hän meni rantamaille eikä ole takaisin kuulunut. Eikö näkynyt siellä
päin?"
"Mutta käydä siellä kuitenkin täytyy." Lautamiehen äänestä tuntui kuin
hän ei oikein uskoisi Vanhantalon isännän puheita.
"Niinpä tietenkin. Käydä käsketyn pitää. Sittenpä hänet tietänet, kun
joka loukon koluat", arveli Vanhatalo.
Tuli sitten puhe Romakkaniemestä. Lautamies ei tuntunut tietävän
Romakkaniemen elämästä mitään. Mikonpäivän aikana hän oli tavannut
Joosepin Nällhuutissa ja siinä antanut puulaakin haasteen. Mutta nyt
oli jälestäpäin vielä löytynyt muuan velkakirja, jolla pojat Eeli ja
Penne olivat puulaakista ottaneet rahaa lainaksi ja jossa Jooseppi oli
takauksessa. Siitä velkakirjasta nyt piti asianomaisille toimittaa
haaste. Ei tiennyt lautamies sitäkään, että Jooseppi oli jo
riihenpuinnin aikana lähtenyt isompia herroja puhuttelemaan
metsäasiassaan.
"Jos hallitusmiehet oikein tietäisivät Joosepin kohtalon, niin en usko,
että puhtaaksi ryöstäisivät ahkeran ja siivon miehen vanhoilla
päivillään, vaikka kruunulla olisikin oikeus metsä hakkauttaa. Mutta
olisi sopinut Joosepinkin toisella tavalla metsäänsä hoitaa -- niinkuin
moni muu on tehnyt, -- niin lukupuut ne olisivat, jotka kruunu saisi.
Mutta omakseen luuli saavansa... Ja jos vanha vallesmanni vielä eläisi,
niin uskon minä, että asia muuttuisi", puheli Vanhatalo.
"Minkäpä sille mahtaisi vallesmanni-vainajakaan, kun asetukset ovat
muuttuneet", arveli lautamies.
"Muuttuneen kuuluvat, mutta minusta näyttää, että jos kruunu näin
rupeaa repelöimään ja määriä tekemään kruununmaan asukkaalle, niin ei
ole yhtään uudistalon halukasta -- saa pitää itse korpensa ja
kiveliönsä. Kuuluvatkin olevan nämä nykyiset virkaherrat kuin
ilmiperkeleet kruununmaan asukasta kohtaan, -- kruununvoudista
alkaen... Luulenpa, että kuluu aikaa, ennenkuin Välijokeen
ja Ruokojärveen uudet asukkaat tulevat, -- ja miten käynee
Romakkaniemellekin, -- ei siinäkään vatsa ihrotu, jos ei muualta ruokaa
tuo..."
Eipä ollut lautamiehellä Vanhantalon isännän puheisiin vastaan
sanomista. Hänenkin täytyi myöntää, että raskasta oli kiveliön asukkaan
elämä.
Peltojen laitaan, vainioiden taakse isäntä saattoi lautamiehen
todistajineen ja neuvoi, miten polku kulki Moinajärvelle.
"Kun Viovaaran laelle nousette, -- ja vaaran alla on merkitty kivi,
jonka sivu polku vie -- niin kun arvannette järvelle katsoa ja
Romakkaniemeen päin, näkyy talo niemeltä niinkuin Mooses vuorelta", hän
neuvoi.
Kirkas ja kylmähkö oli lokakuun päivä, vahvassa kuurassa oli maa, ja
hiljaisuus vallitsi alakuloisessa syysmetsässä. Polkua noudattaen
poistuivat miehet Vanhastatalosta Viojärven rannalta Moinakiveliötä
kohden.
Kun he olivat kävelleet jänkän poikki, joka nyt rennosti kantoi miehen,
virkkoi toinen:
"Tästä ne ovat ruumiinkin viime kesänä kantaneet."
"Tästä ne ovat kantaneet", virkkoi siihen toinen, mutta sitten he
ajattelivat kumpikin tapausta äänettöminä itsekseen, miettien kai, että
jänkkä kesällä oli heiluva levä. Hyvin he osasivat Vanhantalon isännän
neuvomaa polkua, johon kuura oli tasaisemmasti tarttunut, niin että se
näytti luikertelevalta valkoiselta nauhalta, joka kierteli
kalliopahtoja ja louhikoita. Ei ollut näistä miehistä kumpikaan käynyt
näin kaukana kiveliössä, vaikka omaa pitäjää oli tämäkin. Talvisin ei
ollut teitä, ja raskas oli kulku kesäisin.
Viovaaralta he näkivät suuren, seitsensaarisen Moinajärven kirkkaana
kiiltelevän syysjäässään ja punaisen talon sen toisella rannalla,
korkean Romakkaniemen juurella.
"Komeahan täällä onkin talo..."
"Onpa kyllä... Tämä se on sitten Moinakiveliötä, ja tuo harmaja korkea
huippu on Moinatunturi..,"
"Niin on... oikeassa olemme..."
Ja he lähtivät jatkamaan matkaansa Moinajärvelle päin.
* * * * *
Ikävää oli ollut elämä Romakkaniemessä näinä viikkoina, kun Jooseppi
oli ollut matkallaan, josta ei kukaan mitään tiennyt. Väänänen oli
tyttöjen kera puinut riihet, ja he olivat yrittäneet syyskalaakin
nuotalla, mutta vähiin oli saalis pysähtynyt, kun Jooseppi, kalamies,
ei ollut neuvojaan antamassa.
Välijoen Manta oli mennyt kirkonkylän Maaherralle karjakoksi ja
Josefiina, yksin jäätyään, myynyt lehmänsä Lampsijärven Mäkelään ja
muuttanut Romakkaniemeen, jossa oli sijaa ja lämmintä hänellekin. Ville
oli jo varhain syksyllä mennyt toiseen pitäjään, ja sanomain mukaan hän
oli nyt tukkitöissä. Iisakki oli ruvennut pappilaan isäntärengiksi ja
monet sanat Josefiinalle lähettänyt, että hänenkin piti tulla. Hyvän
torpan oli rovasti antanut heille asuttavaksi.
Mutta eipä pitänyt Josefiina kiirettä rantamaille lähtemään kiveliöstä,
jossa oli parhaan ikänsä ollut. Hän aikoi nyt ensiksi olla
Romakkaniemessä, kun tytöt pyysivät, ainakin niin kauan kunnes Jooseppi
kotiutuisi, josta ei tiennyt millä hetkellä tulisi.
Väänänen toimitteli talon töitä, mutta raskasmielisiä ja ikävässä he
olivat kaikki. Nyt vasta tytötkin saivat tietää, minkä vuoksi isä koko
kesän oli murehtinut ja minkälaiset talon asiat olivat...
Ja pian huomasi Josefiina, kuinka tyttöjen omat asiat olivat. Sitä hän
oli pelännyt, sillä hän oli Mantan puheista saanut kylliksi käsitystä.
Jopa hän oli kerran ottanut tytöt lujalle, ja itkien he olivat
tunnustaneet, kuinka herrat heidät pettivät...
"Pettivätkö? Ei suinkaan väkivallalla, jos ei teidän puoleltanne olisi
ollut suostumusta..."
"Ne lupasivat ottaa rouvakseen", sanoivat molemmat.
"Parhaat naimamiehet! Oppilaitahan ne kuuluvat olleen molemmat...
Kirkonkylällä olivat kehuneet, että heillä oli ollut hauska kesä
Moinajärven rannalla."
Silloin tytötkin ymmärsivät, ettei tarvinnut enää odottaa... Kavalasti
nuo herrat olivat lähteneetkin. Eivät hyvästiä sanoneet eivätkä itse
kamppeitaankaan tulleet noutamaan. Epätoivossa oli Liinu perään
lähtenyt, mutta korjanneet olivat luunsa herrat jo Vanhastatalosta.
Kaiken tämän kurjuuden ja ikävän lisäksi ilmestyi eräänä päivänä
metsäherra miehineen ja alkoi leimata Romakkaniemen metsää. Niinpä
leimattiin säästömetsänkin kauniit, sirot petäjät, jotka talon takana
niemen juurella kasvoivat, Joosepin paras puisto, jota hän oli hoitanut
kuin parasta peltoa!
Väänänen kirosi, ja kun metsänleimaajat pyrkivät taloon yöksi, tarjoili
hän heille kujasta halkoa. Metsässä he saivat kyyröttää, eikä Väänänen
antanut tyttöjen myydä maitoakaan, vaikka kultaa maksettaisiin.
"Jumala otti Leenan pois, niin ettei ole tätä kurjuutta näkemässä...
Kuinka käynee Joosepin... Kestänevätkö miesparan aivot kaikkea
yhtaikaa?" huokaili Josefiina.
Semmoista oli elämä Romakkaniemessä, kun lautamies todistajineen
saapui.
Kun Kreeta ja Liinu näkivät outoja tulijoita järvellä, kiipesivät he
ullakolle piiloon ja varoittivat Josefiinaa mitään heistä
ilmoittamasta.
Väänäsen kanssa tulivat vieraat pirttiin. Josefiina tunsi lautamiehen
ja alkoi kirkonkylän kuulumisia udella. Mutta Väänänen istui pitkissä
mietteissä penkillä ja syljeskeli.
"Olisi ollut asiaa Iisakillekin", sanoi lautamies Josefiinalle.
Josefiina oli kyllä asian arvannut, mutta yhtäkaikki hänen terävä
luontonsa syttyi tuleen.
"Vai niin", sanoi hän kiukkuisella äänellä. "Vai on asiaa. Kyllä minä
asian arvaan. Siellä on talo -- ottakaa siitä ja viekää vaikka
housuntaskussa vorsmestarille... Vähemmällä siitä nälkäpaikasta ja
hallanpesästä, mikä Välijokikin on, lähtee kuin haasteilla ja
uhkauksilla... Saa tulla meidän puolesta eläjä ja asukas mistä tahtoo.
Sopii nyt kruunun tulla linnaansa..."
"No elkäähän nyt", koki lautamies.
Mutta kun Josefiina kerran oli päässyt hyvään vauhtiin, jatkoi hän,
mäiskien luutaa varteen, niin että akkunat helisivät:
"Ja jos luulette, että on omaisuuksia ja irtaimistoja, joita kruunu
himoitsee ja hallitus halajaa, niin saan mainita, ettei ole muuta
pyöreää kuin reikä takapuolessa..."
Sen sanottuaan hän meni luuta kädessä ulos. Lautamies istui
todistajineen nolona. He eivät olleet sattuneet noin suulasta eukkoa
matkalla kohtaamaan.
Mutta Väänänen alkoi tiedustella Joosepin asioista, ja saatuaan kuulla,
kuinka iso velka oli puulaakiin, hän arveli:
"Taitaapa tulla sitten isännän muutos tähän taloon."
Siihen lautamies ei puhunut mitään. Kun hänelle mainittiin, että
Jooseppi ei ollut tavattavissa ja että Välijoen Iisakki oli
rantamailla, alkoi hän hommata lähtöä. Mutta sitä ennen hän aukaisi
laukkunsa, ja miehet alkoivat aterioida. Lautamies kysyi, eikö saisi
maksua vastaan karjan antimia.
Piiloutunut oli Josefiinakin ja tytöt olivat ullakolla. Mutta
Väänänen toimitti viilipytyn vieraille, ymmärtäen, että lautamies oli
viaton tässä asiassa. Hänen mukaansa Väänänen pani kirjeen
postikonttoriin vietäväksi, ja se oli osoitettu hänen kotipitäjänsä
kirkkoherranvirastolle. Niine hyvineen lautamies sai todistajansa
kanssa lähteä liikkeelle Moinajärven rannalta.
Väänänen käveli heidän matkassaan rantaan, vanhan saunan luo asti.
Hänellä oli mateenkoukkuja ulompana lahdella, ja niitä oli hän aikeissa
lähteä kokemaan. Mutta saunan luona hän muistikin, ettei kirvestä
ollutkaan matkassa. Hän aikoi juuri palata sitä noutamaan, kun näki
Susisaaren takaa miehen ilmaantuvan ja kävelevän taloon päin. Sitä
tietä eivät tähän vuoden aikaan muut kulkeneet kuin ruokojärveläiset,
ja Väänänen arvasikin heti, ettei tulija ollut kukaan muu kuin
Ruokojärven Juhani.
Väänänen jäi seisomaan, katsellen vuoroin lautamiehen ja hänen
todistajansa jälkeen, jotka jo kävellä huiskivat kaukana järvellä, ja
vuoroin Susisaaresta päin tulevaa Ruokojärven Juhania.
Mitä saattoi olla Juhanilla asiaa? Viime kerralla täällä käydessään hän
oli eronnut vihassa ja ottanut kihlansa takaisin Liinulta. Mitä se
tänne nyt vielä tuli nuuskimaan?
Eipä ollut näiden kahden miehen tervehdys toisilleen kovinkaan
ystävällinen, kun he rannassa tulivat vastakkain.
"Jopa on järvi mainiolla munakalla", sanoi Juhani.
"Taitaa olla", vastasi Väänänen.
"Yksinkö sinä tässä kesämiehenä olet?" kysyi Juhani.
"Niin on Jooseppi pyytänyt, kun etelään lähti. Mutta mihinkäs sinä
sitten olet viiruamassa?"
Väänäsen ääni soi kuivalta ja kylmältä.
"Matkaapa on tännekin."
Ja niin miehet lyhyviä, kuivia ja pisteleviä sanoja vaihtaen nousivat
rannasta pihalle.
Vasta monta tuntia talossa oltuaan Juhani ilmoitti asiansa. Hän kutsui
Liinun kahden kesken porstuan peräkamariin ja alkoi uudestaan esitellä
naimahommia. Hän oli kyllä kuullut, kuinka sekä Kreetan että Liinun
asiat olivat, mutta tahtoi antaa Liinulle anteeksi hairahduksen. Ja kun
lapsi syntyisi, niin... olkoon hänen nimessään... Viatonhan lapsi oli.
Liinu säpsähti. Hän ei ollut enää odottanut kosijaksi Juhania, joka oli
isän kanssa viime kerralla niin pahasti riitaantunut. Oliko Juhanilla
todellakin nyt naimisen tarkoitus?
Hän katsoi Juhanin harmaisiin silmiin, jotka vilkuen ja jääkylminä
pälyivät kuopissaan, ohuihin huuliin ja sinisenlaihoihin kasvoihin ja
muisti, että Juhani oli syönyt itsekuolleen vasikan raadon...
Mutta se olisi kuitenkin hänen pelastuksensa, eikä häpeä enää olisi
niin suuri! Juhani uskoi Liinun vaikenemisen olevan suostumuksen merkin
-- eikä hän ollut sitä epäillytkään -- ja virkkoi:
"Siirrettäisiin nyt heti sinun tavarasi pois Ruokojärveen -- ulosottoon
ne muuten menevät. Kun nyt isäsikin on poissa, niin sopisi ohriakin
ottaa, ja hyvä olisi nyt kylmän aikana siirtää, -- jänkät ja järvet
kantavat..."
Liinu ei vastannut. Juhani tuntui nyt kauhean tylyltä. Hän muisteli
Välijoen Villeä, rakkaan luontoista ja reipasta poikaa...
"Mutta minä en tohdi mitään liikuttaa, ennenkuin isä tulee", sanoi
Liinu vihdoin, ollen kahdella päällä, suuressa tuskassa.
"No ymmärräthän itsekin, että jotakin sinullakin pitää olla, kun yhteen
menemme. Lehmiä, joista saat karjanantia, ja viljaa, joista leipää
leivot... Ja sillä lailla sinä pääset äpärälasta tekemästä. Äitisi jos
eläisi, niin pakottaisi..."
"Koeta puhua Kreetalle", esitteli Liinu.
"Ei Kreeta näy minua kärsivän likelläänkään..."
"Mutta minunko sitten pitäisi kärsiä ja ruveta sinun kanssasi raatoja
syömään!" tokaisi Liinu niin tuskaisena ja asemastaan huolissaan, ettei
tiennyt mitä puhui.
Mutta nyt nousi Juhanillakin horma nokkaan.
"Saat vielä syödä raatojakin, kun sen pirun penikan synnytät
maailmaan... Kiitä, jos sinut pelastan, porton."
Liinu ratkesi itkuun. Hänellä ei ollut koskaan ollutkaan kyllin kovaa
luontoa -- ja nyt oli itku hyvin löyhässä.
Mitä hän tekisi, suostuisiko tuolle tylylle miehelle vaimoksi -- vai
kärsisikö häpeän?
Hän itki ja vapisi. Silloin hän vielä muisti Välijoen Villen.
Hyvästellessä oli Ville kättä puristanut ja sanonut, ettei hän Liinua
koskaan unohtaisi. Mutta Ville ei tiennyt, että hän... niin, että hänet
oli petetty.
Ei, ei! Ennen hän juoksisi järveen, jollei muu auttaisi.
Ja sanaakaan enää sanomatta hän pyörähti pois huoneesta ja juoksi
navettaan itkemään. Kreeta riensi hänen jälkeensä tietämättä, mikä nyt
oli hätänä, kun sisar näytti olevan niin huolissaan ja murheissaan.
Mutta heidän jäljessään kävellä hyssytti vielä Josefiina ja nähdessään
molempain päät yhdessä itkemässä sanoi:
"Jo tämä on surkeaa... Saatanan herrat!"
Juhani ja Väänänen jäivät kahden pirttiin.
"Minä olisin tästä talosta myöskin saamassa, mutta kun on aikomus ottaa
tuo Liinu vaimokseni, niin olkoon, kunhan saan myötäjäiset", alkoi
Juhani selitellä Väänäselle, ikäänkuin Liinu jo olisi suostumuksensa
antanut.
"Onkos velkakirja?" kysyi Väänänen.
"Mitäpä se sinuun kuuluu, oli tai ei. Vierashan sinä tässä olet ja
etelän puolen mies lisäksi."
"Mutta et tästä liikuta mitään, ennenkuin isäntä tulee", sanoi
Väänänen. "Minun on Jooseppi käskenyt taloa hoitaa siksi, kunnes itse
palaa herroja puhuttelemasta."
"Entä jos minä en kysy sinulta", ärähti Juhani kiukkuisena.
Mutta tumma puna nousi Väänäsen otsalle, ja silmät salamoivat. Väänänen
oli vankka ja paksu mies, puolta vankempi Juhania. Vähän arasti silmäsi
Juhani Väänäsen hartioita.
"Jos halunnet vanhaa henkeäsi säästää, niin tuki suusi", sanoi
Väänänen.
Ja hetken perästä näkyi Ruokojärven Juhani kävelevän Susisaaren rantaa
pitkin Ruokojärveä kohden.
Hän ei ollut onnistunut kosinnassaan.
11.
Sydäntalven kylmä kuu loistaa totiselta taivaalta. Sen valo himmentää
revontulien loimua ja tähtien kirkkautta.
Hiljaisuus on erämaan metsissä, pakkanen vain paukahtelee kivan hongan
korossa ja huurteisten korpien kuivissa kuusissa. Kuin hautakummut
paistavat vaarojen puuttomat, lumiset laet, äänettöminä, kuolleina.
Mutta rannattoman kiveliön keskeltä siintää järvensilmiä vaarojen
välistä kuin valkoisia keitaita kuun hopeavalossa.
Tainnoksissa on erämaa, kylmetyksissä kiveliö, ja paksut jäät peittävät
sinertävien järvien kirkkaita silmiä.
Viojärveltä päin hiihtää mies verkkaan, laukku selässä, Moinakiveliötä
kohden. Hän ei noudata kesällistä polkua, vaan nousee loivimpia
rinteitä ja halkaisee suot ja jänkät mistä sattuu.
Hiihtäjä on Romakkaniemen Jooseppi, joka nyt vasta palaa syksylliseltä
matkaltaan.
Väsyneesti hän hiihtää, ja kolkoilta tuntuvat nyt tutut vaarat ja
aukeat maat. Kovin on alakuloinen hänen mielensä ja umpi edessä, jos
mitä ajattelisi. Romakkaniemeen päin hän kuitenkin hiihtää, vaikka
sydän tuntuu verta vuotavan ja mieli itkevän kivenkovaa kohtaloa.
Matkallaan hän ei ollut saanut mitään toimeen. Virastoissa hän kyllä
kävi ja herroja puhutteli. Vartoa käskettiin, että asiasta otettaisiin
selvä. Ja kun vihoviimein tuli tieto, ei muuta lohdutusta annettu kuin
se, että kruunulla oli oikeus hakkauttaa Romakkaniemen metsä. Silloin
hän oli kokenut selittää, että siten menisi hänen metsänsä puhtaaksi,
että vain huonoimmat puut hän oli omiksi tarpeiksi käyttänyt -- mutta
siihen ei ollut osattu mitään selittää. Senkin hän oli sanonut, että
oli pitänyt ottaa velkaa kyetäkseen maata viljelemään ja taloa
rakentamaan siihen kuntoon, että saisi sen perinnöksi. Millä hän siis
nyt velan maksaisi, kun kruunu hakkaisi metsän? Siihen olivat herrat
kyllä osanneet vastata, että mitä menit ottamaan velkaa ja sekaantumaan
asioihin puulaakin kanssa. Ja kun hän siihen selitti, kuinka raskasta
ja kovaa oli korven elämä, kun tiettömän erämaan takana asui, oli vain
naurahdettu ja sanottu, ettei hän suinkaan ollut köyhä, koska oli
nytkin uudet sarkavaatteet yllä...
Pois täytyi lähteä. Yksi ja toinen neuvoi vielä isompain herrain
puheille, mutta hukkaan meni sielläkin. Ja kun hän mainitsi siitä,
ettei vallesmanni-vainaja ollut puhunut kruununhakkuusta mitään,
vastattiin, että kyllä vallesmanni tiesi, mutta ei sanonut...
Takapuolitse kirkonkylää hän oli hiihtänyt. Ei tehnyt mieli tutun kylän
läpi hiihtää eikä tuttavia puhutella...
Viojärven Vanhassatalossa hän oli levähtänyt, mutta kun tuli korea
kuutamo, jatkoi hän taas matkaansa. Siellä hän oli kuullut sanomat
kotoaan, ja silloin oli hänen viimeinenkin voimansa loppunut. Oli
kerrottu ulosotosta, jonka tämä nuori nimismies oli Airis-Mikko
mukanaan Romakkaniemessä tehnyt. Kaikki irtaimisto oli mennyt puulaakin
velkaan, joka ei siitä isosti vähentynyt, ja talo oli lisäksi
julistettu ulosottoon. Mutta vielä oli viimeinen isku, jonka
Vanhantalon isäntä lopuksi sanoi ja joka koski Kreetaa ja Liinua... Se
tieto teki niin pahaa, ettei puukon isku olisi voinut pahempaa tehdä.
Mitä pahaa hän oli tehnyt elämässään, että hänen loppuikänsä oli
tämmöistä kärsimistä?
Ja kun hän nyt yksin hiihti talvisena yönä, kulki jäänyt elämä
uudelleen hänen mielessään. Hän ei muistanut viettäneensä työtöntä
päivää. Lapsena piti lähteä kotimökiltä, Honkasaajosta; renkipoikana
sai palella pakkaspäivinä, ja raskas, raskas oli lapselle työ... Sitten
hän raatoi tukkimetsissä ja tutustui Leenaan... Silloin alkoi mieli
tehdä omaa kotia, kun ikävältä tuntui vieras katto pään päällä...
Hän oli ehtinyt Viovaaran laelle. Suurena valkoisena lumikenttänä näkyi
järvi saarineen, jotka olivat kuin kokoon kutistuneet pakkasen käsissä.
Kuun kalpeassa valossa siinti talo korkean niemen juurelta, yksin, kuin
hyljättynä ja ikävöiden...
Joosepin rinnassa vihlaisi kuin tulinen viillos, joka pani väräjämään
joka solun ja jäsenen...
Miehuutensa parhaat vuodet hän siinä muisti, Leena-vainajan, rakkaan ja
hyvän, ainoan ystävän raskaan elämänsä varrella.
Hänellä ei ollut enää ketään, jonka vuoksi eläisi. Ei mitään, mitä
omaksensa sanoisi. Pojat hummaamassa maailmalla ja tytöt häväisseet
isänsä ja kotinsa!
Mitä hän teki Romakkaniemessä? Nyt tuntui viimeinenkin jänne
katkenneen, ja toivoton yksinäisen ja väsyneen tie oli umpinaisena
edessä...
Mihinkä hän menisi? Mihin päänsä kallistaisi ja odottaisi kuolemaa?
Mutta ajatuksissaan hän sittenkin hiihteli Romakkaniemeen päin
ikäänkuin vanhaa uraa, jota ennenkin oli järven yli hiihtänyt.
Tullessaan lähemmäksi rantaa ja katsahtaessaan taloon hän havaitsi,
että koko suuri, kaunis kasvattimännikkö, oksattomat jouhipetäjät, oli
kaikki talon takaa kaadettu. Ja niemen sivulla näkyi syvä tukkitie,
joka näytti lähtevän Lumijoelle päin... Puulaaki oli siis jo aloittanut
metsän hakkuun. Hän ikäänkuin jähmettyi suolapatsaaksi ja katsoi
hetkisen kylmin, elottomin silmin siihen aukeaan paikkaan, talon
taakse, jossa korkeat männyt ennen talviöinä humisivat ja kesäilloin
suloisesti soittivat.
Silloin hän muisti Juho-veljensä, Honkasaajossa, lapsuutensa kodissa...
Ja hän käänsi ihan maan rannasta sukset pohjoiseen päin ja lähti kuin
hätyytetty peto hiihtämään niitä vaarojen lakia kohden, jotka kohosivat
Moinajärven pohjoispäässä ja joiden takana oli Lampsijärvi ja
Honkasaajo, lapsuudenkoti, järven korkealla rannalla.
Mutta kun hän ehti Moinatunturin laen kohdalle, osuivat silmät väkisin
siihen leveään, suoraan linjaan, joka laen yli juoksi järven rantaan
saakka. Kuun kalpeassa valossa se näytti Joosepista kaamealta
hirviöltä, joka kulki silmää räväyttämättä ja väistymättä, niellen ja
hävittäen kaikki, mitä sen eteen osui.
Ja taas hän muisti sen unen, jonka oli ensi yötä Romakkaniemessä
viettäessään nähnyt. Tuota pitkin oli onnettomuus, köyhyys ja häpeä
tullut... Se oli helvetin tie, joka alkoi pahasta maailmasta ja päättyi
tänne kiveliön keskelle. Sitä myöten oli tulvimalla tulvinut ensin
huonoja viestejä, sitten syntiä ja häpeää ja nyt viimeksi köyhyys ja
kertomaton kurjuus, julma häviö.
Ja hänelle selkeni sekin, ettei Leena-vainaja houraillut, kun aavisti
pahaa tulevan, kun luuloistaan kertoi ja pelkäsi.
Siksi hän oli kiirehtinyt Liinua naimisiin, kun uskoi sisarvainajansa
luontoiseksi... Eikä hän itse ollut ymmärtänyt eikä aavistanut mitään!
Nyt hän ymmärsi!
Kavalasti ja salaa olivat herrat menetelleet!
Päälle päätteeksi oli kaikki sattunut yhtenä jonona, kaikki
onnettomuudet ja raskaat murheet. Ensin vanhan vallesmannin kuolema,
sitten Leenan, masentaen niin mielen, ettei jaksanut juuri mitään tehdä
eikä ajatella. Sitten tulivat huolet puulaakin velasta ja
kruununhakkuun pelko, ja sitten ne maanmittarit, jotka juuri olivat
helvetin tien aukaisijoita ja hänen häviönsä ja häpeänsä viimeisiä
suorittajia.
Mutta niin masentunut, niin väsynyt oli hänen mielensä ja niin
tylstynyt hänen sydämensä, ettei hän enää jaksanut suuttua... eikä
oikein selvästi sitäkään tuntea kuinka kovaonninen hän oli...
Mutta helpotuksena tuli mieleen, ettei ollut enää pitkä aika kuolemaan.
Hän tunsi sen. Elämä tuntui olevan kuin kerälle kerittyä nauhaa, joka
huomaamatta yhä väheni, sydämen alla kierrellen. Kun kerä kuluisi
loppuun, silloin lakkaisi elämä, tuska ja murhe loppuisivat.
Hän loi silmänsä taivasta kohden, jossa tähdet kimaltelivat. Kuinka se
näyttikään kirkkaalta ja pyörryttävän korkealta!
-- Jumala ja herrojen Herra... Näkeekö ja tunteeko, kuinka täällä
taistelee kärsivä ihminen? Näkee kyllä, kaikki tietää ja suurena
tilipäivänä puheilleen käskee!
Ja väsyneessä mielessään hän ajatteli:
-- Kun pitkäisen leimaus nyt jyrähtäisi... tuo idän taivas halkeaisi
kahtia ja suuri valaistus kirkastaisi länttä ja Herra pilven partaalla
viittaisi kokoon kaiken maailman syntiset...
-- Jooseppi Pekanpoika... kärsinyt ja kovaa kokenut... astu tänne
taivaan iloon...
Sairaloisessa mielenjännityksessä ja kummissa haaveissaan hän hiihti
niin, että höyry nousi harmaista hiuksista. Hän saapui Moinajärven
päähän ja kääntyi siitä metsäistä ojan vartta noudattaen Lampsijärveen
päin.
Oliko oikein totta se eletty elämä Romakkaniemessä, vai oliko hän vielä
nuori, naimaton mies, joka kulki metsäojan varsilla saukonrautoja
virittämässä?
Varhain aamulla hän pääsi Juho-veljen luo, lapsuuden kotiin,
Lampsijärven Honkasaajoon. Eikä moneen viikkoon jaksanut vuoteesta
nousta.
12.
Vasta kevättalvella, jolloin lumi vielä oli paksuimmillaan eikä kevään
kevät vielä ollut mitään mahtanut kiveliön kinoksille, vaikka valon
valta oli enentynyt, joutui Romakkaniemi myytäväksi.
Huhtikuu oli jo puolivälissä.
Porolompaloon asti oli kruununvouti, talon myyjä, apulaisineen
hevoskyydillä päässyt, askeltietä kävelyä ajaen. Mutta siinä nousikin
herroille tie pystyyn. Ei ollut Viojärveen päin muuta kuin suksen latu,
jota poromiehetkin jolloinkulloin kulkivat.