LAPPALAISIA LAULUJA
Kokoili
O. Donner
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1876.
Omistettu _Elias Lönnrot'ille_
suomalaisen kansalaulun ansiorikkaalle herättäjälle.
Sisällys-luettelo:
Alkulause.
I. Varemmin julkaistuja Lappalaisia runoja. —
Fjellner. -Sorsele.
II. Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne,
Piššan Paššan pardne, Päiven neita ja Kassa muödda.
III. Lapin runouden eri lajit: kertoma-runo, tarinoita
ja elinsatuja. -Sananlaskuja ja arvoituksia.
IV. Lyrillistä runoutta.
V. Runo-mitta.
VI. Ikä. — Laulujen muoto Syrjäniläisillä ja
Mordvalaisilla. — Yhteinen ja alkuperäinen
satu-aine. — Jumaluus-käsitykset.
VII. Kertoma-runot.
VIII. Pienempiä lauluja.
Alkulause (Elias Lönnrot'ille).
Tuo paimentolaisten puutoksista niin yltäkylläinen elämä Lapinmaan
härmäisillä takamailla ei suo heille paljon tilaisuutta antautua
runollisuuden onnellisempiin unelmiin; ankara taistelu olemuksen
puolesta antaa ajatuksille kokonaan niiden sisällön. Sen vuoksi
kuvastavatkin tässä jäljempänä seuraavat laulut, ainoat jotka nykyiseen
aikaan saakka ovat kootut, ainoastaan aivan vähän kehittynyttä
henkistä elämää. Kuitenkin on Sinusta, joka olet niin perehtynyt
suomalaisten kansalauluin kukkaistarhaan, halvalla kanervallakin tuore
metsätuokseensa. Ota se siis hyväntahtoisesti vastaan.
Sinä tiedät kyllä ett'ei se vaadi itselleen suurta runollista
arvoa. Kansatieteellisenä kuvaelmana, osoitteena siitä, kuinka
ihmisen ajatustapa muodostuu niin puutteellisissa ja vaivanalaisissa
suhteissa lienee tällä kokouksella kuitenkin suomalaisten kansain
sivistyshistoriassa arvonsa. Sulimmat kiitokseni siitä harrastuksesta,
jota olet osoittanut tätä kohtaan, mutta erittäinkin "Päivän poikain"
suomen- noksest
Sallittakoon minun tässä lausua kiitollisuuteni niillekin, jotka
tiedonannoillansa ja aikaisemmilla käännöksillänsä ovat saattaneet
tehtäväni mahdolliseksi. Rakkaassa muistossa on vanha Fjellner
Sorselessa säilyttänyt muistelmia lapsuudesta — vuosisatamme alusta.
Hänettä olisivat ne luultavasti jo aikoja sitten haihtuneet kansan
muistosta. Olkoot nämä vanhuksen mielestä ikään kuin hänen oma
pystyttämänsä muistopatsas esi-isille!
Useimpia lauluja antoi minun käytettäväkseni kuolinvuoteellansa,
nykyjään tuonen majoihin muuttanut, Jaakko Fellman Lappajärvellä,
toisia antoi minulle ystävällisesti J.U. Grönlund Tukholmassa.
Kääntäissä olivat erittäinkin herra pastori Joh. Mörtsell Maidissa
ja A. Laiti Vesijärvellä sekä J. Krohn ja A. Genetz täällä useimpain
lauluin suomentamalla ystävällisimmästi avulliset. Heille jokaiselle
pyydän lausuani sulimmat kiitokseni.
Laulunäytteet, joita on ko'ottu Venäjän Lapissa, saattavat arvelemaan,
että niitä on vielä melkoiset määrät lappalaisten kesken. Onnistukoonpa
vielä jonkun saada kootuksi sellaisiakin, 'joilla on suurempi
runollinen arvo ja tulkoon siten todistetuksi, että lappalaisetkin
kerran ovat olleet samanlaisten tunteiden elähyttämät kuin heidän
heimokansansa.
Helsingissä, tammikuussa 1876.
_O. D._
I.
Varemmin julkaistuja lappalaisia runoja. — Fjellner'in elämäkerta. —
Sorsele.
Vaikka Lappalaiset ja heidän omituinen elämänsä Pohjani lumitanterilla
jo lähes kolme vuosisataa ovat olleet vilkkaiden kertomusten esineenä,
joita sekä oman maan miehet että ulkomaalaiset ovat julkaisseet,
niin on kuitenkin aivan luonnollisesti tämän elämän ulkonaisempi
puoli ollut muukalaisille viehättävin. Tosin on tämän ohessa annettu
myöskin jonkinlaisia tietoja kielestä ja sen heimoista, mutta
ensimäinen täydellinen kieli-oppi, jonka toimitti P. Fiellström
Etelä-Ruotsin murteesta, ilmestyi vasta 1738. Vähän laveammalta ovat
lähetyssaarnaajat ja muutamat matkustajat kertoneet Lappalaisten
pakanallisista jumaloista; täydellisen kuvauksen heidän mytologiastaan
antoi kuitenkin vasta v. 1871 J.A. Friis, tuo Lapin kansan tuntemisessa
ansiollinen Christianian yliopiston professori, joka myöskin samassa
kirjassa norjan-kielisenä käännöksenä julkaisi suuren joukon
lappalaisia satuja ja tarinoita Lapin eri tienoilta. Siihen saakka
oli tämmöisiä ilmestynyt paraasta päästä satunnaisesti. Ensimäiset
julkaistut lapinkieliset tuotteet, jotka olivat lähteneet kansan omasta
kuvaus-aistista, ovat Friis'in v. 1856 ulosantamat lappalaiset sadut ia
tarinat, 41 luvultansa, jotka hän julkaisi "kielen näytteinä".[1]
Tämä huolimattomuus ominaisesta, lapinkielisestä osoitteesta,
joka kuvaelisi kansan ajatustapaa ja mielenlaatua, on kuin jo 17
vuosisadan alusta pappien ja lähetyssaarnaajien tarpeeksi oli
ruvettu painattamaan lapinkielisiä kirjoja ja sentähden varmaankin,
yksistään kielen taidonkin vuoksi, myöskin omakielistä tekstiä olisi
tarvittu. Mutta kansalle omituisten tarinain arvo oli jotenkin
alhaalle laskettu, erittäinkin koska niitä julkaistiin enimmiten
suorasanaisessa muodossa. Vaan että myöskin runoja Lappalaisilla
oli olemassa, olivat jo useat kirjailijat väittäneet. Scheffer
julkaisi arvokkaassa kirjassansa Lapin maasta kaksi pientä laulua,
sekä alkuperäisellä kielellä että latinaisella käännöksellä, jotka
tähän asti ovat olleet ainoat lapin kielellä.[2] Sjögren kertoo,[3]
että Sodankylän Lappalaisilla on runoja, joissa lauletaan heidän
esi-isiensä menneinä aikoina loihtovoimalla toimittamia urostöitä, ja
hän lausuu tässä tilaisuudessa, että täydellinen semmoisten runojen
kokoelma olisi varsin tärkeä käsitykselle Pohjanmaiden pakanuuden
omituisesta luonteesta. Samassa Sodankylän pitäjässä kirjoitti hän
muistoon, monista muista puhumatta, myöskin yhden lappalaisen runon,
joka kertoi miten köyhä Wenäjänpuolinen Lappalainen kosi ruotsalaista
lappalaistyttöä naapuristossa (l.c. siv. 221). Mihin nämä runot ovat
joutuneet, sitä ei tiedetä; hänen jälkeen jättämissänsä papereissa
Pietarin akatemian kirjastossa niitä ei löydy, sen mukaan minkä minulle
hra valtioneuvos Wiedemann on suosiollisesti ilmoittanut.
