Wenäläis-turkkilaisen sodan aikana tunsi Ylli Mäkelä sitä mitä me
kaikki usein tunnemme: uteliaisuutta. Hän kävi usein pappilassa,
tavallisesti aina kirkosta tultuaan, ja kyseli papilta sodan menoa.
Pappi koki kertoa hänelle sanomalehdestä, Morkonbladetista, lukemiansa
tietoja, mutta vihdoin kyllästyneenä pitkällisiin tiedusteluihin hän
taputti kädellään Ylliä olkapäähän ja sanoi:
"Eikö se Mäkeläkin tilaa sanomalehteä? Niitä on suomenkielistäkin."
Ylli naurahti ja sanoi:
"Jopa se pastori nyt... jotta minäkin niin kuin herrat rupeaisin
aviisia lukemaan, tai eipä häntä tiedä. Mitä tuo maksaisi?"
Kun sitten pappi oli tarkalleen selittänyt että vuodelta taikka
puolelta ja kolmelta kuukaudelta maksaisi niin ja niin paljon, arveli
hän kokonaisen tuntikauden että mitenkähän kuitenkin tuon asian laita
olisi ja sanoi lopuksi: "Olkoon menneeksi: eihän tuosta nyt ijäksi
köyhtyne."
Ja niin tilasi Ylli Uuden Suomettaren kolmeksi kuukaudeksi.
Hän luki sitten jotenkin uutteraan sanomalehteään, kertomukset sodasta
ja arvelut sen pitkittymisestä tai lakkaamisesta miellyttivät hyvin
häntä. Noin tuntikauden aamuisin ja kaksikin illoin hän istui
edustuvassa arvokkaan näköisenä, silmälasit otsalla, sanomalehti
kädessä. Kun vieraita tuli hän luki, jos nämä halusivat kuulla,
ääneenkin, toisinaan myöskin vaimolleen, joka ihmetteli että
"kaikenmoisia juttuja ne herrat laittavat", mutta sotatietoja hänkin
kuunteli pelonsekaisella kunnioituksella. Mielellään Ylli kertoi muille
tietojaan. Milloin tiesi että jos Turkki kauan vastaan hankaa, niin
siitä tulee keppikerjäläinen, milloin taas tiesi kertoa Turkin jo
saamista kovista tappioista ja Wenäjän mahtavista voitoista.