sananlaskuja, julkaissut myös 4 kertomusta ja 16 laulua Syrjäänin
kielellä, ensinmainitut Syssolau, jälkimäiset Wytschegdan murteella.
Luonteeltaan ovat ne aivan samanlaiset kuin muutkin tähän otetut.
Niinpä vaihtelee esim, ensimmäisessä kertomuksessa proosallinen
esitystapa runomittaisten kappalten kanssa, seuraavaan tapaan:
Kukku, sar pijanjas!
Menam kuim vok völi,
Da ötik vok es lö:
Ötik vok menam
Ezlä kïƷ' jilin,
Möd vok menam,
Zarni kiƷ jilin,
Kojmöd vok menam
Žemč'ug kiƷ jïlïn.[41]
Toinen laulu alkaa sanoilla:
Bobö, bobö! kïtse vetlin?
— Čožö guö vetli! (s. 146); toinen taas:
Öti čibi iƷas koka (s. 147)
ja Jensań, puksi med jugid mestaös;
Jözsan, puksi med gaža mestaös (s. 149).
Useita Syrjäniläisiä runoja on saatu taitetuiksi tuon ikimuistettavan
Castrenin huolen ja vaivan kautta. Hänen jättämissänsä
käsikirjoituksissa, jotka tätä nykyä ovat tallessa Helsingin yliopiston
kirjastossa, löytyy vihkonen syrjäniläisiä häälauluja, 7 luvultansa;
kaksi näistä on Castrén itse ruotsalaisessa käännöksessä sekä Kalevalan
mukaan rakennetulla runomitalla julkaissut.[42] Jos sen vaikka yhdenkin
kerran lukee läpi, niin puhaltaa meitä vastaan kuvista, alinomaisesta
parallelismosta, syvästä surumielisyydestä ja hartaasta rakkaudesta
äitiin ja kotipaikkaan, niin täydellisesti kuin suinkin sopii toivoa,
sama henki mikä myöskin suomalaisia runoja on elähdyttänyt. Näytteeksi
liitän tähän suomalaisena mukailemana ensimäisen näistä häärunoista:
Häälaulu.
Ottivatko oman mielen,
Veivätkö lemmen leppeästi,
Pääni pienen kiinnittivät,
Kultasuortuvat sitoivat
Kiinni sormien nenähän?
Oi isäni, kasvattaja,
Oi emoni, imettäjäni,
Veikko voimakas, verevä,
Sisar siskoni suloinen,
Sekä setäni, tätini,
Joko mulle määräsitte
Kotikullan jättämisen?
Juuri ruo'alle rupesin.
Tartuin tuoppiin täytettyhyn,
Viinoa vieraille taritsin,
Silmäillen vieraita välehen,
Nähnyt en niissä veljeäni.
Poissa on hän, lieto lintu,
Istuu mustalla aholla,
Rannalla utuisen ulapan
Ural-vuoren rintehellä.
Joudu, viljon veljyeni,
Kuulethan, mä ajetahan
Poies kullasta kodista.
Saavu, saavu veljyeni.
Lepää äitisi sylissä,
Käy ja katso kuin eroan!
Ota peurat pontevimmat,
Kuusi karjalaumastasi,
Valjasta re'en etehen.
Heidät hihnoilla yhistä,
Kiidä kiireesti kotihin!
Vieri virtoja satoja,
Kevätvirrat vyörähtivät
Etehen on ennättivät,
Ole kuin joutsen sä keveä
Tai kuin sorsa sukkelana.
Iso, ehtoinen emoni,
Tottelin mä, tyttö, teitä,
Kuni poikana pidetty;
Miksi piian pikkaraisen
Karkoitattekin kodista
Tykö toisen isän, äitin,
Outoin veljien, sisarten?
Viisahammaks monet verrat
Täytyi tyttönne tuleman,
Täytyi painaman päätä,
Huvin heissä saadaksensa.
Jos ei ilo siellä istu,
Tahdon muistella kotia,
Maistoa mennyttä iloa,
Isä kullan, äidin luona.
