eikä nähtävästi ole kirjoittanutkaan sitä muistiin alkukielellä, niin
olen minä pannut ylläolevat laulut tähän näytteeksi. Mitä muihin
lauluihin tulee, joita alempana julkaisen niiden alkuperäisessä
muodossa, ilmoittavat kuhunkin eri kohtaan liitetyt muistutukset
laulujen ilmaisijaa ja muistiinpanijaa. Muutamat niiden seassa
ovat erittäinkin huomattavat naivin-raittiista ja runollisesta
katsantotavasta. Niinkuin muistutuksista näkyy, on C.A. Gottlund
painattanut kolme lyhyempää strofia jo v. 1832 Otavassaan. Viisi,
Utsjoelta pohjoisimmassa Suomessa saatua laulua ovat v. 1847 julkaistut
ruotsiksi aikakauskirjassa "Fosterländskt Album";[21] julkaisijana on
ollut taidostaan lapin kielessä tunnettu provasti Lappajärvellä Jaakko
Fellman, joka myös on kääntänyt yhden osan Mateuksen evankeliumia
lapinkielelle. Vähää ennen kuolematansa, maaliskuussa tätä vuotta,
lähetti hän hyväntahtoisesti minun käytettäväkseni useampia lappalaisia
käsikirjoituksia. Näiden seassa oli kaksi hyvinkin pitkää, kumpikin
sisältävä enemmän kuin 200 värssyä, ja toinen nimeltään _suola_
varas, toinen _kaskias raukki juoigam_ kurjan Kaskian laulu. Kumpikin
näistä on niin prosallinen, kuin suinkin saattaa, ajatella; yhtähyvin
olen minä, niiden keveästi sujuvan ja muodon puolesta säännöllisen
mitan tähden, ottanut toisen kokonaan ja toisesta otteita, siten
todistaakseni, että mitalle tehtyjä lauluja on muuallakin Lapinmaassa,
eikä vaan Päiven paarne'n syntymäsijoilla. Fellman oli pappina
Utsjoella ja Inarissa, v. 1819-1832 ja sillä ajalla hänellä oli
tilaisuutta oppia tuntemaan sekä Lappalaisia että heidän olojansakin.
Tietojansa julkaisi hän monessa kirjoituksessa, jotka ovat painettuina
eri aikakirjoissa. Kokoelmani muista lauluista on v. Düben ruotsiksi
julkaissut _surgo vuolle, samin jelem_ ja _Suonga vuolle_ nimiset
kappaleet. Minun tulee niistä, niinkuin myöskin _Vedde karin_ vuolle ja
_biren vuolle_ runoelmista, kiittää herra J.U. Grönlundia Tukholmassa,
joka 40 vuosikymmenen loppupuolella kirjoitti ne muistoon erään 15
vuotisen lappalaistytön lausumuksesta Wilhelminan Lapissa. Kieli näissä
runoissa on hyvin ruotsinsekaista, ja myöskin muotonsa puolesta eroavat
ne toisista.
Aivan omituista lajia ja pakanallisen katsantotavan piirissä
vielä pysyvänä on yksi laulu, jonka olen tavannut Castrénin
käsikirjoituksista täkäläisen yliopiston kirjastossa. Se on
jonkunmoinen loihtoruno vihollisia ihmisiä vastaan, jotka, tehtyänsä
rynnäkön laulajan kotaan, uhkaavat anastaa hänen karjanlaitumensa ja
metsästysalansa. Laulaja kertoo sitten, miten nämä viholliset ovat
raastaneet häneltä kaikellaisia kalleuksia, kultaa ja hopeaa, mitkä hän
yleistä tapaa noudattaen on pitänyt koettuina kivijumalansa ympärillä.
Mikään ei ole auttanut, vaikka jumalankuvalle on uhrattu peuransarvia
ja karhunluita ja häntä karhunja peuran-ihralla voideltu. Hän päättää
sentähden etsiä itselleen toisen asuinsijan ja siellä valita toisen
kiven jumalakseen (jumalanku-vaksi). Jos vihollinen sitten uudestaan
lähestyy, niin tervehditään häntä luukärkisillä nuolilla ja suojellaan
siten uutta metsästysalaa. -Castrén ei mainitse missä ja milloin
hän tämän laulun on kirjoittanut taikka keneltä hän sen on saanut.
Kielestä päättäen kallistuu se kuitenkin Pohjois-Suomen murteesen,
vaan on varmaankin vanha. Henki on ihan lappalainen ja kerrotaanpa
useista Lappalaisista pakanuuden aikana, että he, kun vaarassa taikka
hädässä eivät saaneet kivijumaliltaan mitään apua, pieksivät heitä.
Lopuksi ovat vielä mainittavat n.s. karhulaulut. Scheffer kertoo,
Samuel Rheen'in ja muiden tiedon antojen muukaan, jotenkin tarkkaan
karhunajosta ja niistä runoista, joita semmoisessa tilaisuudessa
laulettiin. Runojen tekstistä tuopi hän kuitenkin ilmi ainoastaan
yksityisiä lauseparsia; niin lauletaan esim., kun karhu on tapettu:
_kittulis puorra! kittulis i skaada sobbi jella sajiti_, suuri kiitos,
kultasemme, siitä, ett'et ole pilannut kankea etkä keihästä.[22]
Hänen kertomuksestaan käy ilmi, että Lappalaiset kunnioittivat metsän
kuningasta yhtä suurilla juhlamenoilla ja lauluilla kuin Suomalaiset.
Siinä lyhyessä kertomuksessa, minkä Gabriel Tuderus on antanut
Sodankylän Lappalaisten käännyttämisestä, tuopi hän ilmi katkelman
moisesta karhurunosta, joka siis on vuodelta 1669.[23] Friis, joka
kumma kyllä pitää sitä lappalaisena, antaa siitä mytologiassaan
käännöksen, vaikka hän katsoo kieltä hämmentyneeksi ja runossa
näkee enemmän suomalaisia kuin lappalaisia sanoja.[24] Lähemmin
tutkiessa havaitsee kuitenkin kohta, että tämä lappalaisena pidetty
runokatkelma, vaikka typistynytkin, on ihan sama karhuruno, minkä
piispa Bång kirkkohistoriassaan näytteenä Keskisuomen kansanrunoudesta
on julkaissut.[25] Schefferin täydellinen esitys, luettuna puhtailla
lappalaisilla lauseilla, sekä muut samanlaiset runot, joita myöhemmin
Lappalaisilta on kerätty, todistavat kuitenkin täydelleen, että ne
kauvan ovat olleet myöskin Lappalaisten omina, vaikka pappismiehet
ovat ponnistaneet voimiansa saattaaksensa heitä tuntemaan semmoisia
"törkeitä syntejä" ja sentähden niitä tukehduttamaan. Ettfei niitä siis
enää voi saada niin täydellisinä kuin ne löytyvät Kalevalan 46 runossa
on helposti ymmärrettävä. Niitten lauluin joukossa, jotka Grönlund on
kiijoittanut Wiihel-minassa, löytyy kuitenkin yksi tätä laatua.
Epäilemättä oli noitureilla (noaidik) paljon runoja, joita he
noitarumpua käyttäessään lauloivat. Mutta nämä ovat varmaankin
kadonneet tuon kapineen kanssa, jonka papit kaikkialla,' missä sen
vaan tapasivat, poroksi polttivat, sekä sen vihan vaikutuksesta, minkä
he tätä konetta vastaan itse Lappalaisissa virittivät. Olen ottanut
runoihin osoituksen semmoisista lauluista. Se on kappale satua, jossa
kerrotaan kuinka eräs tunturilappalainen löytää noitarummun kiven alta.
Hän panee sen pystyyn ja rupeaa sitä koetukseksi lyömään. Nuo alempana
julkaisemani värssyt on kansantarun mukaan kansakoulunopettaja A.
Helander, itse lappalaisena syntynyt, paperille pannut Utsjoella. Ne
ovat tosin vallan jokapäiväisiä ja samalla nykyaikaisia, mutta olen ne
kuitenkin julkaissut, koska muisto noitarummusta tähän aikaan jo on
jotenkin yleisesti kadonnut.
Fjellner kertoo nähneensä Kassa muodda'a, yksityisiä osia Päiven
neita'sta ja myös muitakin satuja sillä tapaa toimiteltavan, että eri
henkilöt seurassa, kukin kullensa, ottivat osan (rollin) runosta ja
toimittelivat tämän sanoilla ja liikennöillä. Tämä tapahtui osittain
huvin vuoksi, niinkuin alkulauseessa Kassa muodda'an mainitaan,
osittain käräjiä pidettäessä, josta Pissa-runossa on puhe. Tämä olisi
siis näytelmäin todellinen ja kansallinen alku. Kuuluu kuitenkin,
Fjellneriin mukaan, löytyvän runoja, joissa on täydellinen dialogi
ja dramatillinen asento, vaikka niitä tähän aikaan kansassa tapaapi
ainoastaan katkelmina;[26] mitään näytteitä semmoisista ei ole säilyyn
korjattu.
V.
Runomitta.
Paremmin käsittääksensä lappalaisissa runoissa käytettyä runomittaa,
on tarpeellista saattaa huomattavaksi pääkohdat suomalaisesta
runomitanopista.
Tuo ansiokas Porthan oli ensimäinen, joka tätäkin seikkaa on
tarkemmin tutkinut kirjassaan _Le Poesi Fennica, Aboæ_ 1766-1778.
Hän keksi, että runomitta on rakennettu neljään trocheoon tavujen
laajuuden perustukselle, vaikka vähän toisella tapaa kuin Kreikkaja
Roomalaisilla. Alkulauseessaan Kalevalan ensimäiseen painokseen (1835)
kehitti Lönnrot tarkemmin suomalaisen runon laajuus-seikat, mutta
vieläkin syvemmältä on Ahlqvist teoksessaan Suomen runo-opista asiaa
kielelliseltä kannalta[27] käsitellyt. Kuten Lönnrot saattaa hän
huomattavaksi cæsur'in tärkeyden Suomen runoudella, tämä rytmillinen
side, jolla eri runonjalat solmitaan lähemmälle toisiaan ja joten
omituinen, viehättävä kauneus kielen muodossa saadaan. Mutta kun
klassilliset kielet käyttävät cæsur'ia siten, että arsis aina vastaapi
laajuudeltaan pitkää tavuuta, joutuvat päinvastoin Suomen runomitassa
juuri lyhyet, korottomat tavuut cæsur'in kautta pitkiksi. Sitä vastoin
tulee korollinen tavuu usein thesis'een, mutta se ei saa silloin
olla pitkä, paitsi ensimäisessä runonjalassa. Sanalla sanoen, cæsuri
Suomen runo-mitassa jakaa sanat niin, että rytmillinen korko tukauttaa
sanankoron.
Muutamat esimerkit näyttävät tämän selvästi:
Jó ve-|ri su-|ásta | vuoti, tavallisessa puheessa
Jó véri súasta vúoti;
Mi lie-|née La-|píssa | miestä =
Mi lienee Lápissa míestä;
Métso-|lán me-|tínen múori;
Míten |ólla | kúin e-|léä.
Pehmeämpi cæsuri ilmestyy neljäja kuustavuisissa sanoissa:
Úho-|téllen | táppe-|lústa
Túli |túnte-|mátto-|mána.
Ensimäisessa runojalassa saavat tätä paitsi kaksi tavuuta olla mielin
määrin pitkät taikka lyhyet, kuitenkin sattuu har-yoin, että sanoja
semmoisia kuin avaa käytetään. Tämä ensi-mäinen trocheo saattaa myöskin
vaihtua dactvloon taikka neljään lyhyeen tavuusen:
Súsi ei | syö mi-|nun su-|kua;
Súrma jo | suutan-|sa a-|javi;
Kolme oli | neittä | niemen | päässä.
Viimeistä läheisimmässä esimerkissä näkyy omituisuus, josta Lönnrot
huomauttaa, se nimittäin, että korottomat, position'in kautta pitkät
tavuut ovat epämääräiset (ancipites), jos niiden sija on pitkän ääntiön
perässä; sentähden tässä: suutän.
Jos tämän kaavan mukaan tarkkaamme runomitan puolesta edistyneimpiä
lappalaisia runoja, niin huomaamme että ne ylimalkain niinkuin
Suomenkin runot ovat rakennetut neljän trocheon perusteelle. Mutta
toiselta puolen ei ole runomittaa niin tarkasti noudatettu kuin
suomessa, ja myöskin laajuus-säännöt ovat enemmän laimin lyödyt. Tuon
tässä esille esimerkin. Runomitan täydellisentämiseksi ovat välistä
muutamat, värssyt luettavat niin, että yhdestä tavuusta tulee kaksi,
niinkuin:
Vaimu-|pakča-|sin tu-|olgim
Ti-e | tal varr-|ama'| vamče'.
Čouka-|sin ji-|ääča | lājin.
Oikeampi on kuitenkin tässä runomittaa kolmejalkaisena pitää, niinkuin
laita on seuraavissa värssyissä, missä välistä puuttuu yksi taikka
useampikin tavun, joita ei saata täyttää:
Päiven paitejen skerrun.
Cummä-čuölmait čuölmad
Paarne'pa pootein puutuist
Jahnam jauhkasahta,
Päruit paiskasahta.
Nalne somattiin morssem,
Unnoi olmučen uutan.
Sitä vastoin löytyy myöskin värssyjä, joihin on lisätty kaksi tavuuta,
esim.
v. 68 Sālahaisn, juokuisn nalmebäälastallin
ja 189 Avageijan āltu' čuöppadallin,
jos ei tässä tahdo otaksua neljätavuista runonjalkaa, jonka ensimäinen
tavuu olisi pitkä ensimäiseksi ja kolmanneksi.
Ei ainoastaan ensimäisessä runonjalassa, vaan myöskin kolmannessa
on varsin usein trocheo vaihtunut daktyloon, jopa ottaa tähän osaa
toinenkin, vieläpä neljäskin:
_Poddusisn_ pārne' lien tūlen,
samate myös v. 40, 160, 174.
Määra-kaise _kovvaides_ kähče,
ja II, 20, 21, 98, 102, 161.
Polpiit _poihturit_ pātertahta,
sekä 38, 121, 159, 172.
Hōla, _hūmaha'_. pārun _paukasa'_, 159.
Niinkuin viime mainittu värssy näyttää jopa kaksikin daktyloa, niin on
myöskin 175 värsyssä kaksi semmoista vieritysten:
Lääkus _vadnases päggdban_ vaaree, jos ei tässäkin värssyssä tahdo
otaksua kaksi liikamääräistä tavuuta.
Mitä rytmilliseen koroitukseen tulee, niin peruuttaa se niinkuin
suomessakin sanankoron: lyhyttä korotonta tavuuta käytetään pitkänä.
Niin heti alussa Neita' |liin vaa-|nesa' |olmait; Eetne |lii nam-|matam
| kuöttams. Toista ehtoa, että korollinen tavuu, thesis'iin pantuna,
pitää olla lyhyt, jos se ei ole ensimäisessä runonjolassa, ei ole
kuitenkaan noudatettu: Varrai-|tas vuo-|čotam | akti; alle-|len
päi-|ven ja | maanun; Kuh kal-|les ked-|kamems | čekčai. Sanoja
semmoisia kuin _poddusisn, saalahaisn, vatnasin, valnasems neitavuots_
käytetään dyktyloina. Nämä kaikki vapaudet kielen säännöllisessä
käyttämisessä ikäänkuin häiritsevät runon vapaata juoksua, siinä ei ole
tuota suomalaisen runon vaihtelevaa sointua, se on enemmän ikäänkuin
ryntääminen epätäsaisen korven halki. Daktylon runsaampi käyttäminen
antaapi kuitenkin runolle sujuvamman juoksun.
Jos käännymme toiseen epilliseen runoon, niin tapaamme ylimalkain
samat säännöt runon käyttämisessä; ainoastaan runonjalkain lukumäärä
ei ole niin tarkoin määrätty kuin edellisessä. Tavallisten neljän
jalan lisäksi tulee usein yksi tai kaksi, usein on niitä ainoastaan
kolme taikka, etenkin kysymyslauseessa, kaksi. Daktylisiä runonjalkoja
käytetään vieläkin kosommalta, jopa neljätavuista jalkaakin, jonka
ensimäinen tavuu on pitkä (pæon primus), niinkuin _Fidnalan le rieksak,
| aaldun le | sorva_. Kassa muodda on runomittaisessa muodossa
säännöllisempi, vaikka siinäkin ilmestyy useampia kolmejalkaisia
värssyjä. Fjellner'in mukaan olisi lappalaisilla saduilla ja tarinoilla
melkein aina ollut tämän runomitan muoto, sekä sentähden, että kieli
luonteensa tapaan niin helposti soveltuu trocheilliseen mittaan, kuin
myöskin siksi, että ne paremmin pysyisivät muistissa, v. Düben kertoo
kuulleensa pitemmällä jalkaretkellä pysähdyspaikoissa laulettavan
lappalaista "Kettu Repolais"-satua samalla runomitalla.[28] Mutta
tässä nousee nyt kysymys, josko myöskin lappalaiset entisajoissa
käyttivät samaa tarkempaa runomittaa, joka suomalaisissa runoissa
vallitsee ja vasta runollisen muodon vähittäisen löyhtymisen taikka,
jos niin tahdotaan, huonontu misen kautta ovat tulleet nykyistä
runomittaa käyttämään, vai josko he ylimalkain ensinkään ovat itseänsä
koroittaneet tuohon vakaampaan runorakennukseen. Minulle näyttää
viimemainittu arvelu luultavammalta. Sillä jos lukee pois Wilhelmina
Lapin runot, jotka nähtävästi ovat enemmän nykyaikaisia ja muotonsa
puolesta myöskin poikkeavat muista,[29] ilmestyy kaikissa muissa
runoissa sama hoiperteleminen kahdesta kuuteen runonjalkaan, jonka
ohessa daktyliä käytetään useammin myöskin muissa kuin ensimäisessä
runonjalassa, mikä oli luonteen mukaista opillisille lauluille. Niin
on myöskin laita _Morse faurog_ ja _kulnasatz_ nimisissä kappaleissa,
jotka jo ovat yli kahden sadan vuoden vanhoja. Jos otamme saduista
yksityisiä paikkoja, jotka ilmestyvät runomittaisina, kertomuksen
muuten juostessa suorasanaisessa muodossa, niin pitää sama mielipide
paikkansa. _Accečan niejda_ sadussa lau suu veli mereen uponneelle
sisarelleen:[30]
Oabbačamaj,
Boade gaddai!
Mannat čierra,
Gussat mäkko,
Boade gaddai!
Sisar kulta,
Tule rannalle!
Lapses itkee,
Lehmäs ammuu,
Tule rannalle!
Jos tässä nyt saattaisikin jakaa toisin ja yhdistäisi neljä runonjalkaa
toinen toiseensa, niin jäisi kuitenkin kaksi jalkaa yksin. Voisipa
vielä siinä seikassa, että kolmaskin runonjalka niin usein vaihdetaan d
aktyloon, nähdä viittauksen, että runomitta alkuansa on ollut rakettu
ainoastaan kahdesta runonjalasta. Vielä selvemmästi näyttäikse runon
mielivaltainen käyttäminen toisissa katkelmissa:
Ale boalde
njämmäin nji£ačidad!
Ale boalde baččad!
Gälle mon jo dittim,
basse varas duökken
don läk ällam![32]
Älä polta
Nänniäs, nisiäsi
Älä polta poikaas!
Kyllä mä jo tiedän,
Pyhän vaaran takana
Sä oot elänyt!
Mainitut seikat todistanevat kylliksi, että lappalaiset kansanrunot
ovat käyneet omaa tietänsä kehitykseen, ja ett'eivätkä ole syntyneet
suomalaisia runoja mukailemalla. Sanokaamme ennemmin, ne ovat tuota
suomalaisten kansojen yhteistä taru-aarretta ainoastaan vaillinaisesti
huuhtoneet ja alkuperäisesti yhteisen ajatustavan perusteella pukeneet
sen ylevämpään pukuun. Sillä että kansallista runoutta ainakin
suomalaiseen lahkoon kuuluvissa kansoissa oli olemassa, ennenkun ne
toisistaan erilleen erkanivat, sitä ei käy minun mielestäni kieltää.
Seuraavassa osastossa tulemme vielä tästä seikasta laveammalta
puhumaan, tässä tahdon ainoastaan huomauttaa siitä ihmettävästä
yhdenkaltaisuudesta, joka muodon suhteen on olemassa lappalaisten
runojen ja niiden harvain syrjäniläisten laulujen välillä, jotka
tiedoksemme ovat tulleet. Sjögren antaa teoksessaan Syrjäneistä kaksi
näytettä jonkinmoisesta runollisesta lastenleikistä, tuottaaksensa
näkyviin ainakin muodon. Ne ovat nähtävästi jo hyvin vanhoja, sillä
syrjänin kielen paraimmillekin tuntijoille on monta sanaa jäänyt
käsittämättömäksi. Sjögrenin (J. A. Sjögren, Die Syrjänen, Gesam.
Schriften. I, s. 440-1.) kirjoituksen mukaan ovat ne tänkaltaiset:
Ögödym ögödym
Tyvjän konjön
Södtsör pödtsör
Niss jam vartön
Puön pegyschöi,
Brotön lyijiss.
II.
Tschukläki mukläki
Okinakin kurkin
Säröbygyn kyrsyn
Jagan tschiran Guordyn Sjuojyn
Tylavylyn tschuktschjyn
Badjdoryn baidögyn
Karei barei
Sjöpyssyn kydsjylyn
Lei lei ju
Da i kandala ju
Matöny ju
Da i pudu ju
Kuima ju
Da i sybana ju
Potsch potschin ulutschyn
Konaschja kotyr
Tschuklä kotyr
Maklä kotyr.
Jaettakoon värssyt miten tahansa, runorakennuksen perustuksena pysyy
kuitenkin kaksi tai kolme trokeoa, jotka tuon tuostakin vaihtuvat
daktyleihin. Niin on myöskin niiden laulujen laita, mitkä muut paljoa
myöhemmin ovat Syrjäneissä keränneet. Tästä on seuraavassa osastossa
tarkemmin puhuttu. Alkusoinnusta pääsemme muutamilla sanoilla.
Runomitan puolesta täydellisemmissä lauluissa tapaapi sen useammin,
sekä kahdessa että kolmessa sanassa peräksyttäin: päiven paarne laivems
luota; pieggapa poijosit possuht; hilat laivem lafferdatta. Usein
sointuu yhdessä värssyssä kaksi sanaa parittain toinen toiseensa: kolle
kiila, silpa šiila; kiika kiilte, muotoses moije. Myöskin parallelismo
on kaikkialla lappalaisissa runoissa tavattavana, vaikk'ei sitä sentään
ole käytetty samassa määrässä kuin suomessa.
VI.
Lappalaisten runojen Ikä. — Syrjänin ja Mordwalaisten runoja. —
Yhteinen satuaine. — Eläintaruja. — Jumaluuskuvituksia.
Meidän on nyt selvittäminen tuo tärkeä kysymys lappalaisen runouden
ijästä ja synnystä. Onko se luonnollinen kehitys tuosta yhteisestä
siemenestä, jonka ensimäiset yksinkertaiset oraat nousivat jo
yhteisessä suomalais-lappalaisessa kansassa, vai onko se ainoastaan
joku heikompi kajaus run saammasta suomalaisesta runosta? Fjellner'in
tiedonannon mukaan on pääasiallisimpia osia sekä Päiven parne'sta että
myöskin Piššan-Pašša'sta laulettu Karesuannossa ja Jukkasjärvellä
pohjosessa ja Heijedalissa etelässä. Näillä tienoilla asuu, kuten
tiedetään, myöskin paljon suomalaisia, ja lähellä Herjedalia on
Wermlannin metsämaat, joihinka noin 250 vuotta sitten lukuisia
suomalaisia siirtolaisjoukkoja Ruotsin kuninkaan käskystä muutti,
ventovilla voimillaan vähitellen peratakseen erämaat pelloksi.
Tässä saattaisi nyt päättää, että yhdeltä puolen nämä siirtolaiset
ja pohjassa taasen sinne asettuneet suomalaiset ovat naapurilleen
antaneet halun ja ensimäisen kehoittimen runoilemiseen. Fjellner
mainitsee useampia runoja, joita hän on kuullut laulettavan Tornion ja
Kemin Lapissa ja jotka muka muotonsa ja sisältönsä puolesta pitävät
niin yhtä suomalaisten runojen kanssa, että jompikumpi toisinto
varmaankin olisi suora käännös. Välistä kuuluu tavattavan lappalaisissa
lauluissa suomalaisia värssyjä, välistä suomalaisissa lappalaisia.[33]
Molemminpuolista vaikutusta ei siis yksityisissä kohdissa käy kieltää,
ja se onkin hyvin luonnollinen paikoissa, missä lappalaista ja
suomalaista kansaa on sekaisin ja missä molemmat osaavat kumpaakin
kieltä. Tuderus'en ilmoitus karhurunosta, jota lappalaiset laulavat ja
jonka hän kuitenkin suomeksi julkaisee, on varmaan myöskin ymmärrettävä
niin, että Lappalaiset ja suomalaiset samankaltaisia runoja laulavat.
Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin varma vakuutukseni, että
suomalaisten kansojen runoilijatoimi ikänsä puolesta on asetettava sitä
aikaa ennemmäksi, jolloin he toisistaan erkanivat. Tässä todistukset.
Upsalan arkkipiispa Olaus Magnus, joka 16 vuosisadan keskipalkoilla
kirjoitti tunnetun historiansa Europan pohjoiskansoista, jo kertoo,
että Lappalaiset pidoissansa kutsuttivat harpunsoittajaa (citharoedus),
jonka säestäessä he muinaisilla lauluilla, esi-isien tapaan,
entisaikaisten sankarien ja jättiläisten mainetöitä ylistivät.[34]
Tosin kyllä Scheffer epäilee tämän tiedon luotettavuutta,[35] mutta sen
on toki nykyisin venäläinen tutkija Dantschenko vahvistanut. Eräs tyttö
Imandra järvellä kertoi, näet, hänelle, että Lappalaiset häissä ja
muissa juhlallisuuksissa laulavat runoja, ja että etenkin vanhat runot
ovat suuriarvoiset.[36] Laulut ja runot olivat siis vanhimpien tietojen
ja lappalaisten omien ilmoitusten mukaan heissä kotiperäiset.[34]
Mutta suoran todistuksen siitä, että niin on ollutkin laita, antaa
lappalaisten runojen muoto. Edellisessä luvussa huomautin jo
siitä, että jo heidän runotaiteensa vanhimmissa näytteissä, näissä
Scheffer'in julkaisemissa kahdessa laulussa, ilmestyy sama runomitan
käyttäminen kuin myöhemmin kirjoitetuissa. Jos nyt vasta tuttavuus
suomalaisten runojen kanssa olisi saattanut heidät runoilemaan, niin
on kai otaksuttava, että he myöskin olisivat tarkemmin jälitelleet
suo malaista runomittaa, kuin mitä tapahtunut on. Mutta nyt on tuo
Lappalaisten käyttämä muoto ennemmin jonkinlaista rytmillistä prosaa,
se ei ole niin tarkoin säännöllistä, mutta pitää vielä tarkemmin
yhtä syrjäniläisten ja mordvalaisten laulujen muodon kanssa. Jo
ylempänä olen julkaissut kaksi vanhaa lapsenlaulua, jotka Sjögren
v. 1827 Syrjänein keskuudessa kirjoitti. Ne eivät kuitenkaan ole
ainoat jäljet tämän kansan kotimaisesta runoudesta. Ne runot, joita
tavallisimmin lauletaan, ovat tosin, useimpien kertojain antaman
tiedon mukaan, paraasta päästä venäläisiä. Mutta Sjögren kertoo, että
yläpuolisen Wytschegda joen syrjäisemmillä tienoilla myöskin löytyy
kotoperäisiä syrjäniläisiä lauluja,[37] tieto, joka herra Wolkov'ilta
saapi lisää tukea sen ilmoituksen kautta, että Syrjäneillä on omia,
etenkin häärunoja, ja että semmoisia ei löydy ainoastaan Wytschegdan
ja Petschoran, vaan myöskin Udoran, Lusan ja Syssolan tienoilla.[38]
Vaikka näitäkin ilmoituksia on epäilty, käyvät todistukset kuitenkin
vähitellen selville. Popov, joka nykyisin Moskovan ihmisja
kansatieteellisen seuran teoksissa on julkaissut runsasvaraisen
kirjoituksen Syrjäneistä, tarjoo siinä luettavaksi kolme alkukielistä
runoa, joista hän on varustanut kaksi käännöksellä.[39] Kolmas osoittaa
kieltä, jota, vanha kun on, ei enää ymmärrä, mutta jossa vieläkin
huomaapi useampia syrjäniläisiä sanoja. Esimerkkinä painatan tähän
yhden näistä runoista kokonaisuudessaan ja muutamia värssyjä toisesta.
Bade'n (suomeksi paju) on Wolkov säilyyn kirjoittanut, vaikka jo
Popovkin sen tunsi; se on hieman venäjänsekaista.
Bade.
Bade, bade! Mij gaztom pukalan?
Ali tenid, bade, voitelis tele?
Voitelis tele, ali izeris zere?
Bad vuživ tiis köƷid va vizivte?
Munisni, loktisni maior götiräs,
Kerahš-ke naja kik peliš;
Kik peliš, koimödes piže.
Boštasni-ke naja miča niles;
Puksisni-ke naja samöi pižes šire:
Nil-lei, nil-lei gažtom pukalan?
Ali tenid, nil-lei, and, mamid žal?
And mamid žal? ali čoid, vokid žal?
Čoid vokid žal? ali rodid vužid žal?
Paju.
Paju, paju, miksi oot sä suruissas?
Painaakohan pohjatuuli sinua?
Painaako pohjanen vai ruoskiiko rakehilla?
Vai valaako kylmää vettä merestä juurillesi?
Menivät, läksivät majorin vaimot,
Melaa kaksi tekivät he;
Kaksi, paatti kolmanneksi.
Veivät neidon kaunokaisen,
Laskivat keskelle venettä.
Tyttö, tyttö, miksi oot sä suruissas?
Suretko sä isää, tyttö, vai äitiäs,
Isää, äitiä, veljeä, sisarta,
Sisarta, veljeä vaiko sukulaisia?
Runo on pitempikin, vaikk' ei Popov tunne jatkoa. Toisessa hänen
julkaisemassansa innossa, jonka herra Ardaschev on säilyyn
kirjoittanut,[40] vaihtelevat kysymykset ja vastaukset seuraavin tavoin:
Roi, roi, roi! Kičče vetlin?
" " " Kičče munan?
— Völes korsnï.
Kučem tenad vödid?
— Lïsa kïmesa.
Roi, roi, roi! Kičče vetlin? j.n.e.
Möskös korsnï.
Kučem tenad möskid?
— Sura mös.
j.n.e.
Roi! mihin olit mennyt?
Mihin menet?
— Hevosen hakuun.
Minlainen hevoses?
— Laukki otsassa.
Roi! mihin olit j.n.e.
— Lehmän hakuun.
Minlainen lehmäs?
— Sarvet päässä.
j.n.e.
Ensimäisessä runossa kohtaa meitä nyt sama runomitta, millä Pišša
Pašša alkaa: kolmelle, neljälle ja useammallekin trokeolle rakennettu
mitta, jossa daktylit usein asettuvat näiden sijaan. Toisessa runossa
on värssyjä kahdella tai useammilla trokeoilla, joidenka rinnalla on
daktylejakin; sama on laita myöskin tuossa merkityksensä puolesta
epäselvässä katkelmassa, joka alkaa näin:
Modla polin
Pan činase
Kod pan?
L'ok pan.
Kod lok?
Bizim lok.
Kod bizim?
Jos vertaa tähän tuota runomitan horjuvaisuutta lappalaisissa runoissa,
erittäinkin niiden runomittaisten osain lyhyissä värssyissä, niin
tulee, kun tuleekin, tuo yhteinen alkuluonne tuntuviin. Ensinmainitussa
runossa on niinikään selvä paralellismo lausetavassa nähtävänä.