Siirrymme kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Aika on mennyt tasaista
kulkuaan, kuten sanotaan. Ylli on yhä asunut taloaan varsin
kunnollisesti paikkakunnan senaikaisiin asumistapoihin katsoen. Kunnan
ja kirkonkokouksissa on hän, liioittelematta sanoen, aina sanonut
ratkaisevan sana, ja hänen tarkoituksensa on aina ollut hyvä, jollei
edistykselle panna mitään arvoa, hyvä siinä, että hän on aina
miehekkäästi vastustanut kunnallisten ja kirkollisten maksujen
lisäämistä. Mitä hänen ja puheenaolleen papin väliin tulee, parani se
kerrotun "kahauksen" jälkeen vähitellen ja pysyi yhä jotenkin hyvänä,
ainakin näennäisesti. Sillä vaikka pastori Mäkeläisen tähden ani
harvoin sai läpimenemään mitään pappilan päärakennuksen tai muun
rakennuksen korjausasiaa, täytyi hänen kuitenkin antaa Mäkeläiselle
arvoa ja pitää kunnianaan tulla silloin tällöin kutsutuksi häneen
taloonsa. Muita edistyspyrinnöitä ei pastorilla ollutkaan ja vähitellen
heitti hän toivon pappilan parantamisesta ja rupesi pyrkimään muualle,
ja uusi, hiljattain yliopistosta lähtenyt mies on pappina täällä.
Ja Mäkelässä on kotivävy. Hän on kotoisin eräästä paljon
edistyneemmästä pitäjästä kuin tämä kunta on, ja tullut taloon vuosi
sitten.
Erkki -- se on vävyn nimi -- oli viime aikoina useita kertoja
apelleenkin ilmaissut kummastustaan siitä, kuinka kehnolla tavalla
täälläpäin asutaan. Työkalutkin olivat täällä hänen mielestään kovin
vanhanaikaiset ja kelvottomat. Ei auraa koko kylässä, puhumattakaan
niittokoneesta, ja nuo muutkin kapineet ovat niin epämukavia miehen
käteen. Tuo nurina harmitti kovasti appea. Ensimmältä hän koetti
kuitenkin niellä harmiansa ja hymyillen vastasi: "Eiköhän tuota sentään
ajanoloon totu tähänkin." Mutta kun moitteet vain yhä uudistuivat
loppui häneltä tuokioksi kärsivällisyys ja sanoi: "Maassa maan tavalla,
ja jokei siihen tyydy menköön maasta pois." Hetken päästä hän taas
näytti leppyvän.
Tuommoinen pieni eripuraisuuden puuskaus tapahtui appivaarin välillä
eräänäkin sunnuntai-aamuna Uuden vuoden jälkeen. Ukko jäi Erkin ja
Hilman kirkolle lähdettyä jotenkin nyrpeälle tuulelle ja päivitteli
Hetalle: "Kyllä me taittiin saada aika vastus tuosta vävystä."
"Johan minä sitä olen aikoja sanonut", vastasi vaimo ikään kuin
kutittelevalla äänellä tiuskaavasti, painoi päänsä kumaraan ja loi
mustanruskeat silmänsä maahan.
Kun Erkki ja Hilma palasivat kirkolta sanoi Ylli-appi yrmeästi:
"Mitä lemmon paperia ne on", katsoen ja viitaten samalla
sanomalehtitukkoon, jonka Erkki otti povestaan turkin alta ja laski
pöydälle.
"Ovatpahan vain sanomalehtiä. Täytyyhän niitä olla ettei joutuisi ihan
erilleen maailman menosta", Erkki sanoi tuon maltillisesti vaan
miehekkäästi.
"Ahhah, aviisiakin tässä nyt vielä tarvitaan muun hyvän lisäksi",
puuskahti ukko ivallisesti naurahtaen. Ja siihen Heta napisevasti
säesti: "Ukko niistä kyllänsä saanut, kun sillä niitä ennen sodan
aikana oli. Niiden lukemiseen haaskaantui puoli työaikaa. Tuskinpa se
tuommoisia enää talossaan kärsii?"
"Minä olen sen monasti itselleni päättänyt etten enää aviisia tilaa, ne
eivät kuulu työmiehille; herrat niitä selokoot, jollon aikaa." Tätä
sanoessaan löi ukko nyrkillään pöydänkulmaan niin että ruokakupit
pöydällä tärähtivät. Hyvin näytti julmalta tuo harmaantunut,
pitkätukkainen, hapsipartainen ukko, ja ryppyinen otsansakin muistutti
taas elävästi samaa jyrkkyyttä, jota hän monesti oli ennenkin sekä
kotona että kokouksissa osottanut.
"Minkätähden tekin, isä, olette noin kova ja myöntymätön", sanoi Hilma
äänellä, jossa kuului kummallinen pyytävä, hellä sävel. Hänen
silmissäänki, noissa suurissa sinisenharmaissa, oli varsin huomattava
vastakohta äidin mustanruskeille, tuskittelevuutta kuvastaville ja isän
valkoisenharmaille, itsepäisyyttä mulkoileville silmille. Niissä
selvästi kuvastui yhtaikaa säälivä ja kunnioittava mieli vanhempia,
nuorten katsantokantaa käsittämättömiä vanhempia kohtaan.
"Tuota, kyllä se niin on, vaari, että minä haluan tietää vähän mitä
muuallakin maailmassa puuhataan ja ajatellaan. Eihän sitä muuten --"
"Kahdenlaisiako niitä sitten vielä pitää olla", keskeytti ukko ja
katsoi suu auki sanomalehtiin Erkin kädessä.
"Toiset ovat Helsingistä, toiset Waasasta", vastasi Erkki
rauhallisesti.
"No mutta, johan sinä nyt olet pöllönä", pahkuloi ukko. "Eihän nyt ole
sotiakaan, vai onko tulossa."
"Sodan tähdenkös niitä sanomalehtiä sitten vain luetaan? Ei, minä etsin
niistä tietoja, joista on sekä hyötyä että huvitusta. Niitä lukemalla
minä olen kansakoulusta lähdettyäni oppinut yhä enemmän ajattelemaan
ja tajuamaan monenmoisia asioita, joista en suinkaan tahdo
tietämättömyydessä olla. Olen myös tullut huomaamaan että niinhyvin
maan viljelystavat kuin kunnalliset asiat ovat kovin takaperoisella
kannalla siellä missä ei sanomalehtiä lueta. Ja kaikella hyvällä minä
sanon teille, vaari, että on tuntunut täällä oloni hyvin tukalalta
juuri siitä syystä ettei ole ollut sanomalehtiä."
"Jaa, jaa", päätteli ukko huokaavasti, "minä sitä arvelinkin, kovasti
arvelin, kun ensin sain kuulla Hilmalta että sinä olet kansakoulun
käyneitä miehiä. Minä aavistin että nyt en enää ole tekemisissä
talonpoikain vaan herrain kanssa. Me olemme eri miehiä me", lisäsi hän
hyvin painavasti perään.