Muutamien viikkojen perästä eräänä sunnuntaina kutsui Ylli koko väkensä
edustupaan kahville. Nyt oli juotava ainakin ensimmäinen kuppi viinan
kanssa, kaikilla aikaihmisillä siihen oli tällä kertaa pakko kohtuuden
mukaan, sanoi ukko. Tuima väkevänhaju lemusi kahvihöyryyn tuossa
vähänlännässä kammiossa. "Ei pidä nyt pois kiirehtiä", kielteli
hän, jos ken yritti kahvinsa juotuaan lähtemään. Hän otti itse useampia
ryyppyjä, tarjosi myös Heikille ja Erkille ja muillekin
mieshenkilöille. Erkki ei tahtonut ottaa edes toista ryyppyä, ja appi
sai taas, niin kuin usein ennenkin aihetta muistuttaa: "Ei mies siitä
pahene jos useammanki ryypyn ottaa milloin niin sopii." Hän naurahti
perään mutta kävi jälleen puhumaan:
"Minulla on tässä suurellisia muutoksia mielessä. Tuota -- nuo jalat
tuntuvat jo tavasta niin raskailta, samoin tuolla selässä ja hartioissa
on jotakin liikaa painoa aina välimittäin, enkä minä muuta syytä siihen
tiedä kuin että -- kuolema kolkuttelee ja muistuttelee että maa
sinustakin on jälleen tuleva... Hohoi" (Hän ajatteli pitkään.) "Kyllä
se on nuorten vuoro astua eteen. Minä olen aikani auttanut, kovasti
raatanut, niin kuin sen tunnen jäsenissäni. Tämä talo -- luullakseni
näyttää etten puhu turhia. Kylmä metsähän tuo oli lähes neljäkymmentä
vuotta sitten, mutta nyt tässä on sentään peltoa ja kartanoa on kans."
Hän kaasi taas viinaa laseihin ja kehoitti "ottamaan." Erkki ei
ottanut. Sitten hän jatkoi: "Niin kuin toisinaan on puhetta ollut
jaetaan Mäkelä kahteen osaan, ja se tapahtuu tänä syksynä jo aluksi. Te
nuoret miehet, Heikki ja Erkki, tulette nyt ohjiin, omalla puolellanne
tietysti. Mutta kyllä minä tahtoisin, että minun ajatuksiani ja
tuumiani pidettäisiin tästäkin lähin jonkinmoisessa arvossa, luulempa
kuin luulenkin kokeneeni vähän enemmän kuin teistä kumpikaan. Niin että
-- minä tarkoitan -- neuvojani kuultaisiin aina silloin tällöin."
Heikin suu oli isäukon puhelun aikana vähän väliä vetäytynyt
tyytymyksen hymyyn. Ja nyt hän tahtoi sanoa mutta arveli ensin.
"Joko se isä nyt meinaa heittää vähemmälle talon homman kanssa?" Hänen
äänensä vivahti hyvästi äitinsä rupattavaan ääneen, mutta puhetapa oli
hitaampaa.
"Minkälaisissa asioissa te sitten tahtoisitte mukautumaan neuvoihinne?"
kysäsi Erkki, joka näytti hyvin ajattelevalta apen puheen johdosta.
"Arvo sitä tietysti on aina annettava vanhuksen sanalle, mutta kyllä
nuorilla on halu koetella uuttakin eli yhtä ja toista, joka vanhalta on
saattanut jäädä kokematta ja aprikoimatta."
"Hm." hymähti ukko, suu ihmettelyn hymyssä -- "on se eri kummallista
ettei sitä oltaisi jo kaikkia koettu tälläkin ijällä, kun
seitsemättäkymmentä mennään! On sitä oltu nuorena ja luultu tavattomia
aikaansaavansa, on oltu miehenä ja huomattu ettei sitä mennäkkään
pitemmälle kuin siivet kantaa, ja tiettään se jo mitä vanhuuskin on:
väsymystä ja aina vaan väsymystä ja levon halua... Tästä minä olen
tullut siihen kokemukseen että parasta on tyytyä pysymään siinä missä
on, sillä ei sitä kumminkaan pääse Luojan määräämiä rajoja edemmäksi."
Hän ajatteli ison aikaa ja muutkin olivat ääneti, sitten hän jatkoi:
"Tavattomasti minua rasittaa nuo ihmeteltävät puuhat, joita sillä
meidän nykyisellä papilla on, ja se vielä enemmän että sinulla, Erkki,
on samanlaiset mielihalut. Uutta, uutta, uutta nyt tahdotaan,
kansakoulut, aviisit, aurat, niittokoneet, uudet asumistavat, kaikki
senkinpäiset nyt pitäisi olla! On sitä tähänasti aikaantultu ahkeralla
työnteolla, vehkeilemättä mitään muuta." Ääni sai lopulta katkeran
väreen.
"No, jos vaari hellittämättömästi tahtoo eteenkinpäin pitää ohjaksia
tuommoisten pyrintöjen estämiseksi, niin kyllä minä lähden tästä
talosta", päätteli vävy kiivastuneesti.
"Erkki, Erkki!" huudahti Hilma niin sydämellisesti että oli vähältä
itkeä -- "älä nyt noista isän puheista... Sinä et saa lähteä" --
"Tässä nyt taas tulee merkilliset kohinat, oikein 'tupenrapinat'",
keskeytti ukko kummeksivasti, ja lausuu sitten kuin ikään itsekseen:
"Ollaan niin kärsimättömiä, että hoh, hoh, kuinka tästä nyt mennään! Ei
sitä taloa niin jätetä. Poislähtemisestä ei ole puhettakaan", sanoi hän
katsoen vävyyn, -- "sinä olet kykenevä työmies, sen olen tullut
näkemään ja sen tunnustan. Mutta eräitä puuhias en käsitä. Mutta minäpä
käynkin hautaa kohti, tottapahan joku sanoo, kun siellä turpeen alla
makaan, että teki se ukko työtä. Talo jaetaan, se on päätarkoitukseni.
Minä ja muija rupeemme syytinkiä syömään tässä huoneessa. Erkki ja
Hilma muuttavat uuteen tupaan, joka onkin kohta aivan valmis. Heikki
ja Kaisa asuvat tässä vanhan tuvan puolella. Pelloista tulee
pajantaustapuoli Heikille ja myllyn ympäristöt ja saunansivupelto
Erkille ja niin poispäin. Niin ja johan siitä on ennenkin osapuille
puhuttu. Huomenna tehdään kirjat." Hän nakkasi taas piironginlaudalta
ryypyn suuhunsa.
"Kuka sitä nyt olis uskonut että isä nyt jo luopuu isännyydestä",
kuiskasi hyvillään hymyilevä Heikki vaimolleen.
"Vanhuus, vanhuus voitti ukon", pani Heta-eukko, talon vanha emäntä, ja
oli nyt hauskanlaisella tuulella, joka osaksi lienee tullut siitä, että
hänkin oli ottanut viinaryypyn.