Tämä viittaus lappalaisten kansanrunojen keräilemiseen ei näy
synnyttäneen uusia puuhia. Mutta v. 1849 ilmestyi ruotsalaisessa
aikakauskirjassa "Läsning för folket", vuosikerta XV ja seurr.,
jokseenkin hauskoja kertomuksia Ruotsin Lapista ja sen asukkaista,
jotka oli toimittanut ijäkäs, tätä nykyä jo yli 90 vuoden vanha,
pastori J.A. Linder Uumajalla, ja jo kirjoituksensa ensimäisessa osassa
(vuosik. XV, siv. 341 ja seurr.) ilmitoi hän ruotsalaisena käännöksenä
otteen lapin kielisestä _Peiven parneh_ (auringon pojat) nimisestä
runosta; hän oli saanut tämän eräältä pastori Fjellner'iltä. Tämä tällä
tavoin julkaistu kertomaruno levisi päivälehtiin, (Postoch Inrikes
Tidningar Tukholmassa, Helsingfors Morgonblad N:o 84 vuosik. 1850, St.
Petersburger Zeitung.) ja näistä toimitti sen W. Schott saksalaisena
käännöksenä A. Erman'in aikakauskirjaan "Archiv für wissenschaftliche
kunde von Russland" nid. XII ss. 54-61, Berlinissä v. 1853. Moniin
vuosikausiin tästä runosta, saatikka sitten alkuperäisestä, ei kuulunut
sanaakaan; se näytti joutuneen unohduksiin. Friis sen uudestaan
painatti mythologiaansa (J.A. Friis, Lappisk Mythologi, eventyr
og folkesagn. Christiania 1871, s. 169 seurr.) sen muodon mukaan,
mikä runolla on lehdessä "Läsning för folket"; sittemmin saatti
sen taasen t:ri Bertram saksalaisen yleisön luettavaksi (_Peivash
Parneh_, Die Sonnensöhne. Nach bruchstücken einer epischen Volkssage
aus Lappland, von Dr Bertram. Helsingfors 1872.), ehkä kuitenkin
muodossa, joka varsin vaillinaisesti kuvastaa tuon lappalaisen runon
alkuperäistä luonnetta ja suoraa esitystapaa. Myöskin englantilainen
käännös ilmestyi, nähtävästi sommiteltu viimemainitusta saksalaisesta
mukailemasta.(_Peivash Parneh_, the sons of the Sun-god. Translated
to English by Mr Weatherby, Colburnin New Monthly'ssa. Katso
aikakauskirjaa "Academy", 17 tammik. 1874, siv. 61.)
Perinpohjaisessa kuvauksessaan Lapin oloista: "Om Lappland och
Lapparne, företrädesvis de svenske. Ethno-grafiska studier af Gustaf
von Düben. Stockholm 1873", jota runsasvaraista kokoelma-teosta varten
on käytetty kaikki kirjoitukset, mitkä siihen saakka tästä aineesta
löytyi julkaistuna, omistaa kirjäntekijä kokonaisen luvun sivv. 318-347
Lappalaisten runollisuudelle ja soitannolle. Aivan oikein muistuttaa
hän, että useimmat heidän tutkijansa ovat laiminlyöneet tätä puolta
heidän sivistyselämässään. Mutta tähän oli syynä se, että asiasta ei
paljon mitään tiedetty. V. Düben'in onnistui Sorselen pastorin A.
Fjellner'in suusanallisen kertomuksen mukaan, jota miestä kirjoittajan
"Läsning för folket" lehdessä tuli kiittää ensimäisestä tiedosta Päiven
parneh runosta, antaa täydellinen käännös tuosta runosta, vieläpä
myöskin ilmituoda ihan uusi epillinen runo: Pišša Pašša'n poika, ynnä
useain lyrillisten runojen, mytillisten kertomusten ja eläintarujen
kanssa. Yhden osan näistä sai hän hra kauppaneuvos J.U. Grönlundilta
Tukholmassa, joka on syntyisin Lapista. Nämä runot ja laulut antoivat
arvollisia ja tärkeitä lisäkeinoja Lappalaisten henkisen kehityksen
tuntemiseen. Tarkoituksensa saavuttamiseksi -hän tahtoi saada aikaan
kansatieteellisen kertomuksen Lappalaisista -oli kirjantekijä kyllä
kylliksi tehnyt, sillä hän täytti tuon aukon heidän henkisen elämänsä
kertomuksessa. Saattaaksemme päätellä lappalaisen ja suomalaisen
kansanrunon synnystä oli kuitenkin välttämättömän tarpeellista, että
saatiin verrata alkuperäiset runot toinen toiseensa. v. Düben'istä
päättäin on pastori Fjellner ainoa koko Lapinmaassa, joka nyt enää
nämä runot tuntee. Mutta hän on jo -sanoo v. Düben -lähes 80 vuoden
vanha ja sokea eikä sentähden pysty niitä enää kirjoittamaan muistoon.
Minä sentähden suvella 1874 päätin, tavatakseni hra Fjellneriä, tehdä
matkustuksen hänen luokse, kuljin Uumajan kautta Lycksele'en ja täältä
osittain jalkaisin osittain veneellä Sorsele'en, missä tuo jo vuosien
painosta vaipunut sokea laulaja asiaan harrastuneena päivät pitkin
minulle muistostaan luki useimmat näistä runoista, jotka alempana olen
alkuperäisessä muodossaan julkaissut. Jo nuoruudessaan oli hän muiden
muistista pannut joukon näistä paperille; mutta suurin osa oli niin
katkonaista ja aukkoista, että sikäläisen murteen paras tuntijakaan
ei olisi sitä ymmärtänyt. Oikokirjoitus oli ylen mielivaltaista ja
Säännötöntä, jotta usein saimme hikoilla kauvan aikaa, ennenkun voin
tavailla ilmiin oikean sanan. Kaikki, mitä hänen suusanansa mukaan
kirjoitin, panin paperille tarkkaan niinkuin hän äänsi; en ole mitään
yhtämukaisuutta kokenut saada toimeen, lapin kirjakieltä Ruotsissa
taikka muiden puhumista vertaamalla. Viivyttyäni Sorselessa puolitoista
viikkoa matkustin Malå'n kautta Norsjö'hin 13 à 14 Ruotsin penikulmaa,
ja täältä kärryillä Skellefteå'hon.
Koska sen miehen elämäkerran tunteminen, joka jo monia vuosia on ollut
ainoa, millä vanhemmista runoista on jotakin tietoa, ei saata olla
vähäpätöistä, niin annan tässä hänestä muutamia tietoja, jotka olen
saanut osittain häneltä itseltään osittain v. Düben'istä.