Tuo suomen kanssa yhtäpitävä sävel soipi tosin vähän voimakkaammalta,
kun käytetään suomalaista runomittaa, mutta oikeastaan käypi se siten
ainoastaan selvemmin nähtäväksi. Myöskin parallelismo peräksyttäisissä
värssyissä on silmin nähtävä, niinikään alkusointu seuraavissa riveissä.
Kun nuo Castrénin säilyyn kiijoittamat runot piakkoin saataneen
täydellisinä julkisuuteen, tahdon tässä antaa ainoastaan muutamia
näytteitä. Ylempänä suomalaisessa käännöksessä julkaistu runo alkaa
seuraavilla värssyillä:
Völnäjämïj uskedisnïs bur völjaäs,
Njäžnäjämïj bur njegaäs,
Jurseänjämïj kïjenïs jursi jiitiäh,
Kokseänjämij kijenis menä kokčunj jütiäh,
Kiseänj tai menä kijenis kičun jiitiäh?
Bur zivätäh dumaitema bur aj sjeraminjaäh
Roditeljä menä dumaitema českidjöla mameh
Jasnej menam dumaitema sökäl vokä
Rodimajaäh dumaitema käzja čoje
Zon djadj menam laskevei sjera minja'ah
Djadj pom menam djadjinaäh j.n.e.
Muodon säännöttömyys on melkein sama, ehkäpä suurempikin, kuin
paju-runossa. Toisinaan on runomitta neljätrokeinen, joidenka asemesta
käytetään daktylejäkin, niinkuin seitsemännen runon viimeisissä
värssyissä:
ĪleƷ menam kolljem vilä
Takojd menam koljt bur jur nojä
Niï jost mejam das jortjasäk
Č'očah menam bïd me majasä
S'ok me vïlam in viƷä ïƷïd löglï.
Jos nyt käännymme Mordvalaisiin etsiäksemme suomen sukulaisuuden
jälkiä, niin ilmestyy useampia ja osaksi tähän saakka huomaamattomia
kohtia. Venäläisessä _Ruskij Västnik_ nimisessä aikakauskirjassa
vuodelta 1867 on herra P.J. Melnikov julkaissut runsasvaraisen
historiallis-kansatieteellisen kertomuksen Mordvalaisista, minkä
hän on kirjoittanut käyttämällä Pietarin venäläisen maatieteellisen
seuran käsikirjoitus-lähteitä. Mitä hän heidän pakanuususkosta ja
entisaikaisista tavoistaan ilmoittaa, on J.R. Aspelin sittemmin
suomeksi julkaissut ja muistutuksilla varustanut.[43] Muun muassa
julkaisee hän myöskin lyhyen ersa-mordwalaisen runon, jota vieläkin
tyttöjuhlissa kesänaikana lauletaan Pensan läänin Saransk ja
Krasnoslobod nimisissä piireissä. Suurin osa laulajia ja kuulijoita ei
enää täydellieesti ymmärrä runoa, jossa tavataan useita venäläisiäkin
sanoja. Siinä huomaapi vielä suomen runomitan ja alkusoinnun jälkiä.
Runo kuuluu näin:
Káti káterka máterka,
Káterka jakói ščogolsta.
Kati ščogolsta, čuvansta,
Vai Saratovskoi č'ulkasi,
Séri kočkeri bázmaksa,
Kóta kválmasa palasa
Kein kaftova rutsasa
Vai, pály sara štofnoisa.
Katri, Katrinen, pikku emäntä,
Katrinen pukeui ylpeästi.
Käynti ylpeä ja mahtava,
Voi Saratovan sukkaisia,
Korkeakorkoisia kenkäsiä,
Kuutta kudelmaansa palttinassa,
Kymmenen kauhtanan laskua,
Voi palttinan aamurusko-koristetta.
Myöskin kaksi muuta kiitosrunoa, joita samassa juhlassa lauletaan, on
hän julkaissut; koska ne osoittavat erillaista runomittaa, painatan
tähän ensimäisen:
Tevtärs ionos Tatanas
Mesda paro son?
Pálininsa masynit,
Ožanänsa kuvakat,
Sélmi nánsa ráušat.
