Oli sunnuntai-iltapäivä. Erkillä oli paljon hommaa se juhlan tähden,
joka nyt oli Mäkelässä vietettävä, mutta eräs keskustelu pastori
Stenrothin kanssa viivytti häntä melkein liika kauan peräkamarissa. He
väittelivät siitä kysymyksestä, eikö parantamisen tarkoituksena olisi
tarpeellista tuntea sitä pahuutta tai tautia, josta on parannetta.
"Täytyyhän lääkärin tuntea taudin syitä ennen kuin voi lääkettä
määrätä", Erkki perusteli.
"Kieltämättä on luonnollista tautia niillä keinoin parannettava",
vastasi pappi siihen. "Mutta tuohon tosiasiaan nojautuen, kuinka voi
väittää, että roskamaiset, likaiset novellit ja romaanit olisivat
tarpeelliset ilmituojina parannuksen tarkoitukselle?"
"Eivätköhän sittenkin olisi?" tutkaili Erkki. "Raamatussa puhutaan
moniaalla ihmisen sydämestä, ajatuksista ja aivoituksista ja että Herra
tutkii sydämet ja munakuut. Sanoittehan tekin eräänä pyhänä
saarnatessanne: 'Voi, jospa voisi katsoa rikkaitten sydämeen!' Myös
puhuu usein pastori kotielämästä, sen riitaisuuksista ja nureista
puolista."
"Niin, mutta kenessä minä raamatun hengen mukaan huomaan pahuutta ja
ilkeyttä, häntä minä nuhtelen ja neuvon. Sitähän eivät kaunokirjailijat
tee, vaan antavat pahuuden, ilkeydet ja juonet vapaasti temmeltää
vieläpä miellyttävässä, lihanhimoja hivelevässä muodossa... Huomaatteko
erotusta tässä."
"Mutta, hyvä pastori, kaunokirjallisuudessa esitetään elämä sellaisena
kun se on, vääntelemättä ja kääntelemättä sen luonnollista menoa, ja
niin tullaan johdonmukaiseen loppupäätökseen. Syiden ja edellysten
mukaiset ovat seuraukset. Jos pahuus ja halpamaisuus näyttä joskus
jäävän rankaisematta, niin on sekin luonnollista, koskapa maailmassa
usein niinkin tapahtuu tai ainakin näyttää tapahtuvan. Siitähän
oivaltaa parannuksen tarpeellisuuden."
"Me emme käsitä toisiamme", virkkoi pappi hieman tuskallisesti Erkin
mennessä ulos ja lähti itse perään.
Kansaa oli toista sataa henkeä koolla. Enimmät oleskelivat hiljaa kuin
kirkolla ikään, katsoivat ihmettelevästi milloin lippua, jota tuuli
tangossa uuden tuvan peräseinän edustalla hulmuutti, milloin
Vehkakunnaalla kansakoulun läheisyydessä liehuvaa lippua.
Puolikasvuiset pojat ja jotkut harvat nuoret miehet näyttivät vähän
ilkamoivan. Kuulipa sanoja semmoisia kuin:
"Mäkelän Erkille on tulossa uudet häät. Hyvin komeasti niitä kai
meinataan pitää, vai mitä nuo sinivalkoiset huivit noissa seipäissä
merkinnee?" -- "Komeat taitavat tulla, mutta ei näissä vaan vettä
parempaa anneta, jos ei omassa pullossa olis."
Vanha Ylli ja Heta eukko nähtiin myös väliin pihassa kävelevän, tavan
mukaan eri tahoilla kumpikin. Ukon silmissä kyllä huomasi kummastusta,
mutta jotenkin välinpitämättömältä hän muuten näytti. Niinpä hän olikin
edellisenä iltana Erkille sanonut:
"Lempo teidän hommistanne enää huolikoon. Puuhatkaa mitä tahdotte." Se
ei kuitenkaan tarvinnut merkitä, ettei hän vieläkin välittäisi, sillä
hän oli samoin väliin ennenkin sanonut ja yhtäkaikki jälleen
välittänyt.
