toimittanut kruunun maalla asuessaan? Ei rikkaa ristiin. Ei pottumaata
ollut viheliäinen pirtin taakse viitsinyt kuokkia!
"Tämä nuori metsäherra kertoi."
"Mutta taitaapa olla sille nuorelle metsäherrallekin kousinpitäjänsä.
Keisarin käskyä täytyy hänenkin totella... niinkuin kaikkien
muidenkin."
"Saattaa niin olla, mutta keisarin käsky se onkin, että ajetaan pois...
joka ei kruununmaata oikeinpäin viljele..."
Jo nousi Joosepille vimma. Niinhän tuo Mikko puhui kuin olisi herra
itsekin! Kelvoton!
"Mitäs sinä olet kruununmaalla toimittanut... kysyn", sanoi Jooseppi
kiukkuisella äänellä.
Mikko hymähti.
"Minähän olen kruunun palvelija, jolle tulee panksuuni", hän sanoi,
eikä Jooseppi siihen enää mitään virkkanut.
Vanhassatalossa he söivät kumpikin.
Kun Jooseppi osui yksinään menemään nurkan taakse, seurasi emäntä
perässä. Sanoi kahdenkeskistä asiaa Joosepille.
"Ajattelin sinulle tässä kahden kesken puhua, että pysy sinä kotona,
koska kuuluvat siellä juhannusyönä juoneen ja tanssineen. Olivat
saaneet Ruokojärven Juhaninkin maistelemaan..."
"Tukkilaisetko?"
"Ne maanmittarit. Koko laukullisen vei Välijoen Ville väkevää. Tuntui,
että siinä oli, kun laukkua liikutteli."
Jooseppi ei puhunut mitään.
"Minä oikein säälin sinua. Leena-vainaja sentään oli emäntien
emäntä..."
Jooseppi huokasi.
-- Kyllähän minä miespoloinen lujalle tulin vanhoilla päivilläni,
vaikka luulin nyt pääseväni helpommalle ja kiusattomaan elämään. Kaikki
kovat koettelemukset tulevat yhtaikaa.
Raskain mielin ja tuntien outoa uupumista hän lähti yksin kävellä
vätystämään Alpaslahteen vievää polkua. Ei ollut laukku raskas, mutta
sittenkin se tuntui painavan ja rasittavan kuumana paistepäivänä.
Avopäin hän käveli, pitkä, harmaja tukka paidan kaulukselle venyen.
Viovaaran laella hän levähti. Siinä taas Leena-vainaja muistui mieleen.
Leena se osasi tytötkin kousissa pitää, jyrkän sanan sanoi eikä
päästänyt kylille mellastamaan. Mutta miten kävisi nyt, kun Leenan
silmät eivät olleet näkemässä! Kun olisivat edes pojat, Eeli ja Penne,
kotiutuneet... nyt heinäntekoajaksi! Saisivat alkaa isännöidä nyt, ja
hätäkös olisi valmiissa talossa, jossa oli lypsävä karja ja viljaa
antavat pellot. Kirkonkylässä oli Jooseppi tavannut tuttavia
tukkilaisia, jotka olivat kuljettamassa lauttoja meren suulle, ja
heiltä kuullut, että hänen poikansa olivat jo keväällä menneet
Ounasjoelle eivätkä suinkaan tulisi rantamaille muualta kuin Kemijokea.
He eivät tietenkään olleet saaneet tietoa äidin kuolemasta.
Siinä korkealla Viovaaran huipulla tuntui viileämmältä ja raitis
tuulenhenkäys etelästä vilvoitti hänen kuumaa otsaansa ja puhalsi
avonaisesta paidanrinnasta suoraan ihoon.
Hän nousi ja lähti. Mutta ei käynyt kävely nyt enää niinkuin ennen,
vielä kolmantenakin kesänä. Raskaalta tuntui jalka, ja vaikka luuli jo
nousevansa kiven yli, niin ei noussutkaan, vaan töksähti kiveen.