Tyttö ihana on Tatanas.
Miksi kaunis on?
Palttinansa kaunihit,
Hiasensa kookkahat,
Silmät hällä mustaset.[44]
Meidän ei kuitenkaan tarvitse pitää kiinni ainoastaan näistä näpeistä
vanhan runouden jäljistä, sillä tuo vieläkin raittiina pulpuava
kansankuvituksen lähde synnyttää vanhempien mukaan yhä uusia kukkasia;
vanhoina runoina ovat ne kuitenkin suuriarvoiset, sillä ne auttavat
meitä käsittämään miten mordvalaiset runoaarteet ovat muinaisuudesta
alkunsa saaneet. Jos lähemmältä katselemme niitä kymmentä runoa,
mitkä Ahlqvist Mokschalais-Mordwalaisessa kieliopissaan on julkaissut
ja mitkä hän, kun lukee pois ensimäiset kolme, itse Mordvalaisten
keskuudessa on säilyyn kirjoittanut,[45] niin käypi tästä tutkimuksesta
selville, että ne kaikki ovat runo mittaisia ja vieläpä noiden jo
ensimerkkinä mainittujen katkelmain tapaisia. Kuudes runo,[46] jonka
painatan tähän, on tarkoin puettuna siihen pukuun, jonka Ahlqvist
sille on antanut, ja suomennos on tehty tarkoin hänen saksalaisen kään
nöksensä mukaan, jotta kukin lukija itse saa päättää, missä määrässä
värssyt sopii ruomitallisesti jakaa. Se on koivulaulu:
Kelu, kelu, akša kelu,
Keluvin kosa šačima-vastits,
Keluvin kosa kasima-vastits? —
Ostu virsa, vir kučkasa.
Panda preasa.
Mastirin perf unksinza,
Menilin perf taradinza;
Käd-lapškat lopanänsa,
Lokša-nedškat kutunänza,
Kelu-kuigirin panarinza,
InƷan-kotft prea sotksinza,
Maka-lopat rutsanza.
Kelut ala rodnik-äši,
Äšis velhtaf pilnoi tossa,
Tosnä langa akša skater,
Skatert lanksa jakster bratnä,
Bratnat-esa pitni poila,
Tantsti purä,
Puret-esa sijan karhkä,
Šitna kofnä kopirsinziht,
Melkai täštnä pilisinziht;
Ko šiš šari', pilits šari.
Kiä tosa gulädindai,
Čuvanidindai? —
Murzai-afa gulädindai,
Murzai-afa čuvanidindai,
Murzairäskä son marhtinza;
Sin kadiz skaindi ozindimasnen.
Sin molst kudu, kutsa kulist
Vehksa tsorasna, vehksa ervänäsna
I vehksa uniksna;
Estan sin ušitst skaindi ozindimä.
Koivu, koivu, valkea koivu,
Missä koivun syntymä-paikka,
Missä koivun kasvama-paikka?
Onpa metsäss', kesken metsää,
Kukkalalla.
Maan ympär' (käyvät) juurensa,
Taivahalle oksansakin;
Lehvät suuret kuni kämmen,
Norkot kuni ruoskanvarsi;
Tuohista on paitansa,
Lukkiverkot pätineenä,
Valmulehvä niistimenä.
Koivun alla lähdekaivo,
Kaivon päällä sileet laudat,
Lautoja pitkin valkee liina,
Liinalla puna puinen kannu,
Kannussa kallis juoma,
Hyvä hunaja,
Hunajassa hopea kannu,
Päivä, kuu (ovat kuvatut) sen pohjan päällä.
Pienet tähdet sangassakin;
Minn' kääntyy päivä, sinne sanka.
Kuka tuossa käveleekin,
Pöyhistelee?
Murtsa vanha käveleepi,
Murtsa vanha pönkistääpi,
Murtsan kanssa hänen vaimons';
He hylkäsi jumalan pelkons'.
He menit kotiin, kodiss' kuolit
Yhdeksän poikaans', yhdeksän tyttöns',
Yhdeksän jälkeistä;
Silloin he rupesit Jumalan pelkoon.
