissa

ensimmäisenä perille päässyt ratsastaja aina ole ollut viimeinen

käyttämään."

Oskar oli masentua häpeäänsä, mutta tointui piankin, ja toverien

seuratessa hänen esiintymistään -- suu viistossa Helga ja Thora silmät

sumenneina, kurkku nieleskellen tyhjää -- pyörähti hän reippaasti

pudistamaan kädestä Magnusta, joka punasteli pää riipuksissa kuin pikku

lapsi.

Kaunis oli rippijumalanpalvelus. Tuomiokirkko oli naisia täynnä, mutta

kuvernööri istui Annan kanssa lehterillä omassa penkissään, ja johtaja

oli alhaalla yksinään. Lapset polvistuivat riviin ehtoollispöydän

alemmalle korokkeelle, tytöillä musliinipuvut ja hunnut yllään, pojilla

mustat vaatteet ja valkeat hansikkaat. Aamu oli sees ja lämmin, ja

aurinko kultasi kuorin ikkunoista viittä nuokkuvaa päätä, kun vanha

piispa laski kätensä niille yksitellen.

Pienokaisten vannottua valansa puhui piispa: "Olkaa totiset, olkaa

vahvat, olkaa uskolliset! Ajatelkaa Jumalan kanssa sopimaanne liittoa,

ja vastustakaa kiusausta. Jos saatana houkuttelee teitä tämän maailman

aarteilla, niin muistakaa, että rikkaus ja valta pysyvät ainoastaan

päivän, mutta nimeen tarttunut häpeä vuosituhansia. Rakastakaa toinen

toistanne, lapseni! Ei yksikään tiedä kuinka pian teidät maailma

vieraannuttaneekaan, taikka millä surulla ja kyynelillä teidät vielä

tempaistaan erillenne, mutta pysykää yhdessä niin kauan kuin voitte, ja

Jumala rakkaudellaan siunatkoon teitä kaikkia!"

Jumalanpalvelus päättyi rippivirteen, jonka lapset itse veisasivat.

Anna, kuvernööri ja johtaja tunsivat syvää liikutusta. Oi lapsuuden

suloista ja onnellista aikaa! Jospa voisivatkin lapset lapsina pysyä!

Mutta ei ollut mitään tulevaisuuden ennettä havaittavissa, ei muuta

nähtävissä kuin viisi viatonta poikaa ja tyttöä vieretysten

polvistumassa kasvot alttariin päin, ei muuta kuuluvissa kuin heidän

hopeanheleät äänensä seurakunnan yli leijailemassa kohti kirkon

tähtistä sinilakea.