Vehkakunnalla timprattiin niin että läiskyi. Pakkanen oli vielä useita
kertoja palannut jähmetyttämään auringon lämmöstä pehmennyttä lunta,
olipa satanut uuttakin, joten keli toisinaan oli aimollinen. Niin oli
ollut mahdollista saada hirsiä Vehkakunnaalle. Erkki oli ollut niin
omapäinen että vaatimalla vaati niitä tuotaviksi, -- ainakin toiset
puolet kunnan talollisista olivat laiminlyöneet. Mutta hän kun
välttämättä tahtoi aikeensa toteentumaan eikä olisi suonut enää
virastoihin riitelemälläkään yritystä viivytettäväksi, niin pani omat,
syystalvella riihirakennusta varten hakkaamansa hirret alttiiksi ja
ajatti ne talkoolla Vehkakunnaalle.
Aika tuntui kamalalta vanhasta Yllistä. Erkki pannut hirtensä ja
laittanut talkoon kansakoulua varten. Ja tuolla ennen niin
rauhallisella Vehkakunnaalla, jossa näihin asti oli seisonut aimo
kuusi- ja koivumetsä lintujen, kettujen ja jänisten viehättävä asunto,
ja joka hänessä herätti monta rakasta nuoruuden ja miehuuden muistoa,
siellä nyt moinen haaskaus, kolina ja läiske! Mäki näkyi siihen
edutuvan päätyakkunaan yhtä selvästi, vaikka etäänmältä kuin uusi tupa
sivuikkunaan. Aina niihin silmä kääntyi kumpaankin. Hän oli
vuosikymmenien kuluessa usein ajatellut että senpä mäen hän säilyttää
entisessä muodossaan, kun moni muu seutu oli hänenkin asumisestaan
tavattomasti muuttunut. Se näytti kyllä olevan hyvää peltomaata, mutta
sitä hän ei kuitenkaan aikonut perata, ennen kuin kaikkialta muualta
loppuisi...
Ja nyt oli käynyt sillälailla... Ja hän katui että luovuttikaan talonsa
pois. Niin no, hän oli tuntenut vanhuuden raukeutta ja väsymystä. Ja
vaikka hän oli pitänyt Erkkiä kummallisena, kovin tavattomana miehenä,
sittenkään hän ei ollut aavistanut tuota kaikkea. Merkillistä! Kyllä
hänkin oli suuria muutoksia saanut aikaan tällä Mäkelän mäellä ja
kankaalla, olipa useita etäisiä rämeitäkin muuttanut viljaviksi
kydöiksi. Mutta Erkin moisia puuhia hän ei ollut milloinkaan ajatellut.
Ei, ne menivät kohtuuden yli, joista ei ennen ollut aavistustakaan...
Olisi hänen toki pitänyt pitää omanaan Vehkakunnas kuolemaansa asti.
Lempoko tuota aavisti.
Hän ja Heta olivat taas yhdessä nuhdelleet Hilmaa, elikkä valittaneet
kuinka eriskummallinen mies tyttö-parkasella oli. Eipähän sitä Erkin
päätä saanut nuhteilla eikä valituksilla kääntymään. Muttei se
Hilmakaan nuhteista ja valituksista parantunut. Erkin puolta vain
koetti pitää ja lopulta, kun ei muuta neuvoa ollut, rupesi itkemään...
Tätä kaikkea Ylli varsinkin eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun
keskivaiheilla mietti, ja oikein tahtoi suru voittaa ukon. Koko elämän
matka palasi vähitellen mieleen. Ajopojan-ajat ja varsinkin paimenessa
käynti, nuo autiot rämeiköt ja lehmänkellojen lakkaamaton pompotus ja
kalkatus... Tulihan hänestä mieskin ja renkinä raansi useita vuosia.
Oli tuota viimeiseltä muutamia satoja ruplia rahaakin. Niiden avulla ei
hän olisi kuitenkaan pitkälle pääsyt. Mutta onni potkasi hänelle
rikkaan akan, kuuluisan Kolmihaaran tyttären. Kovaa oli ensimmältä,
vaan apu tuli kun ahkeroita oltiin. Herra antoi hyviä vuosia, muuten ei
siitä olisi mitään tullut. Aina hän oli miehestä käynyt. Pois se hävisi
Tohula, kyllähän sen tietää kun työkseen juotiin. Hänelle ne tulivat
Tohulan maat hypoteekista, mutta rahaa siinäkin tarvittiin. Nyt tuo
poika, Santeri -- heittiö, kuleskelee ympäri maailmaa. Se on kans yks
viraton herra, elikkä hännätön koira... Ei... välttämättömästi hän
tahtoisi entistä rauhallista elämää ja eihän se ollut mitään rentun
elämää. Siihen tapaan tulisi hänen jälkeistensäkin elää, asua taloa
eikä hommata turhia...
"Hyvää päivää, vanha Mäkelä!"
"Kas, mikä sen Santerin siihen nyt lennätti? Minä tässä juuri ajattelin
sinuakin. Minä olen kuullut että olisit ollut rautatien töissä siellä
Savon maassa näihin aikoihin."
"Olinhan minä siellä mutta sain tiedon poikani kuolemasta ja tulin
kotiin sitä hautaan laittamaan", vastasi Santeri vilkkaasti.
Teeskenneltyä nöyryyttä huomasi hänessä. Sanoi kuulleensa että isäntä
oli jo jättänyt isännyyden-ohjakset. Niin, ainahan sitä tapahtui
jotakin uutta poissaolon aikana. Kansakoulunkin olivat kuulemma
päättäneet perustettavaksi, ja oikein se oli hänenkin mielestään.
"Vai niin. Se on sinun mielestäs oikein että talot hävitetään ja
ruvetaan herrain vehkeitä noudattamaan."
"E-en mi-minä tuota tiedä. Taitaa olla väärinkin."
"No se on ihan päin männikköön. Meidän köyhässä kunnassa ei olisi
tarvittu kansakoulua vielä moneen vuoteen, jos sitä koskaankaan
tarvittaisiin. Nurinpäin se on nyt koko maailma."
"Kyllä minä olen sitä kuullut muiltakin kunnan miehiltä että moitittava
päätös se oli, tuota niin. Mutta minulla olis erästä asiaa. Eikö isäntä
-- isännäksi minä vieläkin sanon -- eikö tuota isäntä olis niin hyvä ja
lainais minulle muutamia markkoja rahaa. On niin tässä köyhyyttä."
Ylli mietti. Sepä erinomaista että häneltä syytinkimieheltä tultiin
vielä rahaa lainaksi pyytämään. Kyllähän sitä nyt sen verran hänellä
oli. Mutta hän otti jälleen puheeksi kansakouluasian.
"Mitenkähän se olisi jos valittaisi kuvernööriin, eiköhän siihen
valitukseen monikin kuntalainen yhtyisi. Sinä kai olet semmoisia
valitusasioita ennenkin toimittanut?"
-- "Joo joo, niin hän oli, kyllä hän osaisi kuvernööriin kirjoittaa."
-- Kun oli ison aikaa jutusteltu, päätettiin kirjoittaa valitus. Ylli
haki uudesta tuvasta mustetta ja paperia edustupaan. Monta tuntia
kirjoitti Santeri ja koko paperiarkki täyttyi. Pitkäveteisesti siinä
selitettiin kunnan köyhyyttä, kuinka maa ei tahtonut täällä antaa
työlläkään viljaa, kuinka köyhiä on paljon ja kunnan verot suuret.
Pappilaakin oli täytynyt ehtimiseen korjata, kirkko tarvitsisi
korjaamista. Viinaverorahat tarvittiin kiertokoulunopettajan
palkkaamiseksi. "Näihin asiaseikkoihin nojautuen", -- niin loppui
valituskirjoitus -- "ja kun kunnassa kerran on jo kiertokoulu ja
sunnuntaikoulujakin on, ja niitä pijetään melkein joka pyhä ja niissä
opetetaan Jumalan sanan valoa, niin on meijän allekirjoitettujen
toivomus, että Herra Kuvernööri kumoaisi sen Päätöksen, jonka
kuntalaiset tekivät yllä mainittuna päivänä."
Ylli veti koukeroisen puumerkkinsä nimensä alle. Ja hän käski Santeria
kokoamaan nimiä kirjoituksen alle sekä antoi hänelle 10 markkaa.