* * * * *
Sitä ei käy ensinkään kieltää, että koko tämä runo soipi vielä enemmän
suomelle kuin näytteet syrjäniläisistä runoista. Ja niin on toistenkin
Moschalais-Mordwalaisten runojen laita. Mitä Ersa-Mordwalaiseen
murteesen tulee, niin on Reguly sillä säilyyn kirjoittanut sekä
satuja että lauluja. Yhdeksän semmoista runoa on Budenz painattanut
ErsaMordwalaiseen satuja runokokoelmaansa (_Ersa-Mordwin mesék
és dalok_).[47] Ylimalkain osoittavat ne samaa luonnetta kuin
Mokscharunot: neljälle trokeolle rakennettu runomitta vaihtelee
lyhyemmillä ja pitemmällä värssyillä, missä välistä tavuu puuttuu
taikka daktylejä astuu esiin. Sekä alkusointoa että parallelismoa
on runsaasti olemassa ja täydellisessä muodossa, kuten jo Budenzkin
lausuu. Minä painatan myöskin tähän muutamia todisteita:
Mäzdén paro Puzan paksa?
Čirev čamav pandoprav,
Lejev lathov lismaprray;
Sijaks čudi vädneze,
Sirneks lisi lišmaprazo.
Pokš bojar Puzan paksant sajsazo,
Latišovskoi bojaravant marto[48] j.n.e.
Miks' on hyvä Puzan tanner?
Kork' on rinteet, huiput sillä,
Purot, laaksot, myöskin lähteet,
Hopeisena vesi virtaa,
Kultaisina lähteet läikkyy.
Bojari Puzan tanteret valloittaapi,
Aamulahjana Latischovskista.
Toinen runo alkaa:
Tefkaj, tetkaj, tefkaj,
Tefkaj ramak monen poline!
Polas paro ulize,
Polan kiščizi rungozo,
Šta-tolks palust selmenzi[49] j.n.e.
Isä, isä, isä, kultain,
Hanki morsian minulle,
Morsian olkoon hyvä,
Tanssikoon hänen runkons',
Silmät palakoot kuin kynttilät.
Siellä täällä tapaamme me suomalaisessakin runollisuudessa jälkiä
samanlaisesta muodon muuttelevaisuudesta. Sen osoittavat esim,
seuraavat rivit eräästä sadusta:
Tii tii tiainen,
Vati kuti varpuinen:
Pane oksa olkahasen,
Pää aseta pälkähäsen![50]
Taikka on myös kaksikin daktylia samassa värssyssä:
Tule ihosi imettämähän.[51]
(Suomen Kansan Satuja ja tarinoita. Helsinki 1852, s. 10.)
Tavataanpa sananlaskuissakin yhtä poikkeavia strofia:
Tikka kirjava metsässä,
Ihmisen ikä kirjavampi; —
taikka:
Itkisin, itkisin kullastani,
Vaan en saata nauroltani.
Niinkuin heimolaiskansojen lauluista näkyy, ei saateta suinkaan
pitää tätä meterin vapaampaa lajia minäkään uutena; päinvastoin
tavataan se naapurikansoilla juuri niiden vanhemmissa lauluissa. Neus
huomauttaa sen erittäinkin Vi rolaisten vanhemmista lauluista. Hän
arwelee nelijalkaisia trokaialaisia riviä heikkoine loppuineen mitan
varsinaiseksi perustukseksi, joka mitta kokonaisuudessaan soveltuu
parhaiten elegisiin lauluihin. 'Muissa lauluissa', lisää hän siihen,
'joissa sekä on että täytyy olla vilkkaampaa sanankulkua, käytetään
erittäinkin useasti daktyleitä, erinomattain niin, että rivit, niinpian
kuin niiden edellä on yksi tahi useampikin daktyli, loppuvat vahvasti.
