XXIII.

Hilman luonteessa oli lapsuudesta saakka taipumusta mieltyä uuteen.

Milloin vaan hän tyttösenä sai kuulla ja nähdä jotakin, mikä ei kotona

ollut tavallista, tuli hän ihastuksiinsa niin että juosta hyppeli

lattialla ja sanoi: "kumpa äiti, kumpa isä meilläkin olisi tuommoinen,

ja kumpa sais nähdä semmoista mistä tuo äijä puhui, joka oli meillä

yötä!" Olipa tuosta tytöstä oikein kuin olisi ollut mikä pyhä tai

juhla, kun joku rohtojen tai rihkamain kaupustelija tuli ja sai yösijan

ja kertoi sitten yöntietäminä kaukaa, aina kaupungeista asti

kaikenlaisia mukavia asioita. Ja jos semmoisilla kuleskelijoilla oli

kuvapapereita tai viisuja, niin isän täytyi ostaa, ei auttanut mikään.

Eikä ne niin kalliita olleetkaan: 10, 15 tai enintään 20 penniä, mutta

lujaan pani ennen kuin isä noista rahoistaan luopui, ja äidilläkin aina

oli vastaan sanomista. Ne olivat tietysti vähäpätöisiä nuo kuvapaperit,

viisut samoin, mutta Hilmasta ne olivat erinomaisia, eivätkä

vanhemmatkaan niiden arvoa huonoksi arvanneet, pikemminkin katsoivat he

niitä ylellisiksi, jotka eivät talonpojalle kuuluisi.

Siten oli kokoontunut kuvia venäläis-turkkilaisesta sodasta, Genoveva

ja Smertsi-poikasensa kanssa ja elättäjä-peuransa kanssa metsäluolassa,

Kristus ristillä ja muita semmoisia. Viisuja tyttö luki ja mikäli sai

kuulla säveleentapaista, lauloi myös hyvin mielellään. Parempaa ei

hänelle katekismuksen ja raamatunhistorian ohessa ollut tarjolla.

Silloin sodan aikana ainoastaan sai lukea sanomalehteä.

Kun joskus posetiivinsoittaja kaukaa osui syrjäseutuun ja tuli Mäkelään

ja soitti, niin silloin Hilman riemulla ei ollenkaan ollut rajoja. Se

pani kauniisti, niin niin niin kauniisti!

"Minkäs luulet tuosta lapsesta tulevan?" sanoivat vanhemmat, muistellen

sanoja Johannes-kastajasta, hyvillään toisilleen välistä, mutta

toisinaan taas tuskaantuivat ja sanoivat: "sillä on vallan tavattomia

mielitekoja ja juonikas luonto."

Ja nuo vanhempain sanat ne sattuivat niin syvään tyttöseen, mieli kävi

pahaksi ja hän itkeä ryysti toisinaan säälittävästi. "Tavattoman

oitillinen ihmisenalku!" sanoi äiti tavallisesti ja koki lyömällä ja

piiskaamalla taltuttaa, mutta sitten tyttö vasta itkikin, itki

tuntikausia. Isä ei mielellään satuttanut kättään lapsiin. Ainoastaan

silloin kun tuli pappilasta ja pappiin suututtuaan oli jättänyt

sanomalehden tilaamatta, kupsautti suurella nyrkillään aviisia itisevää

tyttöä takaraivaan jotta tämä lensi suulleen lattialle.

Hilma oli puolikasvuisena jotenkin iloinen, mutta kun äiti tuli

vanhemmiten yhä jumalisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, vaikutti se

häneenkin masentavasti.

Sitten häntä taas virkisti rakastuminen Erkkiin ja Erkin lämmin

vastarakkaus, ja kihloissa ollessa ei hän mitään muuta ajatellut ja

toivonut kun sitä herttaista aikaa, jolloin Erkki muuttaisi hänen

luokseen.

Se aika tuli. Elämä tuntui enimmäkseen sanomattoman onnelliselta, kun

kumpikin yhä rakastivat toisiaan. Mutta tuo onnellisuus ei saanut olla

häiritsemättä. Erkin ja vanhusten väli oli hänen mielestään katkeraa

riitaisuutta, ja hän sydämestään olisi toivonut sovinnollista elämää.

Ja vaikka miehensä koki häntä lohdutta, paheksi hän kuitenkin, ja se

sitä raskaammalta tuntui kuin sisimmissä ajatuksissa oli herännyt

ristiriitaisuutta, vakuutus alkanut horjua ja oli joutunut epäilemään

tokko hän ja Erkki ovatkaan oikeassa. Kenties vanhemmat ovatkin

oikeassa Jumalan edessä...?