_Anders Fjellner_ syntyi syysyön kylmässä v. 1795 18 p. syyskuuta
taivasalla Rūta vuoriston lumitunturilla Votta ja Sāl vuorien välissä
Herjedal'issa, lähellä Ruijan rajaa, ja tuli kylmässä kaltiossa
pestyksi; paikkakunta on Heden pitäjää. Hänen vanhempansa olivat
kiertäviä poro-lappalaisia. Mutta kun isä jo vuonna 1804 kuoli, lähetti
eräs kaukaisempi sukulainen tuon vilkkaan nuorukaisen Östersund'in
kouluun Jämtlannissa. Sieltä tuli hän Hernösand'in lukioon, jonka
lukujaksot suoritettuaan hän harjoitti lukemista Upsalan yliopistossa
v. 1818. Jo koulussa oli hän omaksunut nimen Fjellner siitä syystä,
että hän oli syntynyt korkealla vuorella (_fjäll_), samate kuin muutkin
nuorukaiset lappalaista syntyperää olivat omaksuneet fjäll-sanasta
johtuneita nimiä: Fjellström, Fjellman. Luku-vuotensa kaikki
lupa-ajat vietti hän kotiseuduillaan sukulaisten luona, pitäen täyttä
paimentolaiselämää. Täällä kuuli hän usein vanhojen ihmisten pitkinä
iltapuhteina muistostaan lukevan muinoisia runoja ja kertovan satuja
sekä tarinoita, taikka tuotiin tunteet ilmiin ilavissa lauluissa,
_vuole_'issa, jotka sanoin sävelin kuvastivat mitä erilaatuisimpia
mielen toiveita ja taipumuksia. Näitä vuole'ita laulettiin tavallisesti
ainoastaan taivasalla. Paraim-pien laulajain joukosta muisti fjellner
vielä erään Serri Jū'n, Anders Nilssonin, Per Mihte'n ja Ruijan
puolella Sakari Olavin-pojan vaimon, Kant ja Stolt nimisestä suvusta.
Liike Ruijan ja Ruotsin välillä oli, näet, näillä rajatienoilla
varsin vilkas, erittäinkin vaelsivat Lappalaiset usein edes takaisin;
kertomaja laulutaito oli heissä kaikkialla yleinen.
Vuonna 1820 jätti fjellner yliopiston ja vietti nyt lähetyssaarnaajana
monta vuotta Pohjois-Ruotsin Lappalaisten kesken, kuluttaen suurimman
osan aikaa matkoihin. Niin tapaamme hänet v. 1821 apulaisena tuolla
Lapin oloihin perehtyneellä pastori L. L. Læstadius'ella Karesuannossa,
joka on Ruotsin Lapin pohjoisimpia pitäjiä. Vuodesta 1828 vietti hän
apulaisena jonkun ajan Jukkasjärvellä, missä hän sitten yhtä mittaa oli
asuntoa vv. 1831-1842. Viimemainittuna vuonna muutti hän, vaimo, kaksi
lasta ja 11 peuraa parissansa, ihan samalla tapaa kuin Lappalaiset
talvisaikana asuinpaikkojansa vaihtavat, Sorsele'en, missä hän siitä
lähtien on pappina oleskellut.
Tämä Sorselen pitäjä on Westerbottnin Lappia, jonka ala on 364
neliöpenikulmaa ja asukasluku 18,495 henkeä. Suurin osa näitä tosin
asuu rantamailla, mutta miten ruotsalainen asutus vireästi entää
edespäin, samalla kun lappalainen väestö joko vähentyy taikka pysyy
entisillään, on huomattava siitä, että väkiluku samojen rajojen sisällä
v. 1789 nousi ainoastaan 1,027 henkeen, joista suurin osa Lappalaisia.
Mutta yllämainituista 18,495 asukkaasta v. 1873 oli ainoastaan 1,147
Lappalaisia, ja näistä tuli Sorselen pitäjän osalle ainoastaan 267
Lappalaista 1,331 Ruotsalaista vastaan; P. Læstadius'en mukaan (journ.
II, 435) oli v. 1790 Sorselen Lappalaisten luku 323 ja v. 1832 360.
Miten tämän maan alan viljelys 80 vuotena on edistynyt, nähdään siitä,
että veroitetun maan arvo v. 1790 laskettiin 49 ¼ manttaliksi, mutta
v. 1873 jo 225 % manttaliksi. Vaan mitä enämmin viljelys voittaa alaa,
mitä enämmin ruotsalaiset uutisasukkaat leviävät pohjoseen ja Norjan
rajalle päin, sitä varmemmin katoavat myöskin vähitellen Lappalaiset.
Lapset oppivat jo tähän aikaan suurimmaksi osaksi ruotsia ja sulavat
siten ruotsalaiseen väestöön, ihan samoin kuin Wermlannin Suomalaiset,
mitä kieleen tulee, nyt enää ainoastaan korpiensa kaukaisimmissa
perukoissa käyttävät äidinkieltään. Eikä saattane enää kestää enämmin
kuin vuosisadan taikka korkeintaan kaksi, ennenkun Lapin kansa
Ruotsissa, parannettujen kulkuneuvojen ja oppilaitosten vaikutuksesta,
on täydelleen sulanut Ruotsalaisiin.
II.
Lappalaisten kertoma-runot: Päiven paarne. — Piššan Paššan pardne. —
Päiven neita. — Kassa muödda.
Ennenkun v. Düben arvokkaassa teoksessaan Lappalaisista käännöksinä
julkaisi nuo lukuisat runot, ei tiedetty mitään semmoista
runomittaisessa muodossa, paitsi tuo yllämainittu runo Päiven
parne. Hän julkaisi nyt kirjassaan, kuten jo ylempänä sanottiin,
Fjellner'in käännöstä noudattaen, sekä tämän runon että myöskin tuon
yllä mainitun Pišša Pašša'n pojasta, vieläpä kolmannenkin: _Peijen
neida_, päivän tytär, jonka suurin osa kuitenkin on suorasanaisessa
muodossa. N.s. Stalu-saduista löytyy hänen teoksessaan runomittainen
_Kassa muodda_, vahva turkki, ja muutamia suorasanaisia, eläintäni
lohesta ja taimenesta, joitakuita uudempia runoja sekä lyhykäisiä
epigrammatillisia pätkiä. Näistä tahdomme, kustakin erikseen,
laveammalta puhua.
Tuon epillisen runoelman _Päiven pārne_ päivän pojat, jonka entiset
julkaistukset ylempänä olemme ottaneet huomioon, on v. Düben
kokonaisuudessaan ilmituonut seuraavalla uudella nimityksellä:
_Peivebarnen suongah jehtanasain maajisn_, päivän pojan kosiomatkat
jättiläisten maassa. Tätä verrattaessa ennen julkaistuihin teksteihin
huomaa, että pääasiallinen sisällys on sama; v. Düben on vaan antanut
runolle, niinkuin sillä alkukielessäkin on, metrillisen muodon;
myöskään ei löytynyt ennen alkuvärsyjä. Fjellner'in aikaisemmin
antaman tiedon mukaan on runo korjattu paperille Tornion Lapissa
(Jukkasjärvellä) Leuhnje niinisen Lappalaisen suusanan mukaan.
Minulle kertoi hän, että runoa on laulettu sekä Jukkasjärvellä että
Herjedal'issa, missä viimeinmainitussa paikkakunnassa nuo jo mainitut
Serri Jū ja Sakari Olavinpojan vaimo sen olivat osanneet.[4] Viittä
viimeistä riviä arvelee hän myöhemmäksi lisäykseksi, minkä myöskin
näkyy todistavan Linder'in väite, että niitä tunnettiin ainoastaan
Tornion Lapissa.
Minun alempana julkaisemani teksti on Fjellner'in lausunnosta tarkasti
kirjoitettu hänen äänteensä mukaan. Minulla oli tässä edessäni myöskin
toinen kopio, minkä hän monia vuosia sitten itse oli kirjoittanut;
muutamat toisinnot ovat lähteneet tästä lähteestä taikka syntyneet
hänen muistutuksestaan: on myöskin näin laulettu. G. kirjaimella
merkityt olen saanut eräästä käsikirjoituksesta, minkä kauppaneuvos
J.U. Grönlund Tukholmassa hyväntahtoisesti käytettäväkseni antoi.