Useimmiten tavataan siis seuraava mitta;
͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ
͞ ͝ ͝ ǀ ͞ ͝ ͝ ǀ ͞ ͝ ǀ ͞
Harvemmat ovat sitä vastoin muut poikkeukset, niinkuin
͞ ͞ ͝ ͞ ͞ ͝, ͞ ͝ ͝ ͞ ͝ ͝ ͞ ͝ ͞,
͞ ͝ ͞ ͝ ͞ ͝ ͝ ͞ ͝.'[52]
Esimerkkejä sellaisista värssyistä on Neus'in kokoelmassa useampiakin:
s. 16: Risti tantsi tantsigem,
Söre liva sötkugem!
Tuli ku endiselle
Viekümmene hobose, se on:
Ristitanssi tanssikaamme,
Sora livaks' sotkekaamme!
Tuli kuu ensimmäisenä
Viidellä kymmenellä hevosella.
s. 28: Oli mul kolme | venna-|kesta,
Ühe minä | saatoin | karjas-|male.
Lähme, lähme, | jouame, | jouame.
Oli mulla kolme velimiestä,
Yhden saatoin minä karjamaalle.
Lähtekäämme, lähtekäämme, joutukaamme, joutukaamme!
s. 34: Ise ma | nutsin ise ma | nörksin,
Ise ma | käisin | kosja | teid,
Aasin | neio | asja | teid.
Itse mä itkin, itse mä nyreksin,
Itse mä kävin kosimateille,
Läksin neidon asiateille.
s. 74: Sirise | sirise | sirpi-|kene,
Kelise | kelise | kovera | rauda.
Sirise, sirise sirppinen,
Kilise, kilise kupera rauta.
Lappalaisen runouden ulkomuoto näyttäikse kaikista näistä otteista
ikivanhaksi; perustautuen kielen ylipäänsä trokaiolaiseen rythmiin ja
alliterationin sekä parallelismin kautta kohonneena, on se muodostunut
vapaasti käytettäväksi meteriksi, joka ei ole vielä kuitenkaan
vakaantunut suomalaisen runollisuuden ankarassa järjestelmässä.
Me huomaamme, että suomensukuiset kansat jo Europaan tullessaan
ilostuttivat elämäänsä lauluilla. Tämän käsityksen toteuttavat nekin
runsaat laulut, jotka Reguly Ostjakilaisilla kirjaan pani. Jos emme
laulujen aineissa tapaakaan suuremmassa mää rässä yhtäläisyyttä, niin
on kai tämä vähemmin kummastuttavaa, kun näet asianomaiset kansat jo
noin kaksituhatta vuotta ovat olleet varsin erilaisten ilmanalojen
alaisna ja toisistaan kaukana elivät. Eikä kuitenkaan senkaltaista yhtä
läisyyttä kokonaan puutu; ovathan Samojedilaistenkin ja Tatarien laulut
luonteensa suhteen yhtäläiset kun suomalaiset (Castrén, Reisen V, 112).
Sankarina ensimäisessä opillisessa runossa on "päivän poika", ja
tästä suvusta on satuja ylt'ympäri koko Lapin. Jo Tornaeus[53]
kertoo eräästä, Peldojärvellä asuvasta, rikkaasta Lappalaisesta
nimeltä _Peder Päiviä_, joka kuoli v. 1670 ja jätti jälkeensä paljon
poikia; hän oli koko perheinensä kauvan ja uskollisesti kunnioittanut
_seita_'ansa, suojelusjumalaa. Castrén mainitsee, että Lappalaiset
ovat vakuuttaneet Päiviö'in olleen lappalaista syntyperää, vaikka
hänen siellä oleskeleva suomalainen oppaansa, joka luki itsensä samaan
sukuun, oli olevinaan syntyperää Karjalasta.[54] Friis lausuu, että
satu eräästä _Bäive, Pave, Päiviö_ eli _Päiviä_ nimisestä mainiosta