Tuommoista ristiriitaisuutta ja epäilystä oli hän jo useasti tuntenut

ennen sitä, kun äiti tuli heidän tupaan ja riehui kauheasti hänen

puheittensa johdosta. Ja takanapuhuminen oli silloin myös semmoisen

sisällisen epäröinnin synnyttämä. Kun äiti sitten sattui osaamaan

arimpaan kohtaa, muistuttaen Jumalan rangaistuksesta, niin murtui

tyttären koko vakuutus ja samassa poistui kaikki rauha.

Lapsuudesta saakka hän oli käsittänyt Jumalan semmoiseksi olennoksi,

joka tosin on armollinen, mutta vihastuu myös, vihastuu hirmuisesti,

ihan niinkuin ihminen, ainoastaan sillä eroituksella että hän on

pitkämielisempi armosta kuin ihminen, mutta myös pitkävihaisempi,

iankaikkisesti kostava. Tähän asti ei hän kuitenkaan ollut tuota niin

syvästi miettinyt, mutta nyt, nyt tunsi hän oikein tuntemalla että

Herran raskas viha oli hänen päällään. Samalla vaivasi raukeus ja

väsymys ruumista, jota seikkaa osaksi selvitti se että hän oli tilassa,

jonka luonto on ainoastaan hänen sukupuolelleen määrännyt.

Eräänä sunnuntaina kevätkesästä hän kävi kirkossa. Silloin saarnattiin

rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Pappi koki hyvin laajasti ja

valaisevasti kuvata sanankuulijainsa eteen sitä julmaa olotilaa, jota

ilmaisevat sanat: "koska hän helvetissä vaivassa oli" ja "minä kovin

vaivataan tässä liekissä." Haki selitykselleen pontta sieltä täältä

raamatusta, erittäinkin Johanneksen ilmestyskirjan 21 luvusta, pannen

suurta painoa sen 8 värsylle: "Mutta pelkureille ja uskottomille, ja

hirmuisille, ja murhaajille, ja salavuoteisille, ja velhoille, ja

epäjumalisille, ja kaikille valehtelijoille, pitää osa oleman siinä

järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, joka on toinen kuolema."

Tämä saarna pani hänet yhä pahemmin kauhistumaan. Vaikkei tuntenut

omassatunnossa itseään syypääksi noihin kauheisiin synteihin, joita

pappi raamatun mukaan luetteli, niin tunsi itsensä kumminkin pelkuriksi

ja uskottomaksi, ihan kykenemättömäksi luottamaan Kristuksen

sovintokuolemaan, josta pappi myös puhui. Eikä sekään tuottanut hänelle

rauhaa että koki papin ja kirjain neuvon ihan huolehtimatta antautua

Vapahtajan armosyliin. Jonkun hetken tunsi viihdytystä, mutta jälleen

samaa epäilyksen tuskaa. Sitten vielä oli eräältä kuleskelijalta tullut

saaneeksi "Joonas Hookananpojan näky" nimisen kirjan, jossa kuvattiin

helvetin tuskaa vielä kauheimmin värein kuin raamatussa, ja sanottiin

naisten saavan vielä kärsiä hirmuisemmasti kuin miesten, syystä että

Eeva toi synnin maailmaan. Erkki tosin päästyään tuon kirjasen perille

viskasi sen tuleen ja sanoi:

"Pitäisikö tuommoista moskaa uskoa, joka ei varmaankaan muuta ole kuin

kohmeloisen pahoja unennäköjä." Mutta silloin anoppi valitti vävyn

julmaa jumalattomuutta, eikä Hilmakaan voinut toisin nyt enää Erkistä

ajatella.

"Se ei ole oikeaa", sanoi äiti usein Hilman ruumillisesta

kivulloisuudesta; "on sitä tuossa tilassa oltu ja kuitenkin terveinä

pysytty. Se ei ole Jumalan tautia, se on pahansuopain panema tauti." Ja

Erkin ollessa käymässä kotipuolellaan, jossa hän viipyi viikon päivät,

hankki vanha Heta Haltion Matin kylvettämään ja noitumaan Hilmaa. Tämä

jo harmaantunut ukko, jonka silmissä huomasi kavaluutta ja viekkautta

sekaisin, selitti erään nuoren lähellä asuvan vaimoihmisen, kateellisen

ja pahansisuisen, saaneen aikaan kivulloisuuden, oli näet ruumiin

multaa, kirkkomaasta otettua, tipauttanut Hilmalle tarjoamaansa

kahvikuppiin. "Mutta kyllä paranee", vakuutti tietäjä, "ette uskokaan

kuinka monta Haltion Matti on tuskistaan päästänyt."

-- "Heikin Kaisa sen on tehnyt, Heikin Kaisa", pani vanha Heta.

Erkki sai vasta viikkojen päästä tietää tuosta noitaukon käymisestä.

Heta oli kieltänyt Hilmaa sanomasta sitä laisinkaan miehelleen. Mutta

Hilma, joka puoleksi uskoi taikaparannusta, vaikkei siitä mitään apua

tuntenut, ei voinut ajanpitkään olla ilmaisematta Erkille siitä

johtuneita sieluntaisteluitaan. Vähältä oli Erkki itkeä, niin kovasti

se häneen koski tuo noitaukon käyttäminen.

Piirilääkäri asui neljän peninkulman päässä. Hänen luonaan käytti Erkki

vaimoaan syyskesällä. Lääkäri näytti, mielipahaksi kummallekkin,

jokseenkin välipitämättömältä, tutki kuitenkin vähän, sanoi

raskasmielisyyden ruumiillisen kivulloisuuden raskaana-olon kanssa

olevan niin kummallisesti yhdistyneinä ettei hän tietänyt mikä oikein

auttaisi. Ensimmäinen ehto parantumiseen olisi koettaa olla keveällä,

iloisella mielellä. Antoi sitten lääkereseptin, jolla otettiin

lääkkeitä apteekista.

Niin pitkä hevosmatka ensimmältä pahensi Hilman tilaa, mutta sitten hän

tunsi muutamien viikkojen kuluessa jonkunlaista helpotusta. Ei juuri

yhtään päivää ollut hän koko kesänä tykkänään makuulla, eikä ihan

työtönnä, ja nyt kulutteli enemmän osan päiviä Erkin kanssa

peltokedolla heiniä haravoimassa ja leikkuupellolla sitelemässä.

Oltiin lokakuun lopulla. Maa oli vielä sula ja seudulla lepäsi niin

paksu sumu, että Mäkelän uuden tuvan peräkamarin lasista tuskin saattoi

kansakoulurakennusta Vehkakunnaalla eroittaa. Ihmiset tunsivat

kummallista alakuloisuutta juuri tuon raskaan ilman johdosta, mutta

toisaalta eräs seikka ilahdutti mäkeläisiä.

Hilma, joka koko kesän oli ollut niin synkkä, näytti nyt tavattoman

hilpeältä. -- Ei mitenkään tahtonut pysyä sängyssä, vaikka Heikki ja

jokainen pyysi. Tuon tuostakin nousi hyertelemään sille pienoiselle,

jolle oli viime yönä elämän antanut. Oo kuinka hän on iloinen! Kaikki

se paha, joka yli puoli vuotta oli raskauttanut hänen sieluaan ja

ruumistaan, oli nyt kadonnut. Jumala, tuntui hänestä, katsoi nyt

laupiaana ja armollisena hänen puoleensa, kun oli lahjoittanut entisen

keveän elämän, -- niin, sitäkin keveämmän, hänelle takaisin ja sen

lisäksi hänen kauttaan tuottanut uuden elämän tuossa poikasessa.

Mutta iltahämärän alkaessa rupesi häntä pyörryttämään, ja heti paikalla

tunsi samaa mielenmasennusta kuin ennenkin.

"Kuolla minun täytyy sittenkin ja voi kauheaa -- jo tänä yönä joutua

helvettiin", huusi hän väännellen vuoteella ja pyörtyen sitten hetkeksi

aivan tajuttomaksi.

Erkin hätä oli sanomaton. Ajaako hän lääkäriä hakemaan -- neljän

peninkulman päästä, ja kuka takaa olisiko kotonaan! Lääkäri omassa

kunnassa olisi hengen asia, ja tois-pyhänäkin meni kunnanlääkärin-asia

vastustuksen takia myttyyn, ja jo toisen kerran! Meneekö hän

piirilääkäriä hakemaan tai laittaako muita sitä hakemaan? Ei itse hänen

ei käy meneminen, sillä varmaankaan ei enää näkisi Hilmaa elävänä.

Mutta koettaa täytyy saada muita hänen omalla hevosellaan. Ketä? Toisen

tuvan Heikin? Jaa.

Mutta kun hän sitten pyysi häntä mistä maksusta hyvänsä, rupesi tämä

pitkiin arveluihin. Ei, ei jumalantähden ollut aikaa arvella. Hän

riensi opettaja Kosolan luo, ja tämä lähti heti.

"Tokkopa tohtori sille mitään mahtaa, kuolee se kumminkin", tuumivat

vanhukset. Ja Heta itkien lisäsi: "Hae toki pappi että sielu tulis

pelastetuksi! Enkä minä vieläkään usko että siinä on oikea, voi voi jos

sais sen Haltion Matin tänne."

"Teidän ei pidä", sanoi Erkki raskaalla äänellä, "kaikilla

hullutuksilla sekoittaa hänen mieltään. Lääkäriä ainoastaan

tarvittaisiin, koetteeksi kumminkin, mutta mistä se nyt siepataan."

Sitten hän kyseli hiljaa Hilmalta, tunsiko hän hänet ja ymmärsikö hän

asioita. Hän ymmärsi kaikki selvästi, mutta Jumala uhkaa häntä

iankaikkisella rangaistuksella. Oo, jospa Jumala soisi hänen vielä

tämän yön yli elää, mutta ei ei, kauhea olo lähestyy...

"Älä usko sitä että se on kauhea, se on harhaluuloa", pyysi Erkki

hartaasti ja painoi kädellään hänen otsaansa.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän äkkiä, outoa terävyyttä silmissä.

"Minun tuntoni ja järkeni sanoo että kärsimyksillä on loppu."

Samassa tuli Ylli-ukko tuvasta peräkamariin ja sanoi liikutetulla

äänellä:

"En koskaan, hyvät lapset, vaikka olen koko elämäni kuullut

saarnattavan, ole näin syvästi ajatellut mitä meiltä vaaditaan

tullessamme Herran tuomiolle tekemään tiliä kaikesta. Nyt vasta sen

oivallan, kun näen Hilman lähestyvän sitä suurta tilintekoa. Mutta

koeta lapseni luottaa Kristuksen armoon. Minä lähden hakemaan pappia."

"No, hakekaa sitten pappi", sanoi Erkki ja huokasi.

Mutta ei ukko tavannut pastori Stenrothia kotona, oli haettu toisaalle

sairaan luokse.

Seuraavan päivän iltapuolella oli Hilma vielä elossa, mutta kovin

heikko, tuskat panivat vireille viimeisetkin voimat.

Kosola palasi ilman lääkäriä. Hän oli ollut pitkällä matkalla toisella

laidalla piiriä.

Pappi oli jo aamupäivällä käynyt sairaan luona ja antanut hänelle

Herran ehtoollista. Sairas oli silloin ollut levollisempi, mutta nyt

iltapuoleen kovenivat tuskat.

Pappi tuli toisen kerran hakematta ja kaikki Mäkelän iäkkäämmät ihmiset

olivat peräkamarissa loppua katsomassa. Pappi koki lohduttaa sairasta,

joka vielä vähän oli selvällä ymmärryksellä.

"Niin, niin, mutta mutta minun tilani on surkeampi kuin pastori

arvaakaan", valitteli Hilma. Pyysi sitten vanhemmiltaan anteeksi omaa

kovakorvaisuuttaan, jota tunnusti heidän neuvoilleen ja varoituksilleen

osottaneensa.

"Kaikki anteeksi, kaikki anteeksi", vakuuttivat vanhukset kuin yhdestä

suusta, äiti kovasti itkien ja isäkin liikuttuneena.

Myös pyysi sairas hartaasti anteeksi vanhan tuvan Kaisalta sitä että

oli ihan totta joskus ajatellut että Kaisa oli hänelle nämä tavattomat

kärsimykset tuottanut. "Se on erhetys ja suuri synti sekin, tämä ei ole

ihmisten panema tauti, se on Jumalan kova rangaistus."

Sitten alkoi viimeinen taistelu.

"Voi kuinka kau-kauh -- ei -- tie-tied... usko... voi mihin..."

Ne olivat loppuvan viimeiset sanat. Pappi laski kätensä ristiin

rinnoilleen ja lausui hartaasti:

"Oo Herra sinun loputtomasta armostasi!" Haltion Matti -- Heta oli

päivällä haettanut taloon -- tuli samassa sisään, metsäntörkyjä ja

muita taikakaluja kainalossa, mutta säikähtyneenä pudotti ne ja vapisi

koko ruumiiltaan.

"Niin sitä täältä mennään. Hilma tietää jo enemmän kuin me." Heta itki

ja huokaili tuota sanoessaan.

"Joo joo, enemmän tietää, paljon enemmän", sanoi Ylli miettiväisesti,

-- Erkki syvästi suruissaan virkkoi:

"Aivan niin, emme me jälkeenjääneet voi nähdä lähteneen matkaa

kauemmaksi. Vähän tiettään näissä asioissa: se vain tiettään että luulo

ei ole tiedon arvoinen. Paljon sitä kärsitään harhaluulojen tähden..."