Kesä, se tuli tavalliseen tapaansa, ruoho kedoilla ja niityillä
viheriöitsi, samoin lehtipuut metsässä. Kevätkylvöjen oraat venymistään
venyivät, saavuttamatta kuitenkaan pituudessa rukiinlaihoa, jotka
näyttivät venähtävän oikein harppauksilla. Kasvimaailma oli taas niin
viehättävä, ja Helmajärvi jonkun matkan päässä Vehkakunnaalta etelään
ja lounaaseen päin, pälyi väliin kauniina, hopeankarvaisena, väliin
taas kun tuuli sadepilveä nosti, riehui harmaana, liikuttavan
mahtavana.
Tuommoista olivat vanhukset monen monta kertaa nähneet, mutta aina se
tuntui virvoittavalta, ja herätti vireille yhä entisiä muistoja. Paljon
oli Mäkelän seutu heidän aikanaan muuttunut, vaikka se tosin oli
tapahtunut vähitellen. Ensin sauna pienessä aukossa kantojen keskellä,
sitten se vähäläntä matala tupa, joka vielä nytkin karjanlatona toi
mieleen menneitä aikoja, aina kun sinne meni ja ulkoakin katsellessa se
toi muistoja, kuinka silloin ja silloin raannettiin ja aukkoja
suurennettiin, peltoa kuokittiin ja kiviä väännettiin ja kuinka monasti
oltiin väsyksissä ja toisinaan lähes toivottomuudessa. Kun milloin
vuodenkasvua pelloissa näännytti pitkät poudat, milloin liotti
liiallinen märkyys. Ja ne monet illat, jolloin kirkas pohjoinen, päivän
kirpeästi puhalleltuaan, myöhemmin tyyntyi ja pani kovasti pelkäämään
ja monasti purikin kytökylvöt kokonaan, jopa pelloissakin vahingoitti.
Sen työn mikä tehtiin suossa ennen kuin se sulille tuli, vei monasti
yksi yö. Toisinaan upposi lehmä nevaan taikka kitui ja kuoli, toisinaan
hevonen kävi ontuvaksi, jopa yksi kuolikin. Joskus liikkui tauti
ihmisissä koko seudulla. Monta tunnettua kuolema kaasi ja kumma
kolkotus tuntui omalla sydämellä, muistutus että niin täältä lähdetään.
Tulipa jonkun kerran itsekin kipeäksi, ja todella luuli lopun lähellä
olevan. Sen lisäksi ennustettiin toisinaan sotaa, ja maailman loppu
oli kerran ihan tulemaisillaan. Moni jätti jo niittynsä jopa
viljapeltonsakin eläinten haaskattaviksi. Mutta Ylli oli siksi
kovaluontoinen että ei jättänyt, ja onneksi se olikin kun Herra vielä
maailmaa säästi.
Muistot olivat siis osaksi katkeroitakin; mutta ne olivat
koettelemuksia, joiden perästä aina paremmat ajat koittivat. Herra vaan
heitäkin oli tahtonut puoleensa vetää, hän, jonka eteen heidän kentiesi
kuinka pian tuli astua tiliä tekemään huoneenhallituksestaan. Eläimien
onnettomuuksia ja muutamia ihmistenkin tauteja olivat tosin pahat
kateelliset ihmiset häjyn hengen kautta joskus tuottaneet, mutta kyllä
Herra sentään oli enimmäkseen niinhyvin itse rangaissut kuin onneakin
antanut. Ja olihan heillä onneakin tavallisesti sitten kun ensimmäiset
kymmenen vuotta tai vähän parempi, oli kituvammasti kulkemaan päästy.
Kovasti liikutti mieltä, erityisesti nyt kesän aikaan, tuota kaikkea
muistellessa ja katsellessa Mäkelää, sen kartanoa ja peltoja,
lähiniittyjä ja metsiä suvisessa koristuksessaan. Paremmin heidän olisi
pitänyt, muistutti Heta toisinaan, ottaa vaaria Herran kutsumuksesta ja
hyvyydestä. Sen myönsi Yllikin, mutta tunnusti myös ettei häneltä
tahtonut tulla oikein usein ajatelluksi autuuden-asioita.
Muuten olisi aika kuitenkin mennyt entisen tapaista rauhallista
menoaan, mutta tuon vävyn itsepäisyys ja uudet puuhat kävivät vaivaksi,
tuottivat rauhattomuutta. Vaikka valitus oli lähetetty kuvernööriin,
yhtäkaikki pinnisti Erkki omaa oittiaan läpi, ja Vehkakunnaalla
timprata läiskytettiin yhä. Jos kansakoulun perustamispäätös
kuvernöörissä kumottaisiin, niinkuin koko seurakunnan tähden
toivottavaa oli, niin yksin joutuu kustantamaan koko koulun puuhat.
Silloin on talo mennyttä. Ja se on kaunista Mäkeläisen tyttöparalle!
Hänen aikeensa oli tuo vävy-juutas kääntänyt aivan nurinpäin. Mutta
kuitenkin hän tahtoi olla rehellinen puolestaan ja katsoa perään, että
metsät ja vielä jakamattomana olevat niityt tulivat kesän aikana
tunnollisesti jaetuiksi. Tahtoo hän kuitenkin Erkiltä erityistä
takausta, että eläke heille vanhuksille ja miehelään vietyjen tyttärien
perintöosa tulee oikein suoritetuksi. Sillä vaikka se tuo Erkki
saaneekin kotoaan suurenlaisen perinnön, niin häviö siitä yhtäkaikki
täytyy tulla noin menetellessä.