suvusta on levinneenä sekä Finnmarkissa (Ruijassa) että Ruotsin ja
Suomen Lapissa;[55] Andelin[56] ja muut päinvastoin väittävät sitä
suomalaiseksi suvuksi. Toiselta puolen on Karjalaisillakin satuja tämän
suvun sotaisista töistä, ja Kalevalassa mainitaan Päivilää ja Päivän
poikaa Kalevan kansan vihollisena. Ajateltakoon tuosta historiallisesta
perheestä mitä tahansa, se näkyy kuitenkin olevan varmaa, että sekä
lappalaisten että suomalaisten siitä kertovilla taruilla on mytillinen
pohja.[57] Olen sentähden taipuvainen lykkäämään nämä mytilliset
tarinat jotenkin syvälle muinaisuuteen, etenkin kun myös lappalaisissa
runoissa näyttäikse monin kerroin samanlaiset juonteet kuin nuo, mitkä
löytyvät päiven parne'ssa. Niin ottaa Vellamon neito nuorukaisen
olkapäilleen ja saattaa hänet sokean isänsä luo, jolleka nuorukainen
heittää harkki-ankkurin käteen. Hän saapi silloin kultaa ja hopeaa
niinkuin päivän poikakin.[58] Toisella kertaa muuttuvat jättiläiset,
auringon heitä valaistessa, kallioiksi;[59] päivän kuninkaan tytär on
menevä naimiseen eräälle nuorukaiselle, hän tulee joutsenen muodossa,
ilmassa lentävällä lai valla;[60] myöhemmin, kun nuorukainen tulee
tytön luoksi, on tämä eräällä lähteellä pesemässä vaatteita.[61] Koko
runon loppupuoli muistuttaa suuresti Kullervorunon (Kalevala 31)
alkuvärssyistä, joissa noista kolmesta veljeksestä kerrotaan, miten
kotka vei ensimäisen Karjalaan, mutta miten kolmas jäi kotia.
Mutta vielä enemmän huomauttaa Kullervosta Pissa Passaa poika. Myöskin
hänen isänsä tuli ennen hänen syntymäänsä tapetuksi, poika kasvaa häntä
kostaaksensa, niinkuin Kullervo. Sanat, mitkä hän äitillensä lausuu,
tämän ilmoitettua, ett'ei hänellä ole isää:
"Naarasteerellä on koirasteeri, koppelolla metso,
Metsäkanalla ukko-rikko, vaatimell' on härkä,
Naarasotsoll' on uroskarhu, hirvas on hirvilehmällä,
Enkä minäkään ole kivistä, puista syntynyt!"
eivätkö ne ole käyneet samasta miel'alasta kuin mikä Kullervonkin panee
lausumaan:
"En tieä tekijätäni,
Enkä tunne tuojoani,
Liekö telkkä tielle tehnyt,
Sorsa suolle suorittanut,
Tavi rannalle takonut,
Koskelo kiven kolohon".[62]
Ja minkä varemmin olen osoittanut löytyvän Kalevipoeg'issakin.[63]
Tässäkin on leivällä tärkeä toimi, ja vasta sitten kun hän toisin
tavoin on näyttänyt voimaansa, menee nuorukainen sotaan. Että juuri
tämä runo on syntyään hyvin kankaisesta ajasta, todistavat myöskin
siinä löytyvät vanhat muodot, mitkä runomitan suojassa ovat säilyneet
paremmin kun tavallisessa puheessa tavattavat. Värssyssä 152 löytyy
sana _andegaksi_, mikä on vepsäläinen _andegeks_, suom. anteheksi;
mutta useimmin, niinkuin 162 värssyssä, kuuluu sana _andagaks_; niinpä
vielä 162 värssyssä _puorebaksi_.