Merkillistä, että hän oli juuri näinä viime aikoina heikontunut.
Kun Romakkaniemi ja Moinajärvi alkoivat näkyä, ei hän tuntenut mielensä
niin ilostuvan kuin ennen. Vaikka päivä paistoi ja järvessä pienoiset
laineet liplattivat, näytti kuitenkin kuin sen rannoilta olisi vieras
hymy myhäillyt; ja vaikka niemennenän pitkät koivut ja männikkö talon
takana olivat ennallaan, tuntui Joosepista kuin kalseat väreet olisivat
siellä kahakäteen leijailleet.
Alpaslahdessa hän sytytti suuren nuotion ja istui sen viereen
tupakoimaan.
Tuulenhenki, joka oli käynyt etelästä päin, oli kokonaan tyyntynyt.
Romakkaniemen rannasta työnnettiin vene vesille, ja se lähti
Alpaslahteen päin.
Silloin kuului metsän takaa hakkaamista ja kaatuvien puiden parahtavaa
ryskettä. Hakkuu ja ryske tuntuivat tulevan Moinavaarasta päin, tältä
puolen tunturin.
Jooseppi kuunteli. Maanmittarit olivat jo siis ehtineet Moinakiveliöön,
vaikka olivat sanoneet, että vasta syyskesällä sinne joutuisivat. Yhä
kovemmin kuului ryske, ja Joosepista näytti kuin järvi sen ryskeen
kuullessaan tyyntyisi ja rantametsät kummastellen ja pelokkaina sitä
kuuntelisivat...
Noutajavene lähestyi Alpaslahtea, ja Jooseppi tunsi jo noutajankin. Se
oli menneenkesällinen heinäntekijä, Väänänen, etelän puolen mies, joka
puheen mukaan nytkin oli tullut Romakkaniemeen heinätyöhön.
Väänänen kertoi kuulumisia omilta matkoiltaan. Hyvät palkat oli
tukinuitossa maksettu. Moneen taloon oli heinäntekijäksi pyydetty,
mutta kun kerran oli Joosepille lupautunut, tahtoi hän sanassaan pysyä.
Viikon päivät hän oli jo ollut talossa, isäntää odotellen, -- niin hän
kertoi. Oli hommannut viikatteet varsiinsa ja tervannut haravat
päiväpaisteeseen kuivumaan. Sitten hän oli kolmatta vuorokautta hakenut
lehmää.
"Lehmääkö?" kysyi Jooseppi ikäänkuin nyt vasta heräten omista
ajatuksistaan.
"Niin, Punakorva jäi kotia tulematta. Ei tullut sitten aamullakaan. Ja
minä läksin hakemaan. Kolmatta vuorokautta sain hakea ennenkuin löysin.
Katajajänkällä oli kaltioon mennyt ja siihen kuollut", kertoi Väänänen.
"Se oli paras maitolehmä", sanoi Jooseppi hetken kuluttua. Ja kun
Väänänen ei tiennyt siihen mitään arvella, jatkoi Jooseppi: "Minkä
edellä se nyt karjaakin alkanee vastustaa."
Mutta tunnossaan hän päätti, että Leena-vainaja nouti pois nimikkonsa.
Leenan mieluisin ja rakkain lehmä oli Punakorva ollut. Vei lehmänsä
mennessään...
Kun he pääsivät puolijärveen, silmäsi Jooseppi taaksensa Moinakiveliöön
päin.
Hän säpsähti ja muisti nyt taas ihan elävästi sen unensa, jonka silloin
syysyönä näki, kun ensi kerran maihin nousi Romakkaniemeen ja siihen
yöpyi...
Sillä suoraan Moinatunturin laen yli kulki nyt suora, leveä linja, jota
oltiin paraikaa hakkaamassa, ja se näytti viivasuorana tulevan
Romakkaniemeä kohden, niinkuin unessakin oli näyttänyt. Päivä paistoi
pitkin linjaa, jonka pää jo oli tulossa kuusikkokorvessa vaaran
alimmalla rinteellä... juuri niinkuin unessa oli nähnyt...
Leena oli pitänyt sitä linjaa huonona enteenä, kun joskus siitä unesta
tuli puhe.
Jooseppi muisti Leenan sanoneen:
"Se on se maailman tie, jota pitkin pahennus tänne Romakkaniemeen vielä
kerran tulee... pahennus ja häväistys, sillä se tie on tulisen helvetin
tie..."
Hänellä oli ollut kummalliset aavistuksensa, Leena-vainajalla, pelkonsa
ja luulonsa, joita Jooseppi aina oli uskonut mielenvian oireiksi.
Puhumattomaksi kävi Jooseppi. Hän oli saanut täällä järvensä niemessä
kolmattakymmentä vuotta elää, toivoa ja tehdä työtä. Maailmalta ei
kuulunut mitään, eikä kukaan Leenan ja hänen yksinäistä rauhaansa
häirinnyt. Ne olivat hauskimmat vuodet, kun lapset eivät vielä olleet
ripillä käyneet. Yhdessä tehtiin työtä. Uljas talo rakennettiin, ruokaa
oli, ja karja menestyi ja lisääntyi. Mutta sitten tulivat nämä suuret
tukkiliikkeet tänne ympäristölle. Jätkäjoukkoon menivät pojat, sillä
siellä liikuteltiin rahaa. Vaateliaammiksi ja tyytymättömiksi olivat
tytötkin tulleet sitten kun rippikoulun kävivät ja jonkun kerran
joulukirkossa...
Sitä oli Leena pelännytkin, aina muistaen onnetonta sisartaan, joka jo
rippikouluaikana oli syntiin langennut. Jos olisi saanut elää edes
yksin! Mutta nyt tuli tuo linjan hakkuu ja monet muut...
Entä jos lieneekin sitten tuo linja se, joka tuo onnettomuuden suoraan
kujaansa pitkin Romakkaniemeen?
Mutta kun he saapuivat ihan lähelle rantaa, heräsi Jooseppi
mietteistään ja kysyi:
"Onko muitakin vastuksia sattunut?"
"Eipä muuta. Terveinä täällä ovat kaikki pysyneet, mutta minusta
näyttää, että nuo herrat liiaksi isännöivät teidän poissaollessanne."
Väänäsen äänessä tuntui selvästi mustasukkaisuutta.
9.
Kesän kuluessa Jooseppi sairasteli vähä väliä. Eikä oikein tervettä
päivää ollut yhtään. Heinänteon aikana täytyi toisinaan panna maata
keskellä parasta poutapäivää.
Kummallista se oli Väänäsestä, eivätkä tytötkään voineet olla
ihmettelemättä. Ennen, muina kesinä hän liehui, varsinkin kuumina
poutapäivinä, avopäin ja paitahihasillaan, niin ettei hänelle kukaan
kestänyt. Ja monesti hän silloin muistutti sekä Kreetalle että
Liinulle: "Liikkukaapa... liikkukaapa!" Nyt hän ei näyttänyt
välittävän, tekivätkö toisetkaan, kun ei itse kyennyt työhön.
Kun tytöt kysyivät, tunsiko hän missään erittäin kipuja, sanoi hän
vain, että voimaa oli vähän.
Äitivainajaa he arvelivat hänen niin murehtivan, ja niin arveli
Välijoen Josefiinakin, kun näki Joosepin laihtuneen ja harmaantuneen
muutamassa viikossa.
Kummallisen levottomaksi hän oli käynyt. Tytöt olivat nähneet hänet
useana yönä valvomassa ja kaikennäköisiä papereita tutkimassa ja
toisesta pinkasta toiseen latomassa. Silloin he aina olivat kuulleet
hänen itsekseen ääneen puhelevan ja joskus naureskelevankin. Siitä he
eivät olleet kenellekään kertoneet, mutta sen oli huomannut kerran
Välijoen Josefiinakin, kun sattui heinäaikana taloon yöpymään.
Joskus sunnuntaisin, kun hän aamulla varhain lähti verkoille, joita
tavallisesti laski toisen niemen, Reponiemen taakse, hän ei palannut
ennenkuin iltamyöhällä.
Silloin hän oli vähäpuheinen eikä käynyt juttelemaan maanmittarienkaan
kanssa, jotka pyhänajaksi aina tulivat taloon saunomaan ja levähtämään.
Välisti hän pysähtyi keskelle pihaa seisomaan ja katseli suoraan
Moinatunturin lakea kohden, jonka yli vastahakattu linja suorana juoksi
järven rantaan asti.
Mutta sattui päiviä sellaisiakin, että hänet tapasi entinen työinto, ja
silloin hän taas yritti kahdesta miehestä. Puhelipa sellaisina päivinä
Sorsalahden uudisviljelyksestäkin ja tulevista hommistaan. Kerran jo,
kun soudettiin järven toiselle rannalle, Luomalanjoelle, heinäntekoon,
hän alkoi puhella Väänäselle aikovansa jäädä syyskalan pyyntiin koko
avoveden ajaksi. "Kun ei kuulu omia poikia kotiin", oli hän sanonut.
Niin kului sitten kesä, heinänteko loppui, ja ohra tuleentui
leikattavaksi. Jooseppi oli leikkuuaikana ollut melkoisen terve, mutta
hyvin vähäpuheinen. Joskus hän oli nähnyt Liinun itkevän, mutta ei
ollut kysynyt syytä. Mutta sitten hän oli kerran aterioidessa
kummastellut sitä, ettei Ruokojärven Juhani ollut koko kesänä käynyt
talossa. Siihen ei kumpikaan tyttö ollut mitään vastannut.
Kauniina syyspäivänä, kun lehti lepatti kellastuneena ja sänkipellot
paistoivat alastomilta ja ensimmäinen riihi oli lämpiämässä, otti
Jooseppi vanhan luodikkonsa seinältä ja läksi Pontun seuraamana
metsään.
"Jos osuisi linnunpojan saamaan", sanoi hän.
Mutta vähän oli metsälintua näkynyt, eikä Ponttukaan enää jaksanut
kaasikkoa pitkin niin nuuskia kuin ennen nuorempana. Välijokeen
vievällä polulla Jooseppikin enimmäkseen pysytteli. Raskaalta tuntui
sammalikko kävellä. Ja niin hän hiljakseen saapui Välijokeen asti,
vaikkei aikonut siellä käydäkään.
Manta nouti hänet joen yli.
Josefiinakin tuli jo porrasten edessä vastaan. Jooseppi ei ollut sitten
Leenan kuoleman käynyt naapurissa.
"Mitäpä leskelle kuuluu?" kysyi Josefiina ja alkoi toimittaa
kahvipannuaan takkaan.
"Eipä juuri mitään", vastasi Jooseppi alakuloisesti.
"Kovin sinä miesparka taidat kaivata Leena-vainajaa, kun noin olet
laihtunut ja harmaantunut."
"On tässä tänä kesänä ollut muitakin huolia."
Kun Josefiina oli keittänyt kahvit ja täyttänyt kupit, kutsui hän
Jooseppia pöydän päähän juomaan.
"Saisit sinä pitää silmällä siellä kotonasi niitä herroja. Kovinpa ne
olivat juhannusyönä rakkaanluontoisiksi käyneet, ja teilläkin on kaksi
komeaa tytärtä. Manta kertoi, että väkisten suutelivat häntäkin...
Ville-pahuksen olivat juottaneet humalaan... tänne tuli itku kurkussa.
Sitä Liinua niin murehtii."
"Mutta ne ovat naineita miehiä."
"Lie mitä lie, mutta pois minä talostani semmoiset kyyditsisin. Jos
Leena-vainaja olisi elossa, eivät olisi ne herrat Romakkaniemessä
vanhenneet."
Jooseppi vaipui mietteisiinsä. Hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi.
Itse hän oli aina elänyt siveästi eikä koskaan ketään muita rakastanut
kuin Leena-vainajaa.
"Olihan se lihavampi herra, Nyykreeni, luvannut Mantalle rahaa, jos
alastomaksi riisuu ja sitten tanssii", kertoi Josefiina.
Jooseppi ei tuntunut oikein käsittävän, mitä herrat noilla vehkeillään
olivat tarkoittaneet. Mutta sitten johtui hänelle mieleen se, mitä
Leena-vainaja oli sanonut, mitä aavistellut ja mistä varoitellut.
Muisti siinä samassa sen suoran, leveän linjan, jota Leena-vainaja oli
helvetin tieksi sanonut, ja hänelle selveni äkkiä...
Sokea ja tyhmä hän oli ollut, kun ei ollut mitään huomannut! Senvuoksi
olivatkin Kreeta ja Liinu häntä toimittaneet rantamaille
juhannusaattona ja senvuoksi järvelle, verkkoja kokemaan
sunnuntaiyöksi, kun herrat tulivat taloon!
Herrojen hommasta kaikki!
"Ruokojärven Juhanille he olivat maksaneet hyvän palkan -- Juhani kun
ei mitään väkevää maista, -- ja panneet viemään kirjettä poikki kairan
Rovaniemeen..."
Joosepin valtasi silmitön viha. Se kohdistui ensiksi kaikkiin
herroihin, jotka olivat roistoja ja nylkyreitä -- pettäjiä, jotka
käyttivät rehellisen miehen hikeä hyväkseen. Mutta sitten vasta hänen
vihansa vimma täyteen voimaansa nousi näitä maanmittareita kohtaan. Ne
olivat tulleet tänne linjojaan raivaamaan ja hänen rauhallisen kotinsa
häväisseet. Niillä saattoi olla tiedossaan Romakkaniemenkin metsä,
vaikkeivät sanoneet... saattoivat olla puulaakinkin kanssa yksissä
tuumissa!
Hänen rintansa kohosi pari kolme kertaa raskaasti, outo tuli leimahti
silmissä, ja hänen kookas nyrkkinsä putosi raskaasti pöytään, niin että
kahvikupit lentelivät lattialle.
Josefiina säpsähti ja katsoi Jooseppiin kuin mielenvikaiseen.
"Elä nyt sentään niin pahaksesi pane... Ei se nyt vielä... mutta
halusin sinulle huomauttaa", koki hän selitellä.
Mutta kun ensimmäinen vihapuuska oli mennyt, valtasi Joosepin semmoinen
voimattomuus, että pirtti pimeni. Hän vapisi ja pääsi vaivoin sänkyyn
pitkäkseen.
Toinnuttuaan hän lähti kiirein askelin kotiaan päin. Kiivaasti hän nyt
astui, eivätkä polun kivet tai risut hänen kulkuaan nyt hidastuttaneet.
Juoksun hölkkää sai Ponttu isäntänsä jäljessä panna.
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli viskata kaikki herrain kamppeet
järveen, ja Kreetan ja Liinun... niin. Hän ei ollut oikein selvillä,
kuinka hän sitten...
"Mitä .. mitä sanoisi Leena-vainaja, jos elämässä olisi!" höpisi hän.
Oli jo iltahämy, kun Jooseppi kotinsa pihalle ehti, mutta järvellä
kajasteli vielä päivän vinkka, niin että hän näki veneen poistuvan sivu
puolijärven Alpaslahteen päin.
Ruokojärven Juhani seisoi pihalla järvelle katsellen. Ketään muita ei
näkynyt liikkeellä.
Joosepin vimma laskeusi, kun hän näki Juhanin.
"Keitä ne nuo menijät ovat?" kysyi hän järvelle viitaten.
Ja hän sai kuulla Juhanilta, että ne olivat kaksi maanmittarien
lähettämää miestä, jotka olivat tulleet heidän kamppeitaan noutamaan.
Itse he olivat jo menneet rantamaille. Kuului keskeytetyn linjojen
hakkuu täksi kesäksi.
"Kreeta ja Liinu menivät saattamaan Alpaslahteen", lisäsi Juhani.
-- Parhaiksi ehtivätkin pois tieltäni, -- mietti Jooseppi, mutta ei
virkkanut siitä Juhanille mitään.
Juhani näytti olevan kuivalla tuulella, ja hänen jääkylmät silmänsä
toljottivat melkein liikkumatta kuopissaan. Huulet olivat tiiviisti
yhteen puserrettuina, ja sieraimissa kävi hermostuneita väreitä,
ikäänkuin vaimas olisi nahan alla liikkunut.
Jooseppi ja Juhani eivät olleet tavanneet toisiaan sitten juhannuksen,
jolloin Viojärven Vanhassatalossa tulivat vastakkain. Juhani olikin
kaiken kesää ollut rantamailla, lautan sounnissa enimmäkseen. Vasta nyt
hän oli palannut. Kotonaan, Ruokojärvellä, oli käväisemällä käynyt. Isä
sairasteli sitä keuhkotautiaan, ja äitiä vaivasivat vatsamadot.
He menivät yhdessä pirttiin. Pilkotuista honkapuista Jooseppi laittoi
tulen takkaan. Loimuavan tulen vieressä Jooseppi vähän hätkähti, kun
sattui katsahtamaan Juhaniin. Kummallisen kylmältä näytti Juhani.
Poskilihakset olivat litistyneet niin liki leukoja, että hän näytti,
myötäänsä purevan hammastaan. Nälkiintyneeltäkin hän näytti, ja paljon
oli kesän aikana laihtunutkin.
"Läksin vähän tiedustelemaan siitä keväällisestä asiasta", alkoi Juhani
soinnuttomalla äänellä puhua.
"Eikös se jo ollut selvä sinun ja Liinun väli silloin?" kysyi Jooseppi.
"Niin, mutta siinä on vähä muutakin. Puulaakin miesten puheilla kävin,
ja ryöstöön aikoivat panna teidän velkakirjanne. Sanotaan kruunun
tästäkin metsän hakkaavan... Taitaa tulla talokin myytäväksi, sillä
eihän irtaimisto riitä puulaakin velkaan, joka kuuluu nousevan
kuuteentuhanteen korkoineen..."
"Ei ikäpäivänä minun velkani ole niin suuri", karjaisi Jooseppi, niin
että pirtti jymisi.
Juhani säpsähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt Jooseppia tuolla päällä.
"Minulla on paperilla joka penni, mitä olen ottanut. Ja mitä metsään
kuuluu, niin sitä ei niinkään hakata. Laki se on maassa vielä", sanoi
Jooseppi sitten vähän tyynempänä.
"Mutta puulaakille oli ilmoitettu, että jos tahtovat västinkiä välttää,
niin ei saa mennä Romakkaniemen metsää hakkaamaan, vaikka Jooseppi
lupaisikin", selitti Juhani vuorostaan.
Kumpikin oli hetken vaiti.
"Ei taida sitten Liinullekaan liietä mitään", virkahti vihdoin Juhani,
syrjäsilmällä Jooseppiin katsellen.
"Tavaraako sinä sitten luulit saavasi, kun Liinun kihlasit?" sanoi
Jooseppi halveksivasti.
"Kai nyt vaimonkin tulisi joku vuosi myötäjäisillään elää, ettei heti
miehen tarvitsisi ruveta elättämään... luulen..."
Jooseppi nousi, heitti kuivia honganpirstoja takkaan ja sanoi:
"Ottakoon kaksi lehmäänsä ja vaatteensa, mutta muuta en anna eikä ole
antamista..."
Juhani mietti hetkisen, puhui sitten houkuttelevalla äänellä, salaa
Jooseppia silmäillen:
"Jos panisitte kaiken irtaimiston ja vaikkapa talonkin minun nimeeni --
tehtäisiin oikea kauppakirja -- niin ei pystyisi puulaakikaan saamaan,
kun koko talo irtaimistoineen olisi minun... Tässä kun on tuo
Väänänenkin, joka on kirjoitusmies, niin... Sillä lailla ei puulaaki
saisi mitään, kun kruunu kuitenkin metsän hakkaa..."
Jooseppi mietti. Nyt hän vasta käsitti, mitä Juhani oli miettinyt, kun
Liinun kihlasi... Romakkaniemen isännäksi se olikin himoinnut... saita!
"Kuka sinulle semmoista on neuvonut?" kysyi Jooseppi hetken kuluttua.
Juhani hytkähti hyvästä mielestä, että Jooseppi jo suostuukin.
"Kävin Nällhuutin puheilla, ja kun hän kuuli, että tulen vävyksi, niin
sanoi, että se olisi ainoa pelastus... muuten kävisi Joosepille
huonosti, sanoi. Vasaran alle joutuu talokin..."
Juhani odotti, mitä Jooseppi alkaisi arvella.
"En minä myy taloani, jonka itse korvesta olen kuokkinut... Tee sinäkin
talo, ota vaimo ja syö ruokaa eläkä rääkkää itseäsi nälällä", sanoi
Jooseppi jyrkästi.
Juhani yritti vieläkin houkutella.
"Kun vaan kauppakirjat saisit, niin ulos kujasta varmaan ajaisit
minut", murahti Jooseppi Juhanin puheisiin.
Juhani yritti sitten vähempää.
"No jos kuitenkin kolme lehmää Liinulle annatte ja lampaat ja mitä on
poroja, tämänvuotiset ohrat kaikki... sitten sänky ja patjat... niin
Mikkelinä menemme yhteen..."
"Ei tule..."
"Mutta minä vaadin sitten kihlani pois ja huivista rahan", sanoi
Juhani, nyt vuorostaan hänkin nousten seisomaan.
"Pyydä siltä, jolle olet antanutkin -- oma on asiasi."
Juhani seisoi kalmankalpeana.
"Saatte katua, ettette myynyt minulle", sanoi hän väräjävällä äänellä
ja painui ulos, paiskaten vankan pirtinoven semmoisella vauhdilla
kiinni, että seinät helisivät.
Jooseppi jäi yksin. Kuumina paloivat hänen ajatuksensa ja koko maailma
tuntui olevan nurinpäin. Hän ei jaksanut ajatella yhtään asiaa loppuun.
Sai kustakin huolestaan sirpaleen mieleensä, mietti sitä hetken,
koettaen päästä selvyyteen, mutta samassa muistui toinen asia ja
sekoitti edellisen.
Sitten äkkiä välähti hänen mieleensä eräs ajatus, jota hän ei ollut
ennen hoksannut...
-- Hallituksen puheille tästä pitää lähteä! Siellä varmaan tiedetään...
Kruunu pitää asukkaansa puolta... ei se ryöstä... Herrain lakia on, jos
kruunun nimessä minulta metsän hakkaavat... Hallituksen puheille ja
vaikka keisariin asti!
Hän innostui siitä niin, että alkoi kävellä pitkin lattiaa. Se oli
onnellinen ajatus, viimeisessä hädässä tullut... Kun ei sitä ennen
ollut hoksannut eikä Nällhuutikaan ymmärtänyt neuvoa!
Hän pudotti päreitä orrelta, sytytti yhden ja pisti toiset kainaloonsa.
Kaapilleen hän käveli, palava päre hampaissa, ja alkoi koota
papereitaan, asiaan kuuluvia ja kuulumattomia kokoon.
Siinä hommassa hänet Kreeta tapasi, kun myöhemmällä palasi
Alpaslahdesta maanmittarien kamppeiden noutajia saattamasta. Mutta niin
oli Jooseppi ajatuksissaan, ettei muistanut kysyä mitään Liinusta, joka
oli aikonut käydä Viojärvellä.
Väänänen, joka iltamyöhään oli Sorsalahdella ojamultia hajoitellut,
havaitsi Joosepin käytöksessä kummallisen muutoksen tapahtuneen.
"Äkkiäpä ne herrat lähtivätkin. Viime sunnuntaina eivät vielä
lähdöstään mitään maininneet", sanoi hän. "Taisivat saada kaikki
tehdyksi", hän lisäsi hetken perästä, kun Jooseppi ei näyttänyt hänen
puhettaan kuulevan.
Kreeta istui loisteen lämpimään ja tuijotti pitkään kellertäviin
liekkeihin. Hänen silmäinsä alle oli ilmestynyt mustia juovia, ja hän
näytti entisestään laihtuneelta.
Mutta seuraavana yönä Jooseppi ei nukkunut lainkaan. Väänänen kuuli
hänen tuvassa kävelevän edestakaisin, paperirulla vuoroin kummassakin
kädessä, ja itsekseen puhelevan...
Mies, joka aina ennen ilta- ja aamupuhteet käsitöissä askarteli!
10.
Syyskierällä, kun järvet jo olivat jäässä, pehmeät pounikot miehen
kantavina ja alastomat jänkät lujina, panteen peittäminä
iljankokenttinä, oli lautamies liikkeellä järvikylillä. Jalkaisin hän
kulki todistajansa kanssa toiselta järveltä toiselle, ja paljon oli
haasteita. Muutamia järvikylän isäntiä oli haastettu maantiekorjuun
laiminlyömisestä, toisia taas olivat kauppiaat saamisista kovistamassa.
Viojärven Vanhassatalossa lautamies levätessään kertoi retkistään.
Kaksi kierrosta oli vielä käymättä, pisimmillä nurkilla asiat
toimittamatta, Ruokojärvellä ja Romakkaniemessä ja Välijoessakin.
"Mutta tyhjän saat siellä käynnistä", sanoi Vanhantalon isäntä
lautamiehelle ja jatkoi katkeralla äänellä: "Ei ole Ruokojärven mies
enää monen päivän vastuksena kruunulle eikä kunnalle -- hyvä, jos
hengissä kohtaat. Kuolleet olisivat sinne nälkäänkin, jos ei tämän
kylän väki olisi ruokaa toimittanut... Kaiketi siitä hallitus kintaansa
paikkaa, kun mokomankin hallanpesän saa haltuunsa... 'Rakennus- ja
viljelysvelvollisuuksien laiminlyömisestä'... Kukahan hullu siinä vain
rupeaa raatamaan pohjattomassa kivikossa, jossa ei parhaanakaan vuonna
saa kuin lentäviä kaunoja... No, niinkuin sanoin, tuskin on hengissä
enää Heikki parka -- niin että lähtee se sieltä haastamattakin..."
Lautamieheltä meni mieli vähän noloksi. Hän oli uskonut, että
Vanhantalon miehestä saisi puolustajan, kun ei hänelle ollut haastetta
ja kun muutenkin Vanhatalo oli varakas mies, jolla ei ollut velkaa
herroille eikä talonpojille.
"Mutta asia täytyy kuitenkin toimittaa", sanoi lautamies.
"Sepä tietty. Entä mitäs sanot, jos mies on kuolleena!" naurahti
Vanhatalo vähän pilkallisesti.
"Samanlainen haaste on Välijoen Iisakillekin", virkkoi taas lautamies.
"Eihän siinä ole Välijoessa yhteen kuukauteen ketään asunut --
siihenkin torppaan saa nyt 'asuma- ja rakennusvelvollisuuksia' mennä
täyttämään vaikka vorsmestari itse... Siinä on talo eikä ole lukittu",
naurahti taas Vanhantalon viisaannäköinen, laihankalpea isäntä.
Lautamies oli luullut, että Vanhantalon isäntä oli tavallinen typerä
järvikyläläinen, mutta eipä näyttänyt olevankaan.