Myös senkin tallensi Fjellner 40 vuosikymmenen alussa paperille,
pehmeämmällä etelä-murteella kirjoitettuna; siinä seurataan, kuten
edellisissäkin norjalais-ruotsalaista oikokirjoitusta, missä etenkin
vokali-ääntiöt varsin vaillinaisesti kuvautuvat.
Tämän runon sankari on Kallajälkeinen; hän ja koko hänen sukunsa ovat
syntyperää auringon tyttärestä. He keksivät sukset, he ajoivat ja
kesyttivät peuroja, joita löytyy Cassiopæa'ssa, ja ylimalkaan on kaikki
mitä heidän elämäänsä kuuluu likimmäisessä yhteydessä taivaallisten
kohtain kanssa. Jupiter'inä on tuo loistava peura, Venus'ena
karvan-vaihtava naaraspeura, kiertotähtinä ovat ylimalkain nuoret
koiraspeurat, joita kiiman aikana on ajettu erilleen karjalaumasta.
Otava on heidän kaarensa, seitsentähti on Kalla-poikain njalla'na,
aittana.[5] Itse ovat he myöskin tähtiä: Orion on yksi, Sirius on
Kalla pardne, ja monet muut, niinkuin āks kuč, käls kuč, kums kuč,
jumpik ovat Päive pārne'ita, auringon-poikia. Mitä kalla nimeen tulee,
muistuttaa Schott, että se oikeastaan merkitsee ijästynyttä taikka
nainutta miestä, mutta että se ehkä on jossakin yhteydessä suomalaisen
Kaleva nimen kanssa; tässä kohden olisi etenkin muistaminen, että
Suomalaiset nimittävät Orion tähteä Kalevan miekka.[6]
Toinen epillinen runo on _Piššan Paššan pardne_, Pišša Paššan poika.
Ensimäisistä rivistä käy selväksi, että isän nimi oli Pišša, äidin
Pašša, mutta runon joutuessa saapi kuitenkin isä molemmat nämä nimet.
Runo on sangen omituinen. v. Düben siitä sanoo: Koko Runosta käypi
selvä lappalainen henki. Aatteet ovat, jos luetaan pois Noidan pitkä
puhe, umpilappalaiset; samote myös tapausten kohdat. Ne paikat, missä
kaksintaistelut, taistelu-apulaiset ja haudankaivajat sekä noidan
tappeluksen vaatijana astuvat esiin, ovat ihan uusia ja vieraita;
mitään siihen vastavaa en ole missäkään tavannut.[7] Epäilemättä
on runo vallan vanha, jos ei sitä, niinkuin Fjellner tekee, juuri
johdattaisikaan Lappalaisten alkukodista Aasiassa. Jo tästäkin syystä
on mielestäni v. Düben aivan oikeassa, kun hän v. 54 kääntää sanat
varrek ja krappuk kannuskenkä ja kinnas sanoilla, sillä näillä on
yksinään tämä merkitys eivätkä ne ensinkään tiedä mitään raudasta;
kypärä sanaa on hän paremman puutteessa käyttänyt. Säejaksoissa 83 ja
124 on hän kuitenkin säilyttänyt _rautapantsari_ sanan, se kun näet on
tärkeä, koska sankari sen painaa vihollisen rintaan, ja se siitä syystä
myöskin arvattavasti oli rautainen. Muistuttaminen on kuitenkin, että
yhdessä toisinnossa molemmissa paikaissa _rauta_ sanan sijassa on _sōte
sarkab_, mikä merkitsee ainoastaan sotapaitaa.
Runon sisällys, jonka v. Düben käännöksessä kehittää, pitää jotenkin
tarkasti yhtä erään alkumuodon kanssa, joka vielä on Fjellner'in
omassa hallussa ja jonka hän moniaita vuosia sitten kirjoitettavaksi
luki silloiselle apulaiselleen, nykyiselle Malån kirkkoherralle Juhana
Mörtsell'ille. Sanat, jotka hän minulle mennä kesänä kirjoitettavaksi
luki ja jotka alempana olen julkaissut, poikkeevat ainoastaan
erityisissä lauseissa ja varsin vähäpätöisestä ensinmainitusta,
niinkuin muistutuksista on nähtävänä. Paluumatkallani Sorselesta
viivyin kaksi päivää Malå'ssa, missä olin tilaisuudessa hra
Mörtsell'in kanssa tarkastella P.P. runon alusta loppuun, jolloin hän
ystävällisesti antoi minulle monta hyödyllistä ja valaisevaa selitystä.
Tämä runon muoto on Fjellner'in mukaan kotoisin Pohjois-Lapista, mutta
toisen paljon lyhyemmän on hän jo nuorena ollessaan kirjoittanut
Herjedal'issa Tämä löytyikin hänen papereistaan nimellä _Piššan Paššan
alge_, P.P:n poika. Pahaksi onneksi oli kuitenkin tämä toisinto
kirjoitettu niin huonolla käsi-alalla' ja oikokirjoituksen puolesta
niin mielivaltaisesti, että siitä ei enää voinut saada il-miin mitään
järjellistä sisältöä; Mörtsellkin, vaikka hän on hyvin tutustunut
Ruotsin Lapin kieleen, sai mukaan ottamastani kopiosta ainoastaan
paikoittain selvää. Otan siitä seuraavat pääkohdat: Miehen kuoltua,
pakenee hänen vaimonsa metsältä metsään (_vulga batera tzemem
tzememest_). Viimein saapi hän pojan, joka, suureksi kasvaneena, kysyy
äidiltään: _etnem, gokte mu atijen njemme_, äiti, mikä on isäni nimi?
Vastaukseen, ett'ei hänellä ole nimeä ensinkään, lausuu hän: _imen lem
monno muoriste gedkiste tjettjelem_ (varmaankin čuočelam), enhän toki
ole syntynyt puista ja kivistä. Kun äitinsä hänen pyynnöstään (_etnem,
daita mennen laipem_) on leiponut hänelle leivän, pakoittaa hän
hänet, puristaen leipää käteensä: _etnem, sardna mu atjen nimmem_[8]
äiti, sano minulle isän nimi. Nyt saapi hän tietää syntyperänsä ja
että mustan vuoren harjanteen (tjebpes asen) Stalu on hänen isänsä
tappanut, mutta, jatkaa äiti: _alle me pardnem dohka vuelke_, älä mene
sinne, poikani. Hän menee kuitenkin ja astuu sisään Hasman'in (?)
kotaan: _Hasmannen kåtan tjanga_. Stalu käskee palvelijansa kutsua
vieraan luoksensa; nuorukainen tulee ja tapaa vanhuksen leikkaamassa
omistusmerkkiä peuran korviin. He tervehtivät toinen toistansa, ja
vanhus, turhaan koettaen osata nuorukaista nuolillaan, antaa nuoren
sankarin kysymyksiin nuo täydellisemmästä runosta tunnetut vastaukset
(Piššan Paššan banine!). Tähän loppuu käsikirjoitus muutamilla
sanoilla, joista ei saa selvää. Tärkein kohta tässä katkelmassa on
se, ett'ei noita muka Aasiasta muistuttavia paikan nimiä (Altait,
Baikkala peeliit, Lääna, Ammart ja Čukčan oive) mainita sanallakaan,
sekä myöskin, että tuo uhkea tappelukseen vaatimus noidan kautta,
taistelu-apulaiset ja haudankaivajat jäävät pois; ja vieläkin, tuo
pitemmässä runossa tavattava noidan ylen pitkä, kristillisillä
lauseilla koristettu, puhe puuttuu kokonaan. Jos kohta v. Düben'in
kanssa myöntää, että tuo kohtaus miekkaisille vaatimuksessä on selvin
lappalainen ja varsin hyvin soveltuu runon sisältään yleensä, näkyy
kuitenkin tämä toinen toisinto todistavan, että muut osat s.o. nuo
epäiltävät nimet ja mainittu, pitkä puhe, ovat pidettävät myöhempinä
lisäyksinä. Johtopäätös joko tehdään tämä, taikka on otaksuminen,
että runo aikaisemmin on sisältönsä puolesta ollut mytillisempi ja
sitten vähitellen muodostunut semmoiseksi kuin se nyt on. Asianomaiset
välirunot ovatkin hyvin höllässä yhteydessä muun sisällön kanssa. Nämä
muistutukset koskevat myöskin 64 v. löytyviä säejaksoja Huureskuče'sta
ja llma-račče'sta; ne hääritsevät varsin tuntuvasti kertomuksen juoksua
ja puuttuvat: Herjedal'ista saadussa käsikirjoituksessa. Tämä katkelma
kun on erinomattain tärkeä tätä miellyttävää runoa arvosteltaessa,
liitän sen tähän kokonaisuudessaan, kirjaimesta kirjaimeen semmoisena
kuin se Fjellner'in käsikirjoituksessa löytyy; sulkumerkissä liitän
siihen muutamia arveluita.
P.P. alge.
Stalo P.P. alge luotem ja itz dem nielem kojneb vuositze vulga batera
tzemem tzememest. Algem fihkije dej ne fontere. Gosse Stora sjadta.
Olle mosme gosse ge don tsepesse osonn valze olla. Njorte dueikte
manninne tetzelle. Aktelzem gåtan pucklelle fjerte (virttī) smavelle.
Vuejna ferte adnae. Ahtjem, etnem åtnei. A. etnemse gihchie: Etnem
gokte mu Atjen njemme? E. I ma namme do mige. Ahtjet. Imen lem monno
muoriste gedkiste tjettjelem (čuočelam). E. Arme krovehkem gelijem
possju raikem pekta kalkem sardnet. Maje tjaka ge ficke goltte. Arme
Momse (ruömse) kalles pjelje rohtziste moriten verdet possja njalman
votatella. Dille ahtzette njemmem påtah kolenne. Dem vojte nimte siekta
meitten. I dilloge sardnh. A.E. Daita monnen lajpem. Etnebbe dojte.
Rivest dem vuoss kerdam pueke gessa tjoppam monnen! monne itz pessam.
Dem fihkje. Etnebben ketem beksa ketem dejne gekke lajpine djen taesti
Etnem sardna mu atjen nimmem. E. Hauh. P.P. mana mo. A.E. ff. Gop. pah
le siett. E. Tjehpes Asen. Stalo le ålge luotem. Alle me pardnem dohka
vuelke. Elge Ednisse ketem tuoj ta tellah tåhka tjolije. Hasmannen
kåtan tjanga. H. Tälla Pardne Ih den diste påte puosta geje rajkemb
knömme jokte kuossje påte tjetem. Itsim Ajiesse sardneje. A. Vattsidde
vatsidde pejkatetidde (piikutete, lasset wissen). Sij vatse. St.
Vattsidde kattsidde (koččute, rufet) kuössem. Mo kajk. Dah kotsia sodne
vadllde. A. Puorek Ajia. St. Buörest. Todne Ajietsje toh (todn) Nuppen
siten åjve. A. Jabette Aja. Stalo stuöre sjeram tsiekkija (cehkije).
St. Vatse Aijetse Pissema, tjöppeh kjietebbem koh Itse. Pahtse olgesse
tjettjelle (čuočele). Stalon verje kudnedde. A. Aja manne dahkesn
datte donjole noolemme. St Pissan Pn banine. A. Aja masne date do
spakkak njölem. P P buoenihe. A. Aja kosne dat Do kurtek noolem. St.
Mam lä pist dat äpa dam monnom telpemene. Voji P P ålge kokka kalken
tsettselit U vuo — — —
* * * * *
Viimeinen epillinen runo, joka on luettavana v. Düben'in teoksessa,
on oikeastaan sarja pienempiä satuja (Fjellner arvelee useampia
satoja), sisältönsä puolesta vertauksellisia ja mytillisiä, jotka
koskevat päivän tytärtä ja kertovat hänen elämäkertaansa, hänen
töitänsä ja kaikenlaisia siihen kuuluvia kohtia. Tähän kuuluu myöskin
satu Lappalaisten vaelluksesta etelämmistä maisemista Pohjaan.
Suurin osa näitä satuja näkyy ilmitulleen runollisesti toimitellulla
suorasanaisella muodolla, jolla ei vielä ole runomitan tarkasti
määriteltyjä jäseniä. Toisinaan muuttuu kertomus vähitellen neljälle
trokeelle perustettuun runomittaan. Pahaksi onnekseni en saanut tästä
laveasta runosta muuta kuin katkelman Fjellner'in lausumuksen mukaan;
hän näkyi kovasta työstä pian liian väsyneeksi voidaksensa kohdastaan
luetella minulle enempää; useampia viikkoja minä taasen en voinut
siellä viipyä. Tämä runo nimitetään _Päive neita_ ja kuvaa tuota,
yli suurimman osan Lapinmaata levinnyttä, luuloa, että muka se, joka
voi saada auringon tyttären haltuunsa, siten myöskin saapi hänen
peurakarjansa ja rikkautensa. Fjellner itse luuli kerran, samotessaan
Herjedalin vuoriston poikki, hänet nähneensä. Ilma oli käynyt sumuun.
Yhtäkkiä kuuli hän karjakellojen soivan ja näki tuon arvossa pidetyn
neidon istuvan kiven päällä. Hän kiipi hänen taakseen likistääksensa
häntä syliinsä -hän halaili kiveä, johonka hän löi päänsä, ja kaikki
oli kadonnut! Minä mainitsen tämän näyt-tääkseni perittyjen taikojen
valtaa Lappalaisten mielikuvituksessa; vaikka kerrottu ilmiö tapahtui
hänen nuoruudessaan, olihan kertoja kuitenkin mies, joka vuosikaudet
oli nauttinut koulusivistystä. Auringon tytöillä nimitetään myöskin
toisinaan _saivo neida_, manalan tytär, taikka _raana, ruona neida_
vihertävä, s.o. kevään tytär, joka antaa vuorille viheriän puvun.
Saduntapaisiin tarinoihin vivahtava, taikka oikeastaan niihin jo
kuuluvakin, on runomitan muotoon pukeunut _kassa muodda_, vahva
turkki. v. Düben'in antama toisinto on Tornion Lapista; itse olen
Sorselessa kuullut kaksi eri toisintoa samasta sadusta, ainakin
osaksi runomittaisia. Toisen kertoi 25 vuotias palvelustyttö Anna
Sara, joka, syntynyt lappalaisista vanhemmista, oli Sorselen isäntäni
palveluksessa. Toisessa sanoopi nuorempi poika, nähdessään lappalaisen
katsovan ympärilleen: _ahčam, ahčam, čalme jollaret_ (= jorralet), isä,
isä, silmä liikkuu[9] Tämä tarina näkyy olevan levinneenä yli koko
Lapinmaan. Fjellner'in tiedonannon mukaan sanottiin sitä Herjedal'issa
_kissa muodda_'ksi, mitä muotoa myöskin Sorselessa käytettiin. Linder
julkaisee kertomuksen "Läsning för folket" nimisessa aikakauskirjassa
XV, 3 siv. 213, ja Friis antaa L. L. Laestadius'en mukaan kirjassaan
"Lappiske eventyr og folkesagn" siv. 78-81 vasta mainitusta varsin
vähän eroavan toisinnon nimellä _Patto poadnje_. Myöskin 75 vuotias
Nils Jansson, joka enemmän kuin 50 vuotta takaperin ensimäisenä
uutisasukkaana tuli Soks-jaur'iin ja oleskeli ahkeraa lappalaisten
parissa, minulle saman jutun kertoi; tämä oli myöskin tunnettu
Arjeplog'issa, kuten Mörtsell minulle ilmaisi.
III.
Lapin runouden lajit: epillistä runoutta, satuja ja eläintaruja. —
Sananlaskuja ja arvoituksia.
Friis, joka tuntee umpilappalaisia satuja ja taruja ainoastaan
suorasanaisessa muodossa, jakaa ne sisällän puolesta kolmeen lajiin:
_Ensimäinen_ liikkuu mytillisissä olennoissa taikka sisältää muistelmia
lappalaisten vanhasta jumaluusopista, sadun muotoon puettuina.
_Toinen_ laji perustuu historiallisiin tapauksiin ja kertoo otteluista
vihollisten kansojen kanssa entisyydessä.
_Kolmas_ puhuu eläinten omituisuuksista ja eri mielenlaaduista, antaa
kansallisia selityksiä heidän ulkonäöstään, väristään j.n.e.[10]
Saduista ovat, kuten Friis muistuttaa, useat nyky aikaisia ja
vieraita, lainattuja ympäri asuvilta Suomalaisilta, Ruotsalaisilta ja
Norjalaisilta. Näihin kuuluvat epäilemättä ne lukuiset jutut, jotka
puhuvat kuninkaista, ruhtinaista ja ruhtinattarista, linnoista j.n.e.
Toisinaan tapaapi kuitenkin myös näitäkin nimiä vanhemmissa taruissa.
Muutamilla lisäyksillä saattaa tämä Lapin runouden jako yleensä
vieläkin pitää paikkansa epos-lajin suhteen. Ensimäiseen osastoon,
mytilliseen epos'een kuuluu etupäässä Päiven pärne ja kertomukset
Päiven neida'sta, ehkäpä myöskin erinäisiä kohtia Piššan Paššan
pardne'sta, mikä kuitenkin on enemmän historiallista luonnetta.
Stalu-sadut kuuluvat kyllä niinikään ensimaiseen jaksoon, etenkin ne,
joissa puhutaan Saivö'sta, Haššis-ädne'stä ja Njavvis-ädne'stä j.n.e.
Useimmiten kuitenkin ovat perin saduntapaiset seikkailukset kertomuksen
aineena, ja nämä eroavat korkeammasta mytillisestä käsitteestä samaten
kuin senkaltaiset sadut muissa kansoissakin. Mutta tuo vähitellen
ilmestyvä prosallinen käsite näyttäikse tässäkin, esim. jos vertaa tuon
puhdasrunolsen Njavvisene sadun Düben'issä siv. 331-334 sitä vastaavaan
Friis'issä, Sprogprøver siv. 81-83 ja 87-89, Eventyr siv. 14-23. Toisen
vielä mitättömämmän toisinnon samasta sadusta kuulin kerrottavan
Sorsele'ssa; molempien äitein nimetkin oli siinä, unohdettu, puhuttiin
ainoastaan _Stalu'sta_. Tätä, joka pää-asiassa on samaa kuin
jättiläiset (_jättenes, jähtanas, jätanas_) kerrotaan kömpelöksi,
ihmissyövaksi mieheksi, lappalaisia suuremmaksi. Toisinaan silmäpuoli
tai sokea; hän asuu etäällä erillään muista ja on usein rikkirikas.
Mutta hän kun on typerä, heikommat Lappalaiset hänet usein pettävät.
Hänen vaimonsa nimi on _Ludač, Luhdač_ (lude), jolla on tuon elävän
muoto ja joka tavasta käypi sokeaksi siten, että hän kätkee silmänsä
kynnyksen alle. Vihollisensa tappaa Ludač rautaisella putkella,
jonka läpi hän imee vihollisensa veren.[11] Friis johtaa nimen Stalu
ruotsalaisesta sanasta _stål_, teräs, joka ennen äännettiin myöskin
_stal_, ja pitää sitä seikkaa, että hän joskus on puettuna rautaiseen
takkiin, todistuksena siitä, että hän alkuansa merkitsi viking. Kuinka
oikea tämä etymologia on, lienee paha päättää.
Useat kirjoittajat ovat Stalu-satuja julkaisseet, niinkuin Högström,[12]
Laestadius,[13] Friis kielinäytteissään ja satukokoelmassaan siv.
73-110, sekä myöskin hänen mukaansa v. Düben. Sorsele'ssa olen itse
useampia kuullut, osittain Fjellner'ilta, osittain muilta; tavallisesti
pitivät ne yhtä ennen julkaistujen kanssa. Semmoisia tavataan yltympäri
koko Lapinmaan.
Historialliseen jaksoon kuuluvat kaikki ne sadut, joissa taistelut
naapurikansoja vastaan kerrotaan. Nämä ovat tavallisesti _Tschudejä_,
joita enimmiten ja erittäin pohjoisessa Lapissa pidetään karjalaisina.
Etelän puoleen merkitsee tämä nimitys ensimäisiä Lappalaisiin
tunkeuvia Ruotsalaisia, niin ainakin Sorsele'ssa, missä heidän nimensä
äännetään _čure_ =_čuude_; sana merkitsee nyt ainoastaan vihollista.
Myöskin Venäläiset saavat tavasta tämän nimityksen, vaikka kyllä
tavallisia Karjelah, Ruošša-čudeh nimiäkin käytetään. Tämänkaltaisissa
tarinoissa ei ole vaihtelevaisuutta paljon. Etenkin pohjasessa
näytetään kaikkialla paikkoja, missä viekkaammat Lappalaiset ovat
syösseet vihollisen, joko kohisevaan koskeen taikka syvään vuoren
rotkoon, taikkapa jätetään tämä yksinäiselle saarelle, missä hän koko
joukkonensa kuolee nälkään tai muutoin kaikellaisten konnankoukkujen
kautta heittää henkensä. Högström[14] ja Laestadius,[15] niinkuin
myöskin Friis[16] ja muut julkaisevat koko joukon semmoisia satuja,
Aslak Laiti on kertonut minulle moisia Utsjoen tienoilta.
Kolmas laji on tuo Lappalaiselle erittäin rakas eläin-taru, joka häntä
usein aika lailla huvittaa. Friis'in kokoelmassa on kolme semmoista:
kettu ja karhu, lohi ja ahven, metsäja koti-eläimet.[17] Niitä on
kuitenkin paljon enemmän, ihan kuin suomalaisilla. Niistä lyhyemmistä
lauluista, jotka alempana julkaisen, ovat muutamat tätä läjiä, usein,
kuten v. Düben muistuttaa, epigrammatillisesti teräviä ja supistuneita.
Mainittavat ovat vielä _sananlaskut (sadne-vajasak) ja arvoitukset
(arvadusak)_, nämä näytteet kansan terävästä havaintovoimasta, joita
niin kosolta on Suomalaisilla ja Virolaisilla. Friis on ottanut
muutamia kielinäytteiden joukkoon; painatan ne uudestaan tähän, koska
kokoelma on, ensimäinen tähän saakka tunnettu; ja hänen kirjansa ei ole
helposti saatavissa. Kielimurre on Finmarkin tai norja-laislappalainen.
Sadnevajasak, Sananlaskuja.
1. Adde bädnagi ja gula baha sanid. -Anna koiralle ja kuule pahoja
sanoja.
2. Buöreb lä čagar giedast, go buojde mäcest. -Parempi nahka, (laiha
puoli) kädessä, kuin rasva metsässä.
3. Buöreb lä bitta njalmest, go havve oajvest. -Parempi naarma suussa,
kuin haava päässä.
4. Buöreb lä jode, go oro. -Parempi mennä, kuin jäädä.
5. Dam olbmast läk ämbo juonak go suonak. -Tällä ihmisellä on, enemmän
juonia kuin suonia.
6. Dat, gäst gukkek läk dolgek, allagassi girda. -Jolla on pitkät
siivet, hän korkealle lentää.
7. Galle gaddest visaj, go avest vahag šadda. -Kyllä maalla viisaita,
kun merellä vahinko tapahtuu.
8. Garranasa bäsest matta gavdnujuvvut majda njufčamonne. -Kaarneen
pesässä saattaa olla joutsenenkin munia.
9. Go čiegnalis lä čacce, de lä rukkas bodne. -Jos vesi on syvää, niin
on pohja mutainen.
10. Havske guojbme oaned matke. -Hauska kumppani lyhentää matkan.
11. I goarpa goarpa čalmi čuokko, -Toinen varis ei kaiva toisen silmiä.
12. I läk jakke jage viellja. -Toinen vuosi ei ole toisen veli.
13. I šat häppad niära gaske. -Ei häpeä enää poskiansa pure.
14. I šat oarre-gaƷza galloi baste. -Oravan otsaa ei enää hänen
kyntensä syö. (Hän on haltioissaan ilosta taikka surusta).
15. I bäjve nu gukke, atte igja iboade. -Ei päivää niin pitkää, ett'ei
yötä tule.
16. Ik galga čalmetës gavpe dakkat. -Hän ei tee silmätöntä kauppaa.
17. Loge visasa äi nakaš sanigujm ovta jalla SabmelaƷain. -Kymmenen
viisasta ei sanoissa pidä paikkaansa yhtä hullua lappalaista vastaan.
18. Oapes bahha lä buöreb, go âmâs buörre. -Paha ystävä on parempi kuin
hyvä vieras.
19. Ovče visasa äi buvte buoddot ovta jalla. -Yhdeksän viisasta ei osaa
hullulta suun tukkia.
20. Äi läk buok vielljakj ovta ädne čiƷid njammam. -Ei kaikki veljet
ole yhden äitin rinnasta imeneet.
Arvadusak, Arvoituksia.
1. Aleb go buok varek ja vuöllegeb go dagnasak? Balgës. -Korkeampi kuin
kaikki vaarat ja matalampi kuin kanerva? Polku.
2. Alo vagjol ja ucca noadaš sälgest, mutto i vajbagoassege? Dorte.
-Aina se käypi, takka selässä, mutta ei väsy? Rukki.
3. Audal go ačče lä bälledagos, de lä bardne vuovdest? Suovva.
-Ennenkun isä on puoli-valmiina, on poika metsässä? Savu.
4. Bäjve giddagasast, ikko luovos? Juölge-suormak. -Päivin vankeudessa,
öisin vapaana? Varpaat.
5. Färra ija bäjve, mutto i oaƷo goassege smakko? Dimo, boccu bjällo.
-Hakkaa yöt päivät, mutta ei kuitenkaan saa lastua? Kello, poronkello.
6. Gavvot guoros, gobmot dievva? Gapper. -Ylöspäin käännettynä tyhjä;
alaspäin täynnä? Lakki.
7. Gi lä buok visasamus majlmest? Bismar. -Kuka on kaikkein viisahin
maailmassa? Puntari.
8. Gierrag ald čuƷzo ja madda bajas od. gierra vuöllen, madda bagjen.
Gussasäjbe. -Se seisoo latvallaan juuret ylöspäin, tai latva alaspäin,
juuret ylöspäin. Lehmänhäntä.
9. Gädge-juölge, arpo-ärtegak ja muorra-oajve? Nuötte. -Jalat kivestä,
kupeet langasta ja pää puusta. Verkko.
10. Jabme gässa ellid vuovdest? Čokko. -Kuollut vetää eläviä metsästä?
Kampa.
11. Jomfruva čokka aja gaddest ja lukka oajvest (od. luodko oajve)?
Botka. -Neito istuu lähteen reunalla hattu päässä? Angelica
(puhkeematon).
12. Lokketäbme ja vuodotäbme, njuoska biergo dadde dievva? Suormas.
-Kansiton ja pohjaton, kuitenkin täynnä tuoretta lihaa? Sormustin
(syyrinki).
13. Manna bejvid, manna ijaid, mutto i goassege uvsa gavdna? Dimo. -Käy
päivät, käy yöt, mutta ei löydä koskaan ovea. Kello.
14. Mi lä dat, go ovta rajge čagna, golma rajge oktanaga itta? Olmus,
mi beski čagna. -Mikä se on, joka menee sisälle yhdestä rei'ästä,
mutta yht'äkkiä näyttäikse kolmesta rei'ästä? Ihminen, joka pukeutuu
lappalaiseen pukuun.
15. Mi čakka sappan bossi, ige sate jorgalet vuovsa basist? Soabbe.
-Mikä mahtuu hiirenreikään eikä saata kääntyä härän hinkalossa? Sauva.
16. Mi dat lä, mi jokki manna bâsadet ja guodda siskelusaid vissui?
Guödda. -Mikä se on, joka menee joelle pesemään jä kantaa sisukset
kotia? Korvo. (Friis'in tekstissä onrguodda siskelusaid vissui = jättää
sisukset kotona. Epäilemättä guodda = kantaa on parempi).
17. Mi lä ellid dat, mi lä olbmui buok lâgâmusta? Dikke. -Mikä se elävä
on, joka on ihmistä lähinnä? Täi.
18. Mäce čada vagjol ja säjbes mäccai lappa? Nallo. -Kulkee metsän
halki ja jättää häntänsä metsään? Neula.
19. Njalmin borra, niskin bâjka? Häval. -Suulla syöpi, niskasta
oksentaa? Höylä.
20. Njällja oabaš guvlëk ovta roggai? Goattebälljek. -Neljä sisarusta
tirkistävät yhdestä rei'ästä. Teltan seivästen päät.
21. Oajnak galle, mutto gidda ik fatte? Suovva. -Näet sen kyllä, mutta
et voi siihen tarttua? Savu.
22. Okta gäčča vuölas ja čacce golga vuösta-luökkai? Hästa go jukka.
-Joku katsoo alaspäin ja vesi kulkee, ylöspäin? Juova hevonen.
23. Olmaj färko ja smakkok gačadëk, ige gullu? Muotta. -Mies hakkaa,
lastut putoavat, eikä mitään kuulu? Lumi.
24. Ouda-gäčče dego gagga ja gasko dego farpal ja manna-gäčče dego
suopal? Hästa. -Etu-puoli kuin vati, keskikohta kuin tynnyri ja
takapuoli kuin luuta? Hevonen.
25. Roakke bajas, roakke vuölas ja mokke gasko? Skirtek. -Vekara
ylöspäin, vekara alaspäin ja käyrä keskellä? Patakoukku.
26. Skarfa girda rasta ave, vârâk sojin gojkuk? Vâuas, go sukkek.
-Kaarne lentää merellä, verta siivistä juoksee? Vene jota soudetaan.
27. Čappis hästa njolgasta ija bäjve, äige ajsak goassege likkad?
Dädno. -Musta hevonen juoksee yöt päivät, mutta aisat eivät koskaan
liiku? Joki.
28. Čuödejakkasaš boadnje ja oajve ijabirrasaš boares? Jalgnës.
-Satavuotinen mies ja pää yön vanha. Puun-kanto, jonka päällä on nuorta
lunta.
29. Ucce dego monne, mutto vägjemättos dadde bodnai gäččat? Olbmu
vajbmo. -Pieni kuin muna, mutta mahdoton sen pohjaa nähdä. Ihmissydän.
30. Äjdo luossa-fiermo-arpo gaseb, mutto bäjve i oajne goassege?
Muorra-vajmos. -Tuskin lohen verkon lankaa vahvempi, mutta päivä ei
sitä kuitenkaan koskaan näe? Puiden ydin.
IV.
Lyrillistä runoutta.
Lappalaisten lyrillinen runous ei ole niin peräti tyhjän arvoinen
kuin ennen on otaksuttu ja niinkuin v. Dübenkin arvelee; hän sanoo
kaikkia näkemiänsä laulaja suorastaan ilkeiksi ma'ultansa (Lappland s.
321). Tämä ankara tuomio tulee varmaankin siitä, että hän on tuntenut
ainoastaan vähäsen näitä lauluja; kolme semmoista jotenkin kuivaa
tarjoo hän luettavaksi. Ja kuitenkin vanhimmat kolme, jotka jo aikoja
sitten ovat korjatut runollisen kirjallisuuden helmaan, ovat yleviä
ja hellätunteisia. Kuten kansanlaulut yleensä, ovat lappalaistenkin
hetken synnyttämiä, silmänräpäyksellisen tunteen lausujia, milloin
surullisia, milloin riemuitsevia, milloin katkeruuden tai vihan
valtaamia. Toisinaan sisältävät ne kuvauksia luonnosta, kertomuksia
seikkailuksista, metsästysretkistä, riitaisuuksista, kosiomatkoista
j.n.e. taikka kertovat ne yksinkertaisilla värssyillä eläinten elämää.
Että niissä ylimalkain ei löydy mitään ylevämpää henkeä, ei saata
kummastuttaa, kun on puhe alhaisesta Pohjoisnavan kansasta; sielun ja
ruumiin kaikki ponnistukset ajavat yhtä ainoaa tarkoitusperää: hengen
säilyttämistä kaikenlaisten vaivaloisuuksien vallitessa. Mainitut
kaksi laulua luki jo kaksi sataa vuotta sitten eräs Olof Sirma,
Lappalainen syntyänsä, Schefferille kirjoitettavaksi, joka ne julkaisi
sekä alkukielisinä että käännöksenä,[18] ensimäiset alkuperäiset
runot mitkä tähän saakka ylipäänsä ovat olemassa. Herder julkaisi ne
"Stimmen der Völker" nimisessä teoksessaan nimityksillä "Brautlied"
(morsiuslaulu) ja "an das Rennthier" (peuralle), ja täten joutuivat
ne usein runokokoelmiin. Toisen on mainio maamiehemme runoilija
Franzén mukaillut tuossa rakkaana pidetyssä ja lavealta lauletussa
ruotsalaisessa runoelmassaan "Spring min snälla ren". Olen asettanut
sen lyrillisten runojen etupäähän ja, kun oikokirjoitus hyvin sekavaa,
pannut viereen Aslak Laitin avulla Utsjoen murteella toimittaman
toisinnon.
Lappalaiset nimittävät pienempiä laulujaan _vuole'iksi_ ja säistävät
niitä nuotilla; joka on hyvin yksitoikkoinen ja sentähden myöskin,
kuten omasta kokemuksestani voin vakuuttaa, aivan vähän viehättävä.
P. Læstadius sanoo näitä nuotteja eleleviksi luonnonääniksi, jotka
muka vieraille korville tavallisesti soivat hyvin ikäviltä, vaikka
ne, hyvillä äänillä laulettuina, eivät kaipaa suloa.[19] Venäläinen
kirjailija Dantschenko, joka kesällä 1873 teki matkustuksen Venäläiseen
Lappiin ja siitä Golos sanomalehdessä kertomuksen on julkaissut,
yleensä puhuu hyvin kehuvalla tavalla lappalaisten runoustaiteesta;
hän antaa venäjäksi näytteen semmoisista lauluista, tuodaksensa ilmiin
mitenkä yleisinhimillinen tunne suloisessa puvussa saattaa ilmaantua
Lappalaisissakin. Runon, jonka tähän liitän, lauloi matkustajan
soutaja, nuori Lapin tyttö, Imandra meren poikki kuljettaissa.
Julkaisen sen tässä suomeksi sekä runomittaisena, koska venäläisestä
käännöksestä eri värssyt melkein taytymyksellä ovat karsittavat
selville suomalaisten laulujen runomitan mukaan:[20]
Tuli vanha kalamiesi,
Rikas miesi Murdi-järven,
Toipa kanssa kultaverkot,
Verkot kultaset hopeiset.
Kuule neito, vanhus virkki,
Verkkohon mielin sun veteä,
Kultaisehen, hopeisehen.
Saatan sitten sinut kauvas,
Vuorten taate verkossani,
Kultaisessa hopeisessa.
Nauroin hurjaks kalamiehen,
Jotta kajahti vuorten taate:
Myöhän tulit, kalamiesi,
Rikas verkkojen vetäjä,
Kultaisien, hopeisien.
Hukkahan sai kalan saalis,
Kalan pakohon sä päästit.
Toisehen on tarttununna
Kala kiinni verkkosehen,
Ei kultaisehen, hopeiseen,
Tarttui hamppuverkkosehen,
Eipä sulle saalihiksi, rikas miesi,
Sai sen köyhä nuorukainen.
Tämä on henkensä ja aatteensa puolesta täydellinen vastine tuohon
Kalevalan runoon, missä Väinämöinen kaikin voimin ponnistelee
säadaksensa viedä ainoisen Ainon morsiamena kotiinsa ja viimein, vaikka
turhaan, vetää verkkojansa meressä ristin rastin, saadaksensa tuota
kaunista kalaa. Dantschenkon tiedon annon mukaan lauletaan tämmöisiä
ja muita runoja häissä, muissa juhlallisuuksissa ja talkoissa,
sekä myöskin matkustettaessa raido'ssa (pitkä jono lappalaisrekiä
perätysten) Venäjän Lapissa. Niitä on siis olemassa varsin kosolta,
yltympäri koko Lapin, vaikka Lappalaiset itse ovat vastahakoista
laulamaan niitä muukalaiselle. Tämä heidän kammonsa on ollut niin
suuri, ett'ei Friis eivätkä monet muutkaan tutkijat siitä ole
tietäneet. Toinen runo on seuraava:
Kävin tuonoin tunturille
Ylös peuran hiihdäntähän.
Siellä nuolen, rautanuolen
Ammuin peuran syämmehen.
Heti hengen heitti peura
Kaatui jo lumelle kohta.
Mie olallein otukseni
Kannan nyt kylähän sieltä,
Sarvet suuret pois on viilsin
Viilsin viskoin virran viedä.
Katkoin kaikki kaviotkin
Katkoin ja vetehen viskoin.
Ruumihin vaan ainoasti
Otin vanhempien mökkiin,
Lihat kaikki annoin heille,
Sydämen vaan lämpykäisen,
Lämpykäisen, kuuman annoin
Iloisesti tytölleni.