Satu päivän tyttärestä, _bäivaš oabba_ (aamunkoi), jota eräs
nuorukainen suutelee ja ottaa vaimokseen, vietyänsä ensin hänen
toisen sisarensa, iltaruskon, kotiinsa, muistuttaa mieleen virolaista
_Koit_ ja _Ämarik_ (koi ja iltarusko) satua, vaikka siinä on sekaisin
muitakin satuja; tämä katsantatopa on kuitenkin, niinkuin tiedetään,
laajalle levinnyt aijalais tenkin kansojen keskuudessa. Aivan omituinen
mielikuvaelma ilmestyy eräässä Utsjoen sadussa. Jättiläinen, joka on
lyönyt lappalaisen kuoliaksi, kätkee "henkensä" eli sielunsa mu naan,
joka on kanan sisässä, kana tynnyrissä j.n.e. saarella palavassa
meressä. Mutta tapetun lappalaisen pojalle onnistuu munan hävittäminen,
ja nyt kuolee jättiläinenkin.[64] Moista kertovat Samojeditkin
seitsemästä veljeksestä, jotka repivät sydämensä rinnastaan ja
ripustivat ne teltan pylväisin. Nämä kun hävitettiin, kuolivat he
myöskin itse; toinen kerta on Samojedilaisnaisen sielu kukkarossa,
toisten sydä met riippuvat ilmassa.[65] Selvä suomalais-lappalainen
kuvaus on nähtävästi tuo sadussa "Päiven neita" tavattava, kun
Päivätär neuvoo miestänsä peittämään tarkoin majaansa, jotta
taivaan tähdet eivät pääsisi pilkistämään sisään. Kun se kuitenkin
tapahtuu, katoaa hän, aivan kuin Tapion tytär suomalaisessa sadussa
"Lippo ja Tapio".[66] Viimemainitussa lisätään vielä nimenomaan,
että lappalaiskansa on juuri tästä aviosta syntynyt. Muutoin tapaa
lappalaisissa saduissa paljon mielikuvaelmia, jotka eivät ainoastaan
kohtaa meitä uudestaan suomalaisissa, virolaisissa, mordwalaisissa,
vieläpä samojedilaisissakin saduissa, vaan jotka jo, niin sanoakseni,
ovat käyneet yhteiseksi inhimilliseksi omaisuudeksi. Nuori Lappalainen
näkee kolme kaunista neittä nousevan merestä; he riisuvat vaatteet
päällänsä ja käyvät uimaan. Pitäen yhden neiden vaatteet omaksensa,
pahoittaa nuorukainen hänet rupeamaan vaimoksensa.[67] Samanlaisia
kertovat sekä Suomalaiset[68] että Samojedit.[69] Lappalaiset,
suomalaiset, virolaiset, samojedilaiset ja muutkin sadut kertovat,
miten tytön jo nuorukaisen siten onnistuu paeta erästä jättiläistä
tai nais jättiläistä, että heittivät jälkeensä sieran, piin, kamman
ja muita moisia kaluja, niistä syntyi vuoria, metsiä ja meriä, jotka
pidättivät vainoojia. Mordvalainen satu kertoo tammesta, joka kasvaa
taivaasen saakka;[70] tuo jo mainittu runo antaa koivun levittää
juurensa ympäri maan, oksansa ympäri taivaan. Mordvalaisessa sadussa
oppii nuori mies, ihan kuin samankaltaisessa suomalaisessakin
tarussa, eläinten ja lintujen kieltä y.m. Niistä, jotka ovat tunnetut
koko Europasta, Unkarista aina Franskanmaahan ja Norjaan asti,
mainitsen minä ainoasti lappalaisen sadun _Haččis-ädne_, jonka
jotenkin yhtäläisenä tapaa suomalaisessakin sadussa (merestänoustja
neito). Niinkuin Friis huomauttaa, vastaa _Haččis ädne_ suomalaista
_Syöjätärtä_.
Erittäinkin rakastavat lappalaiset eläintaruja, niinkuin yleensä kaikki
suomensukuiset kansat, Popov sanoo, että kaikissa umpisyrjäniläisissa
saduissa, aina pohjoisessa Petschoralaisissa, puhutaan ainoastaan
eläimistä ja linnuista, ja Ahlqvist julkaisee muutamia mordvalaisia.