Kevättalvella oli Erkki tuonut auran kaupungista, ja nyt myllästi sillä
Mäkelän peltoja, jotka ennen oli kuokalla ja sahroilla nurin saatu. Se
nyt olisi saanut sillään olla se asia, niin kuin sekin, että kylvää
heinänsiemeniä peltoon ja aikoo sillätavoin heiniä Mäkelän vainioista
tuottaa. Tavattomia ja tarpeettomia asumistavan muutoksia nuokin olivat
Yllin mielestä, mutta että Erkki päätteli hankkia niittokoneen
tulevaksi kesäksi, se oli aina vaan tavattomampaa. Oli sitä ennen
viikatteella heinä kumoon saatu, tarvittiinko siinäkin nykyaikana noita
kummallisia konelaitoksia!
Ja kaiken tämän lisäksi oli Erkki pitkin kesää tuon tuostakin puhunut
raittiudesta, ettei saisi maistaa väkijuomia nokkuakaan. Mitä sekään
oli uudenaikaisia hullutuksia! Oli näihin maailman aikoihin ryypätty
silloin kun sopinut oli ja tehty taas työtä. Rapajuopot ovat
rapajuoppoja, ne jotka viikottain juovat, mutta on niitä miehiäkin
ollut.
Tästäkin oli hän Erkin kanssa monta kertaa väitellyt ja sanonut:
"Sanassa sanotaan että viina virvoitta sielun ja ruumiin", ja voihan
sitä itsensä pidättää liikoja ottamasta vaikka jonkun ryypyn ottaakin.
Näihin huomautuksiin oli Erkki vastannut: että hän kyllä voi nauttia
kohtuullisesti niin kuin vaarikin. Mutta täällä kun ovat semmoisia
juoppoja, etteivät voi sivistyksen eduksi panna edes muutamaa kymmentä
penniä, sitä vastoin väkijuomiin kuinka paljon hyvänsä, niin täytyi
hänen edistyksen miehenä kelvata tässäkin suhteessa muiden esimerkiksi.
Ja sanoihan se Paavalikin ettei pitänyt nauttia semmoista, josta heikko
veli pahenee.
"Sinä olet erinomaisen puhdas ja hyvä mies, oikein maan mainio", tapasi
Ylli siihen ivallisesti vastata.
Kerran -- se oli syyspuolella kesää -- olivat Mäkelän vanhukset ja
kummankin tuvan haltijat pyydetyt häihin erääseen neljännes peninkulman
päässä olevaan taloon, Kiikkalaan. Siellä oltiin iloisia ja ryypättiin
myös, Erkki kuitenkin hyvin taitavasti ja arvelemalla. Oltiin siellä
lähes kaksi vuorokautta. Vanhan tuvan Heikki oli kaiken aikaa
oivalailla päissään ja muutamia kertoja yritti antamaan selkään
joitakuita räyhääviä nuorukaisia. Kun muut mäkeläiset, niissä
vaimonsakin, toisen hääpäivän iltana lähtivät kotiin, teki Heikki tenän
eikä lähtenytkään, eikä edes antanut pois rahojaan, vaikka vaimonsa
kovasti tahtoi.
Aamulla kun aurinko jo oli aikoja noussut, Heikki vasta tuli ja niin
surkean ryöttäinen ja alakuloinen. Kaisa haukkui ankarasti.
"Sen könttyrä ei illalla tullut vaikka minä pyysin".
Vanhukset tulivat katsomaan, ja tuli sinne vanhaan tupaan myös Erkki ja
Hilma sekä sattui sitä paitsi muutamia vieraitakin tulemaan.
Viimeksimainituista muutamat tiesivät ja kuiskasivat että Heikki oli
tänä aamuna kello kuusi nähty makaavan Lokaisenpuron partaalla
rapakossa. Heikki siinä nurrumielellä ja hämmästyksissään valitteli,
että kukkaronsa oli kadonnut ja siinä oli ainakin 50 markkaa rahaa.
Kaisa itki ja haukkui.
"No ei se usein tapahdu", koetti Heikki vähän kiivaasti puolustella
itseään. Ylli sanoi halveksivasti ettei ole mies eikä mikään, joka
päättömästi itsensä juo. Heta räpätti aikalailla.
"Mikä sinut pani nyt niin juomaan. Herra armahtakoon! Hohoi", huokasi
hän syvästi perään.
"Siitä on hyvä ettei Erkki juo", ihanteli Hilma.
"Vaari! Enkö siinäkin ole ollut oikeassa että olen väittänyt paraaksi
olla kokonaan maistamatta väkeviä? Kun kelpo miehenkin noin käy, mitä
sitten rentuille tapahtuukaan!" Erkki näytti voitollisen varmalta.
Hänelle oli selvinnyt raittiuden periaate täydellisesti.
Ylli ei hetkeen puhunut mitään, Katseli vain pitkin nenäänsä. Sitten
hän sanoi vähän arvellen:
"Kaikilta nuorilta miehiltä puuttuu vanhain miehuus ja kestävyys.
Ihmiset ovat kauheasti huononneet yhdessä miespolvessa."
Puhukoon mitä tahtoo, ajatteli Erkki. Mutta kyllä hän kohottaa
raittiudenkin lipun tällä kiusallisella paikkakunnalla. Tahtoo näyttää
mitä edistyksen mies saa aikaan kaikilla aloilla. Nuoretko olisivat
saamattomia, tyhjänhuutajia! Ei. Yritetään. Eilen otettu olkoon
viimeinen ryyppy!