-- Heta oli vetänyt tumman ristiliinansa niin alas silmilleen että hän
juuri voi sen alta nähdä eteensä ja näytti kovin kyllästyneeltä näihin
uusia uusimpiin oloihin. -- Hilman kasvoissa huomasi hieman hilpeyttä,
näytti juhlahomma vähän virkistävän tuota sureilevaa mieltä.
Päivä oli selkeä, joltisen lämpöinenkin. Suuri kurkiparvi lensi
luikaten seudun yli pohjoisesta eteläänpäin ulkomaita kohti. Ja kun nuo
pitkäkaulat lensivät verraten alhaalla, ennustivat muutamat vanhain
merkkejä uskoen ja siinä juhlan alkamista odotellessa -- vähälumista
talvea.
Varsinaisena juhlapaikkana oli vähän kumpuva keto noin 50 meetriä
kansakouluhuoneuksesta lounaaseen päin, paikka, joka jo aikoja sitten
oli ollut peltona siinä Vehkakunnaan metsän syrjässä, joka viimeisen
edellisenä kevättalvena oli kansakoululle raivattu. Tältä juhlakentältä
laski jyrkkä kalliolouheinen rinne Helmajärveen päin, jonka vesi
hiljaisissa laineissa taas hopeankarvaisena kimalteli auringon
säteissä. Sisäänpääsymaksu oli 50 penniä hengeltä. Kansaa karttui vähin
vielä, mutta joukossa oli useita, jotka pääsymaksua vaadittua
poistuivat syrjäpuoliin maksamatta.
Puhujalavaa koristi koivut ja pihlajat joiden lehdissä jo oli muutamia
kellastuneita, ja sen vieressä kajautti soittokunta kauppias Kosolan
johdolla klo 3 j. pp. "Maamme" säveleet raikkaaseen, vaikka ei enää
hyvin tuoksuvaan syyskesän ilmaan. Mahtavasti raikui sekä hongikossa
kansakoulun takana että Helmajärvelle päin.
Erkki Mäkelä astui sitten puhujalavalle tummanpunervissa
parkkumivaatteissaan, lakki kädessä niinkuin se oli soitonkin aikana
ollut.
"Naapurit, kyläläiset, kuntalaiset!" alkoi hän pontevalla äänellä.
"Ensikertaa raikuivat juurikään 'Maamme' laulun mieltä kohottavat,
isänmaallisesti innostavat säveleet monista vaskitorvista ympäri
Vehkakunnaan ja Mäkelän seutujen. Se raiku ja kaiku sukelsi ilman läpi
mahtavan kansallisen herätyspasuunan äänenä korviimme, poistaen
entisaikain taikauskoisuuden ja pimeyden peikot tältäkin seudulta
armasta isänmaatamme. Niin nuorten kuin vanhain kasvoista huomaa tällä
hetkellä innostusta ja ylevää tunnetta mielessä.
"Luullakseni jokainen läsnäolijoista tietää mikä on isänmaa. Sehän on
se maa, jossa meidän kotimme on. Me näemme aina jonkun kappaleen tätä
maata, tuota suurta Suomi-kotia edessämme (ojentaen kätensä
Helmajärveen päin):
"Me kättä voimme ojentaa
Ja vettä rantaa osoittaa
Ja sanoa: kas tuossa on se
Maa armas isäimme!
"Isänmaa ei siis ole mikään unelmaintakainen maa, vaan se on se, jossa
me elämme ja liikumme ja työskentelemme, jonka pinnasta leivän
kiskomme, jonka järvistä kalamme saamme, jonka oikeudet ja lait meitä
suojelevat kaikilta pahansuopien vehkeiltä, tulivat ne sisältä tai
ulkoa päin."
Puhui sitten noin vähän kuvallisin sanoin kuinka idästä heitellään
yksityisiä vihan- ja kateudennuolia meidän rauhallisten, ominaisten
olojemme häiritsemiseksi.
"Mutta me saamme luottaa hallitsijaamme ja vahvasti toivoa että hän
käsittää mitkä ovat meidän kansallisen olemisemme ehdot.
"Tehdäksemme olemisemme taatuksi on meidän kansalaisten puolestamme
pyrkiminen tietämiseen. Jokaisen on tarkoitus tulla käsittämään
ihmis- ja kansalaisoikeutensa ja mitä hänen kulloinkin on tekeminen ja
valitseminen niinhyvin oman itsensä kuin muiden ihmisten eduksi. Tiedon
valossa tullaan oivaltamaan oikea ihmisarvonsa, ja semmoinen ihminen
inhoaa kaikkea vääryyttä ja alhaista. Omasta itsestään täytyy tietysti
jokaisen tässä maailmassa etupäässä huolta pitää, mutta tietävän
ihmisen on myös mahdollisempaa tulla jalomielisiksi kaikissa toimissaan
ja menettelyissään muita ihmisiä kohtaan, kuin tietämättömän. Tämä on
totta huolimatta siitä etteivät kaikki opin omaajat ole jaloja. Tieto
selvittää ihmiselle velvollisuudet, ja tietävänä hän löytää rauhan ja
tyydytyksen töissään ja toimissaan, jos nämä vastaavat hänen
ihmisarvoaan.
"Vanhempain velvollisuus on kuten tiedätte, pitää huolta lapsistaan.
Sen myöntää jokainen, mitä ruokaan ja vaatetukseen tulee, ehkäpä
siinäkin mitä käsikähmäiseen tai kepilliseen kuritukseen tulee
(kuulijajoukosta kuuluu naurahduksia). Mutta vanhempien huoli lastensa
henkisestä kehityksestä tulee olla parempaa kuin mitä nyrkki ja keppi
voivat tarjota, eikä riitä sekään että lapset pannaan sen verran
luvulle että pääsevät ripille. Ei, ne ovat saatettavat tuntemaan mitä
jokapäiväinen elämä vaatii, ja sehän vaatii paljon. Tarvitsee tietää
kumminkin vähän mitkä ovat ruumiillisen elämisen, hyvinvoinnin ja
terveyden ehdot, miten maata tuottavaksi viljellään, kuinka
johdonmukaisesti ajatellaan, josta myös seuraa järjellinen elämä ja
toiminta. Niin esimerkiksi ajatteleva ihminen ei juo eikä tuhlaa, koska
hän oivaltaa että sellaisesta menettelystä välttämättömästi seuraa
ruumiin ja mielen ränstyminen ja omaisuuden hukka. Tarvitsee vielä
tietää mitä on tehtävä kunnan, maakunnan ja isänmaan yhteiseksi
hyväksi. Tieto suuren maailman menosta, koko ihmiskunnan ja eri kansain
kehittymisestä, toimista ja pyrinnöistä sekä entiseen että nykyiseen
aikaan on hyvin jalostuttava.
"Ilolla voi edistyksen ystävä mainita että kansakouluun, joka meillä
vasta on aivan nuori, kuten tuoreet kannontympykät tuolla rakennuksen
ympärillä (viittaa kädellään sinne) osottavat, että tuohon
kansakouluun, jonka tarkoitus on juuri saattaa ihmisalkuja tietämiseen,
heti ensi vuonna, viime talvena, lähetettiin lapsia 30:een asti.
Toivottavasti niitä pian alkavaksi lukukaudeksi karttuu jo 50:een.
Nuori on tuo 'opinpajamme', ei siellä ole vielä ehditty mitään valmista
takoa, mutta jotakin hedelmää lasten käsityksessä on jo kumminkin
huomattu. Liikoja ei pidä koskaan odottaa. Turhaa olisi kuvitella että
sitten kun kaikki olisivat kansakoulun käyneitä että sittenkään maailma
olisi mikään paratiisi. Kyllä sitä pahuutta aina on. Mutta kumminkin
olisi säädyllisyys ja kunnollisuus yleisempää, kun kaikki voisivat
johdonmukaisesti ajatella ja velvollisuuksiaan harkita. Ja tietämisen
laita on se, että jokainen siihen tultuaan kammoo tietämättömyyttä eikä
millään ehdolla tahtoisi tulla jälleen tietämättömäksi.
"Vaikka oletamme pakoksi kansakoulun käymisen jokaiselle lapselle, niin
se ei suinkaan oikein ymmärrettynä ole mikään kauhistava pakko.
Tiedämme kyllä että suomalainen rakastaa vapautta, joka onkin aina
ollut sen kultainen etu, ja että ihminen on aina taipuvaisempi
vapauteen kuin pakkoon, mutta hyvään pakoittaminen käy pian
miellyttäväksi pakoitetulle. Kepittämällä ja rusikoitsemalla eivät
lapset mielly hyvään mutta kauniilla esimerkillä. Ne elämänohjeet,
jotka todella ovat hyvät, täytyy miellyttäviltä ja jaloilta näyttää
lapsille. Silloin nämä taipuvat, sillä joskin ihmisalulla on taipumusta
pahaan, niin on sillä taipumusta hyväänkin. Hyvään taivuttakoon
vanhemmat lapsiaan kotona, ja kouluhan on tarpeen heidän apunaan.
"Maa on antanut meille taas hyvän vuodensadon, ja kun varallisuus
karttuu, niin enemmän voimme uhrata henkisiin tarkoituksiin. --
Vallitkoon pienessä juhlassamme iloinen mieli! Ja lopuksi: eläköön
valistuspyrinnöt."
Ainoastaan muutamia ääniä yhtyi "eläkööhön", suurin joukko katsoa
töllötti ja kuunteli kummastuksissaan tuota outoa...
Odottamatonta ja ilahuttavaa oli Erkille se että pastori Stenroth tuli
puheen päätyttyä häntä kiittämään ja kehui puhetta hyväksi. Ainoastaan
siitä huomautti, olisi pitänyt "maa on meille antanut sijasta sanoa:
Jumala on meille antanut..."
"Ja aikomukseni oikeastaan oli sanoa: luonto on meille antanut, mutta
kyllä Jumala tosiaankin oli ollut vielä parempi", myönsi Erkki. --
Sitten kohta lähti pappi kotiinsa. Leikit, kilpajuoksut ja
rinkitanssit, jotka sen jälkeen alkoivat, eivät suinkaan hänelle
sopineet kuten itse sanoi. Oli ollut vähän aikomusta Kosola-veljesten
kesken panna toimeen seuranäytelmät näiden kansanhuvien yhteydessä,
mutta siihen se aikomus jäi kun näytti mahdottomalta toteuttaa
näyttelijäin puutteen tähden.
Hauskasti se iltapuoli kului soiton vaihdellessa. Kilpajuoksussa, jossa
jaettiin pieniä kauppapuodin kapineita palkintoina, osottivat
puolikasvuiset kelpo ketteriä sääriä -- ei yhtä oivaa terävyyttä
salkoon nousemisessa. Vanhukset eivät tulleet lainkaan varsinaiselle
juhlapaikalle. Erkkikään ei siellä koko aikaa ollut, koska Hilma ei
jaksanut olla -- jaksamattomuus riippui sekä raskasmielisyydestä että
ruumiillisesta kivulloisuudesta, mutta edellisestä vielä enemmän.
Koko huvien aika oli muuten aivan rauhallista, mutta pari nuorukaista,
joista toinen oli oikeastaan vielä lapsi, olivat juopuneet pulloissa
muassaan kantamasta viinasta ja pakkailivat tavantakaa räyhäämään ja
iltasella klo 10 ajoissa rupesivat keskenään tappelemaan. Erkki
haettiin silloin paikalle, ja kun hän oikein vakavasti sanoi: "Kumma
ettette häpeä tuommoista silloin kun ihmiset siivosti ja sivistyneesti
huvittelevat", niin vetäytyivät he lymyyn kuin koirat saadessaan toruja
haltioiltaan.