Mutta erittäinkin tiheään koko suomalaisessa kansanheimossa
tavataan loihtusanoja, joidenka kautta suuria töitä tehdään, jotta
he sekä skandinavilaisissa että venäläisissä ovat saaneet suuren
loitsijamaineen. Lapissa luultiin, että nämä lukemalla, s.o.
loitsosanoja lukemalla, voivat parantaa kaikenlaisia tauteja ja myöskin
karkoittaa aaveita.[71] Tässä toimessa käytettiin en nen aikaan usein
noitarumpua, niinkuin Samojeditkin tämän rummun avulla koittavat
saada selville _taudin syntyä_. Permalaisissa oli neljäsataa vuotta
takaperin piispa Stefanilla paljon tekemistä loitsijani kanssa, ja
vielä tänäpäivänäkin tavataan semmoisia, jotka ovat tulleet suureen
maineesen, erittäinkin Pinegassa Solvytschegodin piiriä ja Udorassa
Jarenkin piiriä.[72] Minun tietääkseni on heidän sananlaskujaan ja
rukouksiaan kuitenkin kerätty ainoastaan Suomessa ja Wironmaalla;
tarkempia vertauksia ei siis käy tekeminen.
Tässä ei sovi käydä lähemmältä käsin suomalaisten kansojen vertailevaan
mytologiaan. Koska kuitenkin seuraavissa lappalaisissa runoissa
muutamia jumalannimityksiä tavataan, en saata tätä asiaa jättää
kokonaan sillensä. Jumalan nimitys, lap. _Ibmel, jubmel_ suom.
_jumala_, on taivaan ja ukkosen jumalana, jo Castrén'in mukaan sama
kuin Ceremissien _juma_ ja Samojedein _num_;[73] sittemmin on _juma,
jom_ sanaa Mordwalaisissa ja Votjakeissa,[74] jopa Syrjäneissäkin[75]
tavattu jumalaa merkitsevänä. Mutta myöskin muita jumaluuskuvituksia
oli tuossa vielä yhtenään olevassa suomensuvussa ainakin osittain
muodostunut. Ilmarinen, ilmassa asuva jumala, jolla myöhemmin
suomalaisessa kertomarunossa on niin tärkeät tehtävät, ilmestyy Pišša
Pašša runossa nimellä _Ilmaris_ eli _Ilmaračče_, ilman isä. Jos kohta
asianomaiset värssyt lauletaankin ainoastaan Pohjois-Lapissa, niin on
kuitenkin hänen asemansa lappalaisena jumalana monenkaltaisten muiden
todistusten kautta tuettu. Votjakit käyttävät tähän aikaan samaa
_Inmar_ (= Ilmar) sanaa jumalan nimityksenä yleensä;[76] varemmin
kunnioitettiin häntä taivaan jumalana.[77] Permalaisten jumalallisista
olennoista mainitaan _Voj-pel_, josta muuten ei mitään tiedetä,
vaan joka käännetään: pohjoinen korva (korva on syrjäninkielellä
_pelj_, lapinkiel. _pelje_).[78] Minun mielestäni on se samaa kuin
lappalainen _pele_, puoli, joten saamme sanan, joka täydelleen soveltuu
lappalaiseen sanaan _iija pele_, maailman pohjoinen, öinen puoli,
ja siten varmaankin saat taa merkitä tämän maanosan hallitsijaa,
joksika Pišša'a tämän runon ensimäisissä riveissä mainitaan.
Ersa-Mordwalaisissa on _paz_ eli _čampaz_ ylijumalana, joka on luonut
maailman ja muiden jumalain äidin; Mokschalaiset väittävät, että hän
niinikään on keksinyt laivat, melat ja purjeet.[79] Jos nyt tässä
nimessä ei tahdokaan nähdä mitään yhtäläisyyttä suomalaisen _sampo_
sanan kanssa, jota vanhempien lähteiden mukaan nimitetään myöskin
_sampas_, niin pysyy se kuitenkin järkähtämättömänä totuutena, että
Mordwalaiset jumalan nimityksenä käyttävät sanaa, nim. _paz_, jota
sekä suomalaiset että lappalaiset käyttävät merkityksenä pyhälle,
eräkkäälle. Högström'n mukaan nimitetään sekä puisia jumalankuvia
että myöskin kivisiä _seita_-kuvia _passe, basse, bisse_.[80] Se on
suomalainen sana _pyhä_, jota käytetään, näet, kunnianimenä kaikille
palveltaville esineille, lähteille, järville, lehdoille, jopa itse
jumalallekin. Mahdollista kyllä, että itse pišša ja pašša sanatkaan
eivät ole muuta kuin toinen muoto tuota sanaa.