Oskar Stephenssonin isä -- islantilaisen isännimensä mukaan
Stephen Magnusson -- oli jo kolmattakymmentä vuotta Islannin
kenraalikuvernöörinä. Hän oli järkähtämättömän tunnollinen ja
lujaluontoinen, julkisessa toiminnassaan uuras ja lahjomaton,
yksityiselämältään nuhteeton. Arvokkuus ja ylpeys olivat hänen
luonteensa pääpiirteitä.
Thora Nielsenin isä, Oskar Nielsen, jota yleensä nimitettiin johtaja
Nielseniksi (syntyisin Islannista, mutta tanskalaista sukuperää), oli
maan suurin kauppias ja pääkaupungin varakkaimpia asukkaita. Hänen
liiketapojaan oli useastikin arvosteltu ja kotoisista oloistaan
juorueltu. Väsymättömällä ahertelullaan hän keräsi omaisuutta melkein
ahneuteen asti säästeliäänä.
Nämä kaksi olivat olleet elinaikaisia ystävyksiä. Liitto ei perustunut
mihinkään onttoon kauppakumppanuuteen, mutta yhteinen harrastus sitä
kuitenkin oli lujittanut, ja sananparreksi tuli, että ennen sitä
kumoutuisi perustuslakikin. Tuollaiset pysyväiset tositoveruudet ovat
nuoria viisikymmenvuotiaina ja alituiseen nuortuvat vanhetessaan, mistä
syystä ei uusista ystävyyksistä milloinkaan ole vanhojen sijalle. Puoli
sanaa riitti lauseeksi, puoli katsetta herätti naurun. Ystävyys oli
heidän menneisyytensä kirjoittamaton historia, kuolleiden muistojen ja
aatteiden elävä aikakirja. Se alkoi poikuusvuosina, eikä sitä onnen
vaihteluissa ollut pieninkään pilvenlonka pimittänyt. Mutta ihmiset
sanoivatkin, että jos Stephen Magnussonin ja Oskar Nielsenin välit
milloinkaan rikkoutuisivat, niin heistä tulisi mitä katkerimmat
vihamiehet.
Poikina he yhdessä kävivät kimnaasin ja pääsivät kahden muun
islantilaisen ylioppilaan kanssa apurahalla Kööpenhaminan yliopistoon.
Siihen aikaan ei ylioppilaselämä ollut tyydyttävän säännöllistä, mutta
kolme läpäisi pahemmitta vaurioitta, neljännen joutuessa kompastukseen,
joka kenties oli tämän kertomuksen alkujuurena.
Eron tullessa yksi noista neljästä läksi Oxfordiin kirjastonapulaiseksi
ja pääsi yliopistoon luennoitsijaksi. Toinen antausi kirjuriksi
lontoolaiseen pankkiin ja yleni pankinjohtajaksi. Muut kaksi pysyivät
uskollisina kansallisuudelleen; Stephen Magnusson palasi Islantiin
asianajajaksi, mutta Oskar Nielsen viipyi vielä Tanskassa kauppaoloihin
perehtymässä.
Vuosikymmenessä olivat ystävykset nopeasti edistyneet. Stephen oli
kohonnut asianajajasta asessoriksi, asessorista varakuvernööriksi ja
varakuvernööristä kenraalikuvernööriksi, sill'aikaa kun Nielsen oli
jälleen asettunut Islantiin ensinnä kööpenhaminalaisen kauppahuoneen
haaraliikkeen johtajana ja sittemmin omintakeisena kauppiaana.
Naimisiin olivat menneet molemmat. Kuvernööri oli nainut Grimin
tyttären ja ainoan lapsen; isällä oli Thingvellirissä maatila, maan
suurimpia. Johtaja oli kaikkien kummaksi nainut ennen kotiintuloaan, ja
hänen vaimonsa tiedettiin vain olevan tanskalaisen ja tulleen
Kööpenhaminasta. Mutta kierittely harvoin hukkuu tolaltaan
pimeässäkään, ja kuiskailtiin johtajan vaimon olleen kevyenlainen pikku
näyttelijätär, jonka hän oli siepannut ylioppilasaikoinaan ja pakosta
nainut.
Vaimostaan oli kuvernöörillä kaksi poikaa. Ensimmäinen kastettiin
vaarin mukaan Magnukseksi, mutta jälkimmäiselle pantiin nimeksi Oskar,
kuvernöörin ystävän kunniaksi, joka oli saapunut maahan parahiksi
ollakseen ristiäisissä kummina. Johtajalla taasen oli kaksi tytärtä.
Vanhemman he toivat sylilapsena Islantiin, ja johtaja oli äitinsä
muistoksi nimittänyt hänet Thoraksi. Toisen, joka syntyi pian
jälkeenpäin, hän olisi ystävänsä vaimon mukaan kastattanut Annaksi,
mutta hänen oma vaimonsa pani vastaan, ja lapsesta tuli äitinsä kaima,
Helga. Ei ollut lasten iässä monenkaan vuoden ero, mutta Magnus oli
vangin ja Helga nuorin, Oskar ja Thora taas likipitäen yhdenikäiset.
Ystävysten vaimot olisivat tuskin voineet olla erilaisempia. Anna oli
vaatimaton näöltään, pukeutumisessaan ja tavoissaan. Käytännöllisissä
asioissa hän oli islantilaisen vaimon perikuva, toimelias, säästävä ja
taloudenhoidossa taitava. Vaikka kenraalikuvernöörin asema oli koko
korkea, ei se suinkaan ylellisiä tuloja tuottanut, ja Anna sovitteli
purjeensa puolisonsa laivan kantavuuden mukaan. Hän oli järkevä,
vaikk'ei suurtakaan koulusivistystä saanut, ja viisas, joskaan, ei
valistunut, ja hallitsi kuvernööriä kuuliaisuudellaan. Stephen havaitsi
vaimonsa taatuimmaksi huoneenhaltijakseen ja uskollisimmaksi
neuvonantajakseen ja kunnioitti hänen vaistoaan äärettömästi, joskaan
ei hänen älyään paljon arvoisena pitänyt. Kahden vaiheilla ollessaan
hän aina tiedusti vaimonsa mieltä, ja tämän esittäessä, miten oli
meneteltävä hän istui tarkkaavaisena kuunnellen, mutta nousi tuoliltaan
ja pakeni toisen käydessä syitään selittelemään.
Johtajan vaimo oli ilmeisen komea, oikukas ja turhamainen, ja
käyttäytyi Islantiin tultuaan kuin suorastaan antaakseen tukea nimeensä
liittyneille kulkupuheille. Hän pukeutui ylellisesti, oli toimeton
kodissaan ja tavoiltaan rauhaton sekä kaipaili kaikkea romanttista.
Ennen pitkää hän alkoi nyrpeillä ympäristönsä yksitoikkoisuutta ja
ikävyyttä. Keveäluontoinen vaimo tekee miehen mielen raskaaksi, ja
johtaja, joka ei silloin ollut varoissaan, tuli tajunneeksi
tanskalaisen kaunottarensa naidessaan ostaneensa tavaran, joka jätti
hänen taloutensa hunningolle, ja äidin, joka vähät välitti hänen
lapsistaan.
Lapset ne ensimmäisinä saivat tuntea äitinsä Islannin oloihin
kohdistuvaa haluttomuutta. Hallitustalossa oli aina lämmintä ja
hauskaa, aina jokin iloinen juhla tekeillä -- Magnuksen ensimmäinen
koululoma tahi Oskarin viime syntymäpäivä -- kun taas Nielsenien
hiljaisessa ja yleensä koleassa kodissa ei mitään loma-aikoja eikä
syntymäpäiviä vietetty. Mutta herkkä on äidin korva; kuvernöörin ja
johtajan perheiden välille auenneen juovan yli Anna kuuli pikku
tyttöjen sydämet ja keksi juonia niiden tavoittamiseksi. Johtajan vaimo
ei ollut vähääkään ikävällä mielin päästessään väsyttäviltä
holhoteiltaan rauhassa ahmimaan mannermaan sanomalehtien
kiihoitusjuttuja ja ranskalaisia romaaneja. Ja niinpä viettivät Thora
ja Helga puolet lapsuudenpäiviään Annan seurassa, ja heidän koko
elämänsä iän hän oli se äidin kuva, joka nousi muistiin lapsuuden ja
nuoruuden etäällä siintäviä vuorenhuippuja tähystellessä. Kultaisiapa
aikoja viettivät nuo neljä lapsukaista yhtenä pesueena Annan siipien
suojassa! Heidän pieninä ollessaan oli hallitustalo kuin laululintujen
pesä, ja jos se jonakin kertana enemmän muistuttikin apinahäkkiä, niin
eloisa ja onnea tulvillaan se oli aina. Säästäen vain kuvernöörin
virkahuonetta he anastivat haltuunsa koko rakennuksen, keittiönkin,
sillä niihin aikoihin oli kuvernöörilläkin vain yksi palvelija ja tämä
piti heistä yhtä hellästi kuin emäntäkin. Kesäisin he huimina
juoksentelivat kotitanhuilla ja talvet teuhasivat talon joka sopessa.
Anna lellitteli pilalle koko parven, sillä hänpä ei vain olisi osannut
olla lapsille ärtyinen. Jouluna ja uutenavuotena hän oli apuna heidän
meluavissa puuhissaan, kun keitettiin karamelleja, joita riemastuneessa
naurun rähäkässä venyteltiin kierteisiksi puikoiksi, tahi kynttilät
kädessä marssittiin kaameana kulkueena ullakolta kellariin asti
etsimässä piileksivää vuorenväkeä, pahoja haltiattaria, jotka tulivat
hyviä lapsia varastamaan.
Sellaisina juhlapäivinä ja loma-aikoina tulivat kuvernööri ja johtaja
pitkiä merenvahapiippujaan poltellen virkahuoneesta keittiön ovelle
silmäilemään lapsekasta remua. Ja nähdessään Annan heidän keskessään
kuin haltiamaailman kummitätinä, keski-ikäiseksi ja äidilliseksi
käyneenä, mutta rakkauden viehkeys vielä kirkastamassa vaatimattomia
kasvonpiirteitä, virkahti kuvernööri itsekseen: "Jumala häntä
siunatkoon!" Ja johtaja mutisi: "Jumala siunatkoon äidittömiä
tyttösiäni!" Ja vanhoilla ystävyksillä oli pää kumarassa, kun he
palasivat puhelemaan